Ihmiset

"Miten kerron lapselle, että hän kuolee?" pohti lastenlääkäri Ulla Pihkala raskaimpina työpäivinään

Lääkäri Ulla Pihkala hoiti 34 vuotta sairaita lapsia. Synkimpinä hetkinä Ulla oli muuttamassa Lappiin valjakkokoiraohjastajaksi, mutta aina hän palasi uudistamaan syöpähoitoa. Onneksi: kun Ulla jäi eläkkeelle, syöpä ei tarkoittanut enää lapselle varmaa kuolemaa.

Millä lailla minä kuolen? Kysymyksen esittää Jaska, 15, jonka sairastama syöpä on levinnyt hoidoista huolimatta. Jaskan äiti ja isä uskovat suojelevansa poikaa välttelemällä aihetta. Lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkäri Ulla Pihkala tietää sen olevan väärin. Kuolemasta on tärkeää keskustella. Kysymyksiin on vastattava rehellisesti. Silloinkin, kun se sattuu.

Ulla tarttuu Jaskaa kädestä. ”Kuule, kärsimystä ei ainakaan kannata pelätä.”

Nyt jo eläkkeellä oleva 71-vuotias Ulla hoiti syöpää sairastavia lapsia ja nuoria 34 vuotta. Jaska on yksi monista, joita hän ei unohda. Juuri ilmestyneessä kirjassa Osasto 10, toivoa ja taistelua (Otava) hän kertoo kokemuksistaan syöpää sairastavien lasten ja heidän perheidensä kanssa sekä syöpähoitojen kehittymisestä. Monesta tapauksesta on kulunut vuosikymmeniä, mutta Ulla muistaa yhä keskusteluissa lausutut sanat.

”Omnia mea mecun porto, kaiken kannan mukanani”, hän sanoo.

Viisaat vanhemmat

Ulla on ottanut käyttöön vastikään kuulemansa moton: ”Jos mäyräkoira luulee olevansa schäfer, niin ei se mitään. Asenne ratkaisee.” Motto naurattaa hänen ystäviään. Sanonta kuvaa yhtä lailla Ullan edesmenneitä kolmea mäyräkoiraa kuin häntä itseäänkin.

”Mäyräkoira ei hellitä eikä irrota”, Ulla kiteyttää.

Itsepäisyyttä, rohkeutta ja uskallusta on ollut hänessäkin ollut syntymästä saakka.

Ulla kasvoi Lohjalla pappi-isän ja musiikinopettajana työskentelevän äidin hellimänä ainokaisena. Vanhemmilla oli viisautta kasvattaa tyttärelleen sekä juuret että siivet. Häntä ei ahdettu kiltin tytön muottiin. Kun Ullan omapäisyyttä arvosteltiin, äiti kertoi kasvattavansa tyttärestä itsenäisen.

Päästyään ylioppilaaksi Ulla lähti opiskelemaan lääketiedettä. Hän tähtäsi kunnanlääkäriksi, koska työssä saisi olla lähellä potilasta.

”Työ oli hyvin erilaista kuin nykyään. Nyt terveyskeskuslääkäri seurustelee vain tietokoneen kanssa.”

Ensimmäinen virka oli Karjaalla. Työ vastasi odotuksia mutta oli myös rankkaa. Työpäivät olivat pitkiä ja päivystys lähes jatkuvaa. Ullaa huolestutti, että hän ei kykenisi pitämään yllä tiedon viimeistä tasoa sellaisen työmäärän ohessa.

Ullaa oli houkuteltu jo pitkään Lastenklinikalle, jossa hän oli ollut amanuenssikautenaan. Kolmen vuoden kunnanlääkärirupeaman jälkeen hän päätti suostua ja erikoistua lastenlääkäriksi.

Lastenklinikalla Ulla joutui roikkumaan pitkään sijaisena. Vakinaisen apulaislääkärin viran hän sai lukuisista hakemuksista huolimatta vasta väitöskirjan tehtyään. Ullalla ei ole epäilyksiä siitä, miksi miehet kirivät ohi.

”Y-kromosomi on vaikea vastus. Sitä vastaan tarvitaan vähintään tohtorintutkinto, mutta mieluummin dosentuuri, sillä se kutistaa munatkin”, Ulla toteaa.

Tilanne ei ole muuttunut vuosikymmenten kuluessa. Ulla siteeraa Lenita Airistoa: ”Tasa-arvo toteutuu vasta sitten, kun keskinkertaiset naiset pääsevät johtajiksi.”

Telaketjufeministiksi hän ei tunnustaudu.

”En ole ikinä pistänyt miestä tiskaamaan.”

Väitöskirjan Ulla teki hematologian eli veritautien alalta, mikä ohjasi hänet lasten veri- ja syöpätautien pariin.

”Etukäteen pidin väitöskirjan tekemistä turhana, mutta tieteen tekeminen osoittautuikin innostavaksi. Se avasi paljon ovia ja näköaloja. Se herätti uteliaisuuden. Minua kiehtoi saada selvää asioista.”

Lastenlääkäri Ulla Pihkala parvekkeella

Pioneerin luonne

Eletään 1980-luvun alkua. Ullan tutkii hoitojaksolle tulevan kouluikäisen pojan. Jotain jutellakseen hän kysyy, keitä pojan kavereita osastolla on samaan aikaan. Laiha, kaljupäinen poika katsoo Ullaa ja vastaa: ”Mun kaikki kaverit on kuule kuolleet.”

Kohtaus piirtyi Ullan mieleen iäksi. Pojan sanat satuttivat, sillä ne olivat liian totta. Kun Ulla aloitti työnsä lastenlääkärinä, syöpää sairastavista lapsista vain 45 prosenttia säilyi hengissä.

”Toisaalta siinä sitä oli työhön motiivia.”

Ulla omistautui työlle. Hän haki lasten syöpien hoitoon oppia Yhdysvalloista kolmen vuoden ajan. Myöhemminkin hän haki viimeisimmän tiedon ulkomailta, osallistui konferensseihin ja toimi ensimmäisenä suomalaisena pohjoismaisen lastensyöpäyhdistyksen NOPHO:n johdossa.

Ulla oli ennakkoluuloton ja otti rohkeasti käyttöön uusia hoitomenetelmiä, kokeellisiakin.

Esimerkiksi kolmevuotiaan Marin munuaissyövän hoidossa ongelman tuottivat bakteerin aiheuttamat, kuumeiset ripulitautivaiheet. Sama bakteeri oli häädetty vanhuksilta ulosteensiirron avulla, joten Ulla halusi kokeilla sitä Marille. Viime hetkellä erikoislääkäri, jonka piti tehdä toimenpide, kieltäytyi. Ulosteensiirrosta ei vielä tuolloin ollut kliinisin tutkimuksin osoitettua hyötyä.

Ulla suoritti operaation itse, ja bakteeri saatiin häädettyä. Nykyään ulosteensiirto on käypää hoitoa.

Monista Ullan kokeellisista hoidoista syntyi uraauurtavia hoitoprotokollia eli toimintamalleja, joita puolestaan hyödynnettiin maailmalla.

”Minulla on pioneerin luonne. Olen rohkea ratkaisemaan ongelmia luovasti. Kun vaihtoehto on varma kuolema, kannattaa ainakin yrittää.”

Monta kertaa hän taisteli jopa esimiehiään vastaan ja käytti viimeisenkin oljenkorren. Usein se kannatti. Nykyään lasten syövistä paranee yli 80 prosenttia.

”Sain johtaa valtavaa voittokulkua.”

Miten suojella itseään?

Tieteellisten ansioiden rinnalla yhtä merkittäviä olivat Ullan opit potilaan kohtaamisesta. Hän opetti hoitohenkilökuntaa näkemään lapset yksilöinä ja puhumaan näille avoimesti ja rehellisesti. Usein hän antoi sanat sekä nuoremmille että vanhemmille lääkäreille.

”Lapselle pitää sanoa, että syöpään voi kuolla, mutta häntä hoidetaan, jotta hän paranisi.”

Jokin aikaa sitten Ullan entinen potilas, jo aikuiseksi kasvanut nainen pyysi Ullalta hyväksyntää homoseksuaaliselle parisuhteelleen. Omalta äidiltään hän ei ollut sitä saanut. Leukemiahoidoista oli kulunut kymmenisen vuotta, mutta Ullan mielipide oli yhä tärkeä.

Ulla vastasi epäröimättä:

”Maailmassa on liian vähän rakkautta. Anna palaa!”

Tapaus ei ole ainutlaatuinen, ei edes harvinainen. Monet potilaista ovat pitäneet Ullaan yhteyttä vielä sen jälkeenkin, kun jälkitarkastuksia ei enää tarvita.

Ullakin kiintyi potilaisiin. Monet potilaat pääsivät ”ihon alle”, vaikka hän yritti sitä estää.

”Silloin myös menetykset tuntuivat entistä vaikeammilta.”

Ullalla oli erilaisia tapoja suojella itseään.

Hän ei osallistunut potilaiden hautajaisiin. Keskusteluja kuolleen lapsen vanhempien kanssa tai saattohoitokeskusteluja hän kävi vain yhden kerran saman päivän aikana.

”Sellaisen jälkeen olin niin maassa, että en olisi jaksanut toista. Lapsen kuolemaan ei totu. Eteenpäin on kuitenkin päästävä. Tulee uusi päivä ja uudet potilaat, jotka vaativat huomion.”

Vaikeimpia eivät olleet nuorimpien kuolemat.

”Vastasyntyneen kuollessa tuhoutuvat vanhempien odotukset. Suhdetta lapsen persoonaan ei vielä ole. Kaksivuotiaalle siihenastinen elämä on pitkä. Se on voinut olla huomattavasti parempi kuin jonkun puliukon vuosikymmenten taival.”

Tuskallisinta oli kohdata kuoleva teini-ikäinen. Ulla puhuu eksistentiaalisesta kriisistä.

”Teini on aikuisuuden kynnyksellä. Persoonallisuus on jo muodostunut. Hän ymmärtää kuoleman lopullisuuden.”

Lapsen kuoleman kohdatessaan Ulla kysyy mielessään, miksi näin piti käydä. Turhaan.

”Vuosien kuluessa oli opittava hyväksymään se, mikä on vääjäämätöntä. Elämässä on paljon pettymyksen sietoa. Siinä olen kehittynyt.”

On yksi asia, jota Ulla ei ikinä hyväksynyt.

”Sanotaan, että kärsimys jalostaa. Paskanmarjat.”

Ulla Pihkala Lapissa

Lapin lumo

Ja olihan Ullalla myös Lappi ja tällaiset hetket siellä:

Ulla katselee välkehtivää Sarmijärven ulappaa. Takana on kolmen viikon vaellus, 420 kilometriä Pallakselta Nellimiin. Matkan alkaessa rinkka painoi 27 kiloa, nyt enää murto-osan. Jäljellä on kaksi lusikallista murukahvia, kaksi palaa näkkileipää ja puoli pussillista rusinoita vaelluskumppanin kanssa jaettavaksi.

Ullaa itkettää. Hän ei halua palata Helsinkiin.

Ulla teki ensimmäisen Lapin-retken jo vuonna 1970. Sen jälkeen rinkka- ja ahkiovaelluksia kertyi reilusti yli kuusikymmentä.

Ullaa kiehtoivat poluttomat erämaat ja laduttomat umpihanget. Yösijoiksi kelpasivat laavut, lumiluolat ja jopa lumikuopat. Rinkassa kulki mukana aina loue, kevytmajoite.

Lappi oli vastapaino työlle. Vaelluskumppaneina saattoi olla työkavereita samalta osastolta, mutta kertaakaan puheisiin eivät eksyneet työasiat. Ne eivät olleet mielessäkään.

”Vaeltaessa pidetään huolta fyysisestä kunnosta, ravinnon saamisesta, unesta ja siitä, että päivän aikana päästään etappiin. Siinä sivussa ihaillaan pakahduttavia maisemia.”

Joskus Ulla harkitsi muuttavansa Lappiin, ryhtyvänsä valjakkokoirien ohjastajaksi tai matkaoppaaksi. Aina hän silti palasi syöpälasten luokse.

”Piti asettua valjaisiin. Pian työ taas imaisi mukaansa.”

Uusi elämäntehtävä

Ulla ohjeistaa:

”Älä sitten kirjoita mitään nyyhkytarinaa.”

En. Mutta Simosta on pakko kertoa.

Ulla olisi halunnut omia lapsia, mutta toive ei toteutunut. Ura ei ollut esteenä. Äitiys olisi tehnyt siitä vain erilaisen.

”Ehkä en olisi lähtenyt Yhdysvaltoihin, jos minulla olisi ollut kahdeksan villiä kakaraa.”

Kahden pitkän avioliiton jälkeen Ulla päätti, että hän viettää loppuelämänsä sinkkuna.

”Vannoin, että helvetti jäätyy ja lehmät lentävät, jos enää sorrun.”

Eläkepäivien suunnitelmiin kuuluivat koiran hankkiminen ja vapaaehtoistyöt, mutta niiden tilalle tulikin yllättäen jotain muuta.

Ulla jäi eläkkeelle 68-vuotiaana maaliskuussa 2013. Noihin aikoihin hän tutustui Metsäntutkimuslaitoksen tutkijan työstä eläkkeelle jääneeseen Simoon. Ullan ystävät arvelivat jo ennen miehen tapaamista, että tällä täytyy olla hyvä itsetunto. Niin onkin.

”Simo on alfauros. Hiirtä en voisi sietää.”

Ulla ei epäröinyt, kun Simo kosi. Hän rohkaisee ikätovereitaan isänäidin sanoin:

”Niin kauan on toivoa, kun voi sulaa suussa.”

Ulla ja Simo vihittiin 2014.

Työssä Ulla oli vahva. Hän oli aina tilanteen tasalla ja tiesi, mitä tehdään. Tiukka ja topakka esimies, jota vastaan ei pullikoitu. Horjumaton tukipilari, johon muut saattoivat luottaa.

Simon kanssa hän voi olla toisenlainen. Aiempaa lempeämpi ja kiltimpi.

”Simo on elämäni tärkein henkilö. Elämäntehtäