Ihmiset

Lola Odusoga koki rasismia jo lapsena, mutta oppi kovettamaan itsensä muiden mielipiteiltä: "En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon"

Lola Odusoga on tuntenut itsensä pikkutytöstä asti ulkopuoliseksi muiden seurassa. Se on tehnyt hänestä myös vahvan ja itsenäisen. Nykyään onkin olemassa vain yksi ihminen, josta Lola suostuu olemaan riippuvainen, eikä se ole hänen miesystävänsä.

Afrotukka sojotti minne sattui. Kaukaisella saarella Filippiineillä viime keväänä kuvatussa Selviytyjät-ohjelmassa moni muu nainen hyödynsi simpukkaa hiusharjana. Lola Odusoga, 41, ei omasta takkutukastaan välittänyt.

Kuvausten aikana Lola huomasi, että monilla oli hänestä erilaisia ennakkokäsityksiä.

”Minulle oli ihan sama, oliko mukana deodoranttia tai ihonhoitotuotteita. Pärjään tosi hyvin vähällä enkä ole materian perään.”

Lola oli vasta 18-vuotias, kun hänet kruunattiin ensimmäisenä tummaihoisena Miss Suomeksi vuonna 1996. Samana vuonna hän sijoittui Miss Universum-kilpailuissa kolmanneksi, ja sen jälkeen hän on työskennellyt julkisuudessa mallina ja juontajana yli 20 vuoden ajan.

Tie turkulaisesta yksinhuoltajaäidin tyttärestä julkisuuteen ei ole ollut helppo. Nyt Lola kertoo miksi.

”Miksi olet noin tumma?”

”Ihmiset ovat aina halunneet kosketella hiuksiani ja jopa ihoani. Se oli minusta jo pienenä todella hämmentävää ja ahdistavaa ja on sitä edelleen. Isäni on nigerialainen ja opiskeli Suomessa tavatessani äitini 1970-luvulla. Vanhempani erosivat, kun olin pieni, ja isä palasi kotimaahansa.

Lapsena minulta kysyttiin, miksi olen niin tumma. Vastasin, että isä veti minut vessanpöntöstä alas, ja siksi musta tuli tämän värinen. Se oli aika surullinen läppä, mutta hiljensi kyselijät.

Olin kokenut rasismia ja nimittelyä jo lapsena, mutta missivuoden aikana se kasvoi ihan toisiin sfääreihin. Hurjimpina aikoina haukkumakirjeitä tuli joka päivä postilaatikkoon ja lehtien yleisönosastot olivat täynnä kirjoituksia puolesta tai vastaan.

Jotenkin sain pidetty pääni kasassa enkä musertunut kommenttien vuoksi. Tietysti ne tuntuivat pahalta, mutta opin kovettamaan itseni muiden mielipiteiltä. Ehkä juuri siksi selvisin siitä kaikesta.”

Poikaystävä alisti

”Olin 18-vuotiaana ensimmäinen tummaihoinen missi, ja kohu oli valtava. Samoihin aikoihin puhuttiin Joensuun skineistä ja keskusteltiin entistä avoimemmin rasismista. Missin roolissa minusta tehtiin suvaitsevaisuuden äänitorvi ja minut haluttiin puhumaan asiasta kaikkiin mahdollisiin ohjelmiin ja tilanteisiin. Olin todella hämmentynyt.

Vaikka sain paljon kuraa niskaani, koin myös positiivista suosiota ja ihailijoita oli valtavasti. En kuitenkaan koskaan ruvennut leijumaan pilvissä, sillä minulla oli siihen aikaan poikaystävä, joka piti huolen siitä, etten kuvitellut itsestäni liikaa. Hän hoiti henkisen lyttäämiseni ja sätti huonosti pyyhityistä keittiön kaapin ovista keikkojeni jälkeen.

Jalat pysyivät aika tiukasti maan pinnalla, kun kotona odotti ihminen, jonka mielestä en ollut hyvä missään. Jollain tavalla olen tänä päivänä hänelle siitä kiitollinen. Menestys ei koskaan päässyt nousemaan hattuuni.”

