Luontokuvaaja Tea Karvinen vaihtoi Helsingin kiireen Lapin rauhaan

Valokuvaaja Tea Karvinen päätti tehdä elämänmuutoksen kymmenen vuotta sitten. Hän muutti Helsingistä pohjoiseen ja koluaa Suomen kansallispuistoja läpi vuoden säällä kuin säällä.

Luontokuvaaja Tea Karvinen nostaa katseensa ylös. Lumi on vallannut Nuuksion kansallispuiston maiseman. Puiden oksilta leijailevat lumihiutaleet välkehtivät pakkaspäivän auringossa.

”Kannattaa välillä katsoa myös ylös ja alas. Usein sieltä löytyy jotain kiinnostavaa”, Tea osoittaa korkealle mäntyjen latvoihin.

Siitä lähtien, kun Tea seitsemän vuotta sitten päätti, että hän tekee kirjan Suomen 40 kansallispuistosta, hän on viettänyt niissä satoja päiviä. Kulkenut jalkaisin, soutaen, meloen, hiihtäen ja lumikengillä kävellen. Nukkunut teltassa, tuvissa ja omassa retkiautossa, valokuvannut ja haastatellut pariasataa kansallispuistojen asiantuntijaa.

Kansallispuistot – Maamme luonnon helmet (Docendo) ilmestyi viime vuonna.

”Kirjani ja valokuvieni tehtävä on inspiroida ihmisiä lähtemään luontoon. Luonto ei tarvitse meitä, mutta ihmiselle luonto on elinehto. Kun viettää aikaa luonnossa, voi henkisesti ja fyysisesti paremmin.”

Pyhä-Luoston kansallispuisto. Kaukana häämöttää Luostotunturin huippu.

Päätös elämänmuutoksesta syntyi karhukojulla

Tea on aina ollut kiinnostunut luonnosta. Lapsena hän kävi isän kanssa kalassa kesämökillä Veikkolassa. Rippikoulun hän suoritti vaeltamalla Urho Kekkosen kansallispuistossa Pohjois-Lapissa.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tean oli tarkoitus lähteä Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta hän päätyikin Pohjois-Karjalaan vuoden eräopaskurssille ja sen jälkeen vielä kehittämään alueen luontomatkailua.

”Ajatella, vaikka nuorena sanoin, että minähän en susirajan eli Kehä III:n ulkopuolelle muuta.”

Sen, että hänestä tulee luontokuvaaja, Tea päätti eräänä yönä karhupiilokojulla Kuhmossa kymmenen vuotta sitten.

Sinä yönä Tea valvoi kojulla yksin. Edessä oli 18 tunnin odotus, ja Tea päätti miettiä, mitä hän haluaa loppuelämänsä tehdä. Sekalaiset kuvauskeikat iltapäivä- ja aikakauslehdille eivät enää innostaneet.

”Tajusin, että haluan sittenkin ryhtyä luontokuvaajaksi. Viisi vuotta aiemmin olin vastannut samaan kysymykseen, ettei minulla ole aikaa istua pusikoissa.”

Samalla hän päätti muuttaa pohjoiseen, aluksi Kuusamoon. Viisi viime vuotta Tea on asunut Rovaniemellä.

Kamera on aina mukana

Pakkaslumi narisee saappaiden alla. Tean silmät haravoivat maisemaa ja pysähtyvät välillä lumi- tai jäämuodostelmiin, moniulotteiseen maisemaan tai puunlatvoihin. Kamera kulkee aina mukana repussa.

Eläinten löytäminen kuvattavaksi ei aina ole helppoa, mutta Sihvonlammilla Patvinsuon kansallispuistossa majava uiskenteli Tean edessä puoli tuntia.

Talvi on Tean suosikkivuodenaika. Erityisesti häntä viehättää ensilumi. Se, kun lumivaippa ei vielä ole peittänyt kaikkea, vaan kasvillisuus pistelee esiin valkeuden alta.

”Lumi tekee ihan tavallisista pikkukuusistakin taidetta.”

Tean silmät syttyvät, kun hän kertoo Leivonmäen kansallispuiston pohjoispäässä sijaitsevasta Rutajoen Korvenkosken putouksesta, jossa hän kuvasi pari päivää sitten. Hän on käynyt siellä monesti ennenkin, eri vuodenaikoina.

”Moni varmaan yllättyisi, jos tietäisi, että niin hieno koski on vain muutaman kilometrin päässä Nelostieltä. Nyt pakkasella siellä oli aivan mieletön jäämaailma mitä uskomattomimpine jäämuodostelmineen.”

Täpäriä tilanteita yksin erämaassa

Lumisella polulla on arkiaamuna vain yhdet jäljet, äsken meidät ohittaneen sauvakävelijän. Jos emme juttelisi, olisi aivan hiljaista. Juuri siksi Tea suuntaa luontoon mieluiten yksin.

”Kun on itsekseen, havainnoi enemmän, pääsee syvemmälle luontoon. Porukassa tunnelma on erilainen.”

Naarashaahka pesimässä Utön saarella Saaristomeren kansallispuistossa.

Tea ei koe olevansa luonnossa yksin.

”Luonnossa on paljon enemmän elämää kuin mitä näemme. Koen, että minusta pidetään huolta, ettei ole mitään pelättävää. Nuorempana saatoin säpsähtää pimeässä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuntuu, että olen osa luontoa.”

Tea ei pelännyt edes silloin, kun hän pari syksyä sitten oli vaeltamassa yksin Lemmenjoen kansallispuiston erämaassa, kaukana merkityistä poluista, ja kaatui joessa niin, että vaellussaappaatkin kastuivat.

”Olen kuullut, että peli on menetetty, jos saappaat kastuvat sisältä, sillä silloin ne alkavat hiertää.”

Mutta kaikki meni hyvin. Tea vaihtoi märät vaatteensa ja kuivatteli auringossa. Syksy oli vielä niin lämmin, ettei t-paidassa tullut kylmä. Puolen tunnin kuivattelun jälkeen Tea nosti parikymmentä kiloisen rinkan takaisin selkään ja jatkoi matkaa märistä saappaista huolimatta.

”Kun on yksin erämaassa, kaikki huomio menee siihen, mihin seuraavaksi jalkansa asettaa, eikä rinkan painoa huomaa.”

Arktiset alueet kiehtovat Teaa

Nyt, kun kirja kansallispuistoista on seitsemän vuoden uurastuksen jälkeen valmis, Tea aikoo palata myös arktisille alueille, jotka ovat hänen toinen intohimonsa.

Tea on opiskellut Alaskassa, asunut Salt Lake Cityssä, viettänyt aikaa inuiittien luona Pohjois-Kanadassa, kuvannut mantsuriankurkia Japanin Hokkaidolla ja käynyt Grönlannissa melomassa. Yksi hienoimpia arktisia kokemuksia oli kahden viikon risteily Huippuvuorilta Islantiin.

Japanin Hokkaidoon Tea matkusti, koska halusi kuvata valkoisia lintuja valkoista lunta vasten. Kuvia mantsuriankurjista nähdään tulevaisuudessa myös Tean valokuvanäyttelyssä.

”Koillis-Grönlannissa on maailman suurin kansallispuisto, jossa on jääkarhuja ja uskomattoman hienoja jäävuonoja. Vain harva pääsee sinne.”

Seuraavaksi hän aikoo matkustaa Etelämantereelle ja sen ja Etelä-Amerikan välissä sijaitsevalle Etelä-Georgian saarelle.

”Saari on luontokuvaajalle kuulemma vieläkin hienompi kuin Etelämanner.”

Tea aikoo silti kuvata joskus myös tropiikissa. Esimerkiksi keväällä hän on lähdössä Ugandaan kiertämään kansallispuistoja ja opettamaan valokuvausta.

”Menen elämäni aikana vähintään kerran moikkaamaan vuorigorilloja.”

Lumimyrskyä odotellessa

Polun vieressä ikivihreä kuusi ja lehdetön haapa nousevat rintarinnan kohti taivasta. Niiden oksilla lepäävä lumi näyttää epätasaisesti jähmettyneeltä sokerimassalta.

”Huomenna tämä kauneus kai katoaa tai ainakin muuttuu kokonaan.”

Seuraavaksi päiväksi on luvattu lumimyräkkää, ja Tea on päättänyt mennä Sipoonkorven kansallispuistoon kuvaamaan sitä.

”Kai sitä voisi sallia itsensä kuvata Suomen luontoa jo muuallakin kuin kansallispuistoissa.”

Ei hän silti aio jättää kansallispuistoja. Suomen kansallispuistojen 10 000 neliökilometrissä on vielä paljon nähtävää.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Luontokuvaaja Tea Karvinen vaihtoi Helsingin kiireen Lapin rauhaan

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X