Ihmiset

Näyttelijä Miitta Sorvali oli 3-vuotias, kun äiti lähti hyvästelemättä: ”Se on ollut iso haava, mutta en tajunnut sitä lapsena”

Miitta Sorvali kuuli lapsena psyko­terapeuttina työskentelevän enonsa sanovan, että pitää puhua siitä mistä vaietaan. Miitta itse ei osannut pukea sanoiksi sitä, että hänellä oli ikävä äitiä.

Äiti lähti hyvästelemättä kuopustaan. Miitta Sorvali oli seitsenpäisen sisarkatraan nuorimmainen, vasta kolmivuotias, kun äiti alkoi opiskella perheterapeutiksi Helsingissä, satojen kilometrien päässä ­kotoa.

Elettiin 1950-luvun loppua ja vallalla oli käsitys, että vanhemman vaivihkainen lähtö olisi lapselle parasta. Lapsi ei alkaisi ­itkeä, kun hänelle ei kerrottaisi, mitä tapahtuu.

Muu perhe pysyi Kiteellä. Miitta arvelee, että hänellä on täytynyt olla kova ikävä äitiä.

”Se on ollut iso haava, mutta en tajunnut sitä silloin”, ­Miitta sanoo.

Tässä jutussa Miitta peilaa elämäänsä eri ikäisenä 67-vuotiaan vinkkelistä.

Isä huolehti tyttökatraasta, äiti jäi etäisemmäksi

”Äiti jäi etäiseksi, ja muistan paremmin sen, mitä tein isän ja siskojen kanssa. Pappina työskennellyt isäni oli luontaisesti äitiä lämpimämpi ja huumorintajuinen, ja olemme samannäköisiäkin.

Sain lähteä isän mukana volkkarilla iltahartauksiin, hautajaisiin ja häihin, ja se lisäsi yhteyttämme. Pysähdyimme kyläkaupalla ja ostimme isot palat makkaraa, me molemmat rakastimme sitä. Maalaistaloissa kohisivat petromax-lamput, ja olen joskus sanonut, että lapsuuteni oli kuin 1800-luvulta. Siihen ei kuulunut katuvaloja eikä kerrostaloja.

Lapsuudenkodissani minulle sanottiin, että olin isälle tärkeä ja yksi hänen lempilapsistaan. Minulle ei ole sitä kerrottu, mutta olen ajatellut, että äidilleni läheisin on sisareni Manna. Jos pitäisi veikata, en kuulunut äidin lemppareihin, mutta sitä ei sentään sanottu ääneen. En silti epäile, ettekö rakkautta olisi ollut.

Tyttäret kilpailivat isän huomiosta

Kun joku yritti sanoa isälle, että eikö häntä harmita, kun perheessä ei ole poikaa, hän sanoi: Ei, olen ylpeä tyttökodin johtaja! Mutta virheetön hän ei ollut, vaan kiivasluonteinen.

Palvoimme karismaattista isää ja kilpailimme hänen huomiostaan. Äiti jäi vähän kakkoseksi. Kenenkään – ei meidänkään – perheessä kaikki mene pumpulisen söpösti, vaan siellä on monenlaisia virityksiä ja jännityksiä.

Viisivuotiaaksi asti sain myös asua Kiteen ihanassa, isossa pappilassa. Vanhempani olivat sisustaneet sen kauniisti, ja muistan yhä taulujen ja huonekalujen paikat. Tilan tuntu ja tuoksu ovat jääneet mieleeni taianomaisina. Jättiläismäinen vintti oli mielikuvituspaikkani, ja leikimme siellä lähimmän sisareni Mannan kanssa.

Muistot muuttuvat, ja muistan varmasti tapahtumia väärin. Teen elämästäni tarinan. Muistitarinassani kultaan aika paljon pappilan aikaa, ja minulle on tärkeää käydä joskus sen pihalla.

Pappila oli äskettäin myynnissä ja meni kaupaksi polkuhinnalla. Sydäntäni särki, ja olisin halunnut ostaa sen.”

