Ihmiset

Marja-Leena Kolu: ”Ymmärsin, että loppua elinaikaa ei pidä käyttää murehtimiseen”

Marja-Leena Kolu, 74, oppi esimieheltään työmoraalia ja työterveyshoitajaltaan armollisuutta. Ystävältään hän sai kipinän toivosta, kun oma mies sairastui.

”Kun pääsin ylioppilaaksi vuonna 1961, olin epävarma tulevaisuudestani. Kirjauduin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, mutta sain jo syksyllä vakinaisen paikan pienestä pankin sivukonttorista kotipaikkakunnaltani Tampereelta.

Esimieheni oli Aili Enroos. Hän oli tasapuolinen pomo ja todellinen pankkialan ammattilainen.

Ailille oli tärkeää, että työt tehtiin ajallaan ja hyvin ja että asiakkaista pidetään huolta töissä oltiin nimenomaan asiakasta varten. Se ei silti tarkoittanut, ettei työpaikalla olisi voinut olla viihtyisää.

Opin Aililta työmoraalia ja toimeliaisuutta. Hänen avullaan ymmärsin, että käytännöllinen työ asiakkaiden parissa innostaa minua. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut teorioista. Nautin konkreettisesta tekemisestä ja siitä, että saan panna hihat heilumaan.

Siihen aikaan työt tehtiin pääosin käsin, ja tilipäivänä monet työntekijät tulivat hakemaan palkkaansa. Panot ja nostot kirjattiin huolellisesti. Oivalsin, että tarkka työ sopii minulle.

Nämä olivat tärkeitä oppeja, joista oli hyötyä myöhemmin koko pitkän urani ajan.”

Marjaleena Kolu

Sain mallin, että myös sairaana pitää elää

”Valmistuin sosiaalivakuutusalaan erikoistuneeksi sosionomiksi vuonna 1965. Uudessa oman alan työpaikassani tutustuin Maire Rantaseen. Teimme paljon töitä yhdessä ja ystävystyimme. Jatkoimme yhteydenpitoa, kun Maire eteni urallaan ja vaihtoi työpaikkaa.

Kun olin työskennellyt lähes kymmenen vuotta samassa työpaikassa, mainitsin Mairelle kaipaavani vaihtelua. Maire vihjasi omalla työpaikallaan vapautuneesta paikasta, ja hain tehtävää uteliaisuuttani. Tosin esimiestehtävä minulle vieraiden asioiden parissa eläkevakuutusyhtiössä vähän arvelutti. Sain kuitenkin paikan, ja olimme Mairen kanssa jälleen työtovereita.

Maire oli ensimmäinen naispuolinen johtaja vakuutusalalla. Hienosta urakehityksestään huolimatta hän säilytti mutkattoman suhteensa ihmisiin. Opin Mairelta rohkeutta tarttua haasteisiin ja varmuutta tehdä asiat omalla tyylilläni.

Myöhemmin Mairella oli vakavia terveysongelmia, mutta hän jaksoi pitää yllä toivoa. Opin häneltä, että vaikeuksissa on hyvä varautua pahimpaan, mutta samaan aikaan voi uskoa tulevaisuuteen.

Kun miehelläni todettiin eturauhassyöpä, hänelle ei luvattu paljon elinaikaa. Päätimme silti elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Ajattelimme, että kehittyvät syöpähoidot voisivat vielä auttaa, ja jos apua ei löydy, jäljellä olevaa elinaikaa ei kannata käyttää murehtimiseen.

Onnistuimme tässä aika hyvin. Kävimme usein Vihdissä vapaa-ajan asunnollamme piha- ja puutarhahommissa ennen kun mieheni kuoli kesäkuussa 2010.

Maire menehtyi vuonna 2014. Muistan hänet aina ihmisenä, jonka kautta oivalsin, että niin kauan kun on elämää, on toivoa.”

Opettelin höllentämään tahtiani

”Otin 1970-luvun puolivälissä vastaan vaativan tehtävän ja etenin urallani osastopäälliköksi. Vastasin ison osaston toiminnasta.

Olen aina ollut tunnollinen ihminen, ja keskeneräiset työt aiheuttavat minulle paineita. Yhdessä vaiheessa työpaikallani tapahtui muutoksia, joiden vuoksi henkilökuntaa piti vähentää mutta työt lisääntyivät. Sekä asiakkaiden että työntekijöiden pitäminen tyytyväisinä vaati ponnisteluja.

Minulle tuli vatsakipuja ja rytmihäiriöitä. Valvoin yöt ja kärsin univaikeuksista. Silloin työterveyshoitajamme Anneli Litovaara rohkaisi minua sanomalla:

Älä kynnä liian syvältä.

Mies, hevonen ja aura olivat tuttu näky lapsuudestani, joten vertaus tehosi minuun.

Keskustelut Annelin kanssa pysäyttivät. Opettelin olemaan itselleni armollisempi. Anneli kannusti keskittymään muuhunkin kuin työasioihin. Hän kehotti minua olemaan kantamatta harteillani liikaa.

Höllensin tahtia ja harjoittelin uusia tapoja suhtautua asioihin ja ihmisiin. Kävin rentoutuskursseja ja aloin harrastaa työn ohella liikuntaa: kuntosalia, hiihtoa ja lenkkeilyä.

Opettelin myös pitämään huolen siitä, että työpaikalla voi välillä rentoutua ja iloita yhdessä.

Sain jäädä terveenä vanhuuseläkkeelle 64-vuotiaana, vaikka tein töitä paljon eikä viisipäiväinen työviikko ja kahdeksan tunnin päivä useinkaan riittänyt.

Olen säilyttänyt tiiviin yhteyden moniin entisiin työtovereihini. Heidän avullaan muistan, että pienikin ilo helpottaa aina.”

Marjaleena Kolu harrastaa liikuntaa

Kuka?

Kehittämispäällikön tehtävistä eläkkeelle jäänyt Marja-Leena Kolu asuu Lohjalla. Hänellä on aikuinen tytär ja kaksi lastenlasta. Puoliso kuoli seitsemän vuotta sitten.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 5/2017 -lehdessä.

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista:

Ohjaaja Kaisa Korhonen: ”Kokemus isän rakkaudesta ei häviä koskaan”

Jaana Lehtiö lasten aikuistuttua: ”Kyllä elämästä saa nauttia ja voi käyttää jopa rahaa ihan itseensä”

Ravitsemusterapeutti Hanna Partanen: ”Jos kokoani kommentoidaan, muistutan, että en ole fitness-malli”

Gynekologi Anneli Kivijärvi: ”Rakkaus, halu ja seksuaalisuus eivät riipu ihmisen iästä”

Nainen: Näin outoja tulkintoja kehostasi on tehty ­­– nyt kannattaisi puhua klitoriksesta

Kommentoi

Kommentoi juttua: Marja-Leena Kolu: ”Ymmärsin, että loppua elinaikaa ei pidä käyttää murehtimiseen”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.