Tunne ulkopuolisuudesta

”En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon. En edelleenkään osaa kaivata sellaista, että olisin osa jotain yhteisöä tai porukkaa, joka puuhastelisi kimpassa kaikenlaista.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että tanssiharrastuksen vuoksi syvälliset ystävyyssuhteet jäivät nuoruusvuosinani muodostumatta. Harrastin kilpatanssia ekaluokkalaisesta aikuisiälle asti. Elin ja hengitin sitä niin vahvasti, ettei mihinkään muuhun jäänyt aikaa.

Todellisia sydänystäviä minulla ei ollut lainkaan, monia hyviä kavereita kylläkin. Heidänkin kanssaan onnistuin aina kilpailemaan kaikesta: kuka tanssi parhaiten, kenellä on hienoin tanssipuku ja kuka on ihastunut kehenkin poikaan.

Vasta aikuisena löysin merkityksellisiä ystävyyssuhteita.”

Ihana yksinäisyys

”Olen aina ollut lonely rider, yksinäinen ratsastaja. Nautin ajellessani itsekseni autolla ympäri Suomea työkeikkojen perässä. En tarvitse ihmisiä ympärilleni.

Minulle ei ole ongelma lähteä juhlista kesken pois, jos tuntuu, että kaipaan omaa rauhaa. Haluan tehdä ja kokea asioita yksin enkä ole riippuvainen kenestäkään muista ihmisistä kuin äidistäni – ja toki jollain tavalla myös lapsistani Denisestä, 14, ja Sylvesteristä, 12.

Parisuhteissani oman rauhan kaipuuni on aiheuttanut ongelmia silloin, kun toinen osapuoli ei ole pystynyt ymmärtämään asiaa. Itsenäisyyteni on monelle miehelle kova paikka. En kestä sitä, että joku on koko ajan läsnä.”

Väleissä exän kanssa

”Erosimme ex-mieheni Jarkko Wallinkosken kanssa vuonna 2015. Ero ei ollut minulle varsinaisesti pettymys, sillä en koskaan ladannut itselleni suorituspaineita sen suhteen, että naimisissa pitäisi pysyä väkisin hautaan asti. Toki sitä toivoin.

Ero oli minulle pakollinen siirto ja ainoa vaihtoehto. Liitossamme jotkut asiat toimivat ja toiset eivät. Vaikka Jarkko ei ehkä heti ymmärtänyt päätöstäni, uskon, että lähtöni oli parhaaksi meille molemmille.

Meillä on mielestäni hyvät välit, ja olemme usein tekemisissä toistemme kanssa. Lapset asuvat puoliksi molempien luona, ja pystymme istumaan saman ruokapöydän ääressä. Säädämme sopuisasti lasten juttuja ja muokkaamme aikatauluja kummankin menojen mukaisesti.

Meille molemmille on tärkeää, että lapset kokevat tilanteen niin, että olemme hyvissä väleissä. Ex-anoppini on myös kirjanpitäjäni, enkä luovu hänestä ikimaailmassa.

Elän parisuhteessa ja minulla on ollut miesystävä jo pitkään, mutta emme asu yhdessä. Olen todella onnellinen.”

Luit lyhennelmän Kotilieden jutusta, jossa juontaja Lola Odusoga puhuu kipeästä isä-suhteestaan, nuoruudestaan, ulkonäköpaineista ja kasvustaan naiseksi, joka uskaltaa vihdoin kuunnella omaa ääntään. Voit lukea koko jutun Kotilieden numerosta 7/2019. Tilaa lehti nyt tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus täältä!

Kommentoi

Kommentoi juttua: Lola Odusoga koki rasismia jo lapsena, mutta oppi kovettamaan itsensä muiden mielipiteiltä: "En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon"

No just

Onkohan tuon ihmisen elämä todellakin noin katkeraa ja vaikeaa mitä muutaman jutun hänestä lukeneena antaa ymmärtää? Onkohan hänelle jäänyt lapsuudesta lähtemättömät traumat? Jotenkin tuntuu ettei hän ole sinut itsensä kanssa. Paljon on asioita pielessä ja ne kaikki ovat itsensä ulkopuolella. Itsessä ei ole mitään vikaa jne. Eikä todellakaan ole oppinut kovettamaan itseänsä muiden mielipiteiltä vaan joka juttu kääntyy tuohon samaan katkeraan tilitykseen.

Konemestari 65

Olipa ihme kommentit! Kerrankin ihminen kertoo asiansa totuuden mukaisesti Hyvä Lola.

Vastaa käyttäjälle No justPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.