Lue myös: Näyttelijä Satu Silvo koki itsensä pitkään ulkopuoliseksi vaikka loisti parrasvaloissa

Kun Miitta oli 3-vuotias, hänen äitinsä lähti Helsinkiin opiskelemaan terapeutiksi. Isä ja seitsemän tytärtä jäivät kotiin Kiteelle.
Miitta Sorvali haaveili nuorena vanhasta omakotitalosta kauniilla alueelle. Unelma toteutui.

15-vuotiaana Miitta Sorvali lähti au pairiksi Amerikkaan

”Viisitoistavuotiaana saavuin Washingtoniin. Oli heinäkuu. Avasin lentokoneen oven, ja se, mitä oli vastassa, oli jotain mahtavaa: oli kuumaa ja kosteaa ja tuoksui erilaiselta.

Olin kauan sanonut isälle ja äidille, että haluan Amerikkaan. Enoni, psykoanalyytikko Martti Siirala, oli kuullut tämän ja auttoi minut töihin au pairiksi kollegansa, psykoanalyytikko Helm Stierlingin perheeseen.

Helm haki minut lentokentältä vanhalla letukalla, ja saavuimme hienostoalueelle heidän omakotitaloonsa. Kaskaat sirittivät, ja olin onneni huumassa. He olivat laittaneet huoneeseeni kauniit Marimekon verhot, ja minulla oli oma telkkari ja paksu amerikkalainen sänky.

Pariskunta oli eurooppalaista sivistyneistöä ja kohteli minua kauniisti. Heillä oli avara talo, joka oli ihannekotini malli flyygeleineen ja kirjoineen. Lapset, kuusivuotias Larissa ja kolmevuotias Saskia, olivat ihania, ja ajattelin, että annan samat nimet lapsilleni.

Sain 600 dollaria rahaa kuussa ja harrastin joogaa, improvisaatioita, kiinalaista maalausta ja keramiikkaa ja kävin Washingtonin ihanissa museoissa ja rockkonserteissa. Liikuin busseilla, joissa kaikki muut matkustajat olivat mustia. Usein pyyhälsin New Yorkiin, jossa enollani oli tuttavinaan Columbian yliopiston professoripariskunta.

New Yorkissa olin elementissäni ja ajattelin, että tänne tulen joskus opiskelemaan. 1970-luvulla se olisi kuitenkin ollut erikoista ja jäi haaveeksi.

Voisin hyvin asua New Yorkissa tai Tokiossa. Suomessa Helsinki on pienin kaupunki, jossa voin asua. Käyn esiintymässä pikkukaupungeissa, ja pidän eri murteista ja mentaliteeteista. Mutta minulla on hieman syyllinen olo, kun ajattelen, että onneksi minun ei tarvitse asua täällä.”

Lue myös Seura.fi: Kari Väänänen paljastaa, miten välit Aki Kaurismäen kanssa katkesivat kuvauksissa:

Miitta Sorvali määritteli tavoitteen 40-vuotiaalle itselleen

”Kolmikymppisenä puolisoni halusi asua vuokralla, mutta minulle omistusasunto oli tärkeä. Ostimme ensimmäisen kotimme rivitalosta, mikä oli väärä valinta, hosumakaupan tulosta. Mikään sen rakentamisessa ei ollut tähdännyt siihen, että talo voisi olla paikallaan sata vuotta.

Koko ajan minussa kyti, että haluaisin asua vanhassa omakotitalossa kauniilla alueella, kun täytän 40 vuotta. Siitä tuli yllättävän tärkeää. Sen oli tapahduttava, ja se tapahtui.

Oli merkkihetki, kun tämä talo löytyi. Nyt asumme sillä tavalla kuin halusin. Talo on rakennettu vuonna 1926, ja se merkitsee minulle paljon. Se on varmasti tullut lapsuudestani. Äiti ja varsinkin isä rakastivat vanhaa, ja isä istutti saman rakkauden meihin lapsiin.

Talo Lapissa ja hiekkaranta Itä-Suomessa

Vuonna 2012 ostin Lapista vanhan maalaistalon. Lisäksi meillä on Itä-Suomessa saaressa hiekkarantatontti, jolla siskollani Mannalla on mökki. Ostin sieltä paikan ja hommasin sinne vanhan riihen. Sitä alamme korjata ja laittaa kauniimmaksi.

Kun hankin saaresta tontin, kysyttiin, myynkö Lapin-talon. En tietenkään myynyt. Se on kunnostettu niin ­siististi ja hyvin, ettei siellä tarvitse tehdä mitään kymmeneen, viiteentoista vuoteen. Ne jäävät lapsille, mutta kaikki tietysti on myytävissä.

Olen tuhlailevainen luonne, mutta kun jossain on riihi pystyssä ja siellä laitettavaa, rahat eivät valu sormieni läpi. Teemme kaunista, klassista ja pysyvää. Se on yksi tapa sijoittaa.

Tuhlailevainen olen ollut lapsesta asti, ja olen yhä aika huikentelevainen. Hyvin herkästi palkitsen itseni ostamalla ja pidän kauniista vaatteista. Olen kova syömään ulkona, ja yhtäkkiä huomaan, että edessäni on kahvi ja ostamani kirja. En käytä kirjastoa, koska unohdan palauttaa lainat.

Sen verran kuitenkin tajuan, että laskut maksetaan ajallaan eikä osteta velaksi.”

Miitta saa yhä palautetta Maire Raikkaan roolista Puhtaat valkeat lakanat -televisiosarjassa. ”Se teki minusta televisiosta tutun ja sain lisää tv-töitä.”
Miitta saa yhä palautetta Maire Raikkaan roolista Puhtaat valkeat lakanat -televisiosarjassa. ”Se teki minusta televisiosta tutun ja sain lisää tv-töitä.”

Unelma toteutui, kun Miitta Sorvali oli 24-vuotias

”Olin haaveillut viisivuotiaasta asti, että saisin joskus lapsen. Kansakoulussa minulla oli mukana nukke, jota pidin koulua käyvänä lapsenani. Niinpä äidiksi tuleminen 24-vuotiaana ei ollut yhtään aikaisin, olinhan jo odottanut sitä monta vuotta, ja saimme Siljan. Juho syntyi siitä kolmen ja puolen vuoden päästä.

Äitiys on niin pyhä ja arvokas asia, että tuntuu banaalilta eritellä sitä kauheasti. Kun raskauden jälkeen jäi lisäkiloja, se ei merkinnyt mitään. Tästäkö pitäisi kuntoutua? Ihminen haluaa lisääntyä, ja saattoiko olla totta, että meistä kahdesta syntyi lapsi. Se on niin suuri ihme.

Aliarvioimatta itseämme mitenkään: he ovat meitä viisaampia, ihanan näköisiä ja heidän kanssaan on hauskaa.

En pysty kuvittelemaan sitä, mitä olisi tapahtunut ja miten se olisi vaikuttanut minuun, jos emme olisi saaneet omia lapsia. Päällimmäisenä on kiitollisuus. On elämäni rikastuttavin asia, että he ovat olemassa ja että he eivät ole hylänneet meitä, hyväksyvät meidät virheinemme ja haluavat tulla luoksemme.”

Lue myös Anna.fi: Näyttelijä Miitta Sorvali: ”Itselle nauraessa häpeältä katkeaa terä”

Miitta Sorvali kokee, että kuusikymppisenä kaikki on kohdillaan

”Voin vilpittömästi sanoa nyt kuusikymppisenä, että elämäni on parasta nyt eikä eilen. En tiedä, mitä sanon 89-vuotiaana, mutta nyt tuntuu tältä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ja sitä kivempia töitä on. Se pitää minut iloisella mielellä ja virkistää. Jos vanheneminen on tällaista, en valita.

Lopulta tulee kuolema. Se on luonnollinen asia, jonka hyvin mielelläni siirtäisin 95-vuotiaaksi.

Olen kolmen lapsen isoäiti, ja he ovat minulle ­todella rakkaita. On ihanaa seurata heidän kasvuaan. En osaa kuvata, millainen olen isoäitinä. En ainakaan ylihuolehtiva. Vietämme aikaa yhdessä, mutta koska olen tiiviisti työelämässä, en ole lastenvahti-isoäiti suuressa määrin. On kivaa, että saimme elämään vielä tällaisen lahjan.

Oma äitini menehtyi muistisairauteen noin kymmenen vuotta sitten. Hän havaitsi sen itse 80 vuoden tienoilla ja meni heti geriatrin puheille. Alzheimer eteni hitaasti mutta selkeästi. Tauti on katala, mutta se tulee niin erilaisena erilaisille ihmisille. Äidistä tuli muun muassa lempeämpi.

Muistisairaus on tragedia silloin, kun itse vielä ymmärtää ja tietää mitä tapahtuu. Äiti vastusti hoivakotiin viemistä, kun hän ymmärsi, mihin hänet viedään. Paikkaan, jossa osa ihmisiä kävelee seiniä pitkin. Se tuntui siltä, kuin hautaisi äitinsä elävältä. Siitä olin kiitollinen, että äidin lääkitys oli usein kohdillaan eikä hän ollut ahdistunut.”

Miitta tarvitsee aikaa olla itsekseen tyhjän päänsä kanssa. ”Sellaiseen jää enemmän aikaa, kun ei ole perusperheen huolehtimista.”
Miitta Sorvali tarvitsee aikaa olla itsekseen tyhjän päänsä kanssa. ”Sellaiseen jää enemmän aikaa, kun ei ole perusperheen huolehtimista.”

Viisikymppisenä hullu idea

”Minuun on vaikuttanut se, että äitini oli terapeutti ja enoni psykoanalyytikko. Olin lapsena enon kesähuvilalla ja kuulin aikuisten juttuja. Eno sanoi, että on puhuttava siitä mistä vaietaan, ja se on jäänyt huumoriini.

Viisikymppisenä minulle ehdotettiin ohjelmaa, joka ­olisi omaa huumoriani. Miitta-täti tuli suurimmaksi osaksi omasta päästäni. Tuotin koko ohjelman rakenteen ja repliikit. Mutta tarvitsen toisen, joka hekottelee, ja tein yhteistyötä Jon Lundstenin ja Nelli Maikkulan kanssa. Se ei ollut perinteinen viihdeohjelma, vaan koskettava ja rajoja koetteleva.

Miitta-tädissä keksin, että ottaisin potilaan syliin ja pesisin ensin hänen jalkansa. Lapsetkin ihmettelivät ideaa ensin. Miitta-tädin terapia antoi minullekin paljon. Oli paljon sellaisia potilaita, joiden lähelle pääsin. Tuntui hyvältä, kun oma leikkimielinen ideani johti siihen, ­että saimme sen toisen ihmisen kanssa tapahtumaan jonkin pienen ihmeen.

Vuonna 2013 Sanna Stellan käveli minua vastaan Ylen käytävällä. Emme tunteneet toisiamme entuudestaan. Hän sanoi, että meidän pitäisi tehdä jotain yhdessä. Todellakin kannatti! Hän se keksi, että Pirjo Heikkilä ja minä ja hän tekisimme yhdessä jotain. Kaikki ystäväni -esitykseen olemme saaneet rakkaan uuden työtoverin, Anu Sinisalon.

Syntyi nyt kymmenvuotiskiertueella oleva esitys Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Ja jumankauta, mikä menestys siitä on tullut! Joku tulee katsomaan seitsemättä kertaa ja tuo äitinsä mukanaan.

Näyttelijänä olen voimakastahtoinen, ja nuorempana minulla oli vahvoja näkemyksiä. Saatoin törmätä ohjaajien kanssa, kun olin jostakin eri mieltä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana ei ole tarvinnut painia kenenkään kanssa, vaan saan tehdä omalla tavallani, ja minua kysytään töihin.

Kolmikymppisenä olin tiukempi mielipiteissään muutenkin ja käytin negatiivista huumoria. Katsoin kotona Linnan juhlia ja kommentoin pukuja sarkastisesti ja viiltävästi. Nyt ei tulisi mieleenkään arvostella kenenkään pukeutumista. Vanhemmiten olen siis vähän viisastunut.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2023.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Näyttelijä Miitta Sorvali oli 3-vuotias, kun äiti lähti hyvästelemättä: ”Se on ollut iso haava, mutta en tajunnut sitä lapsena”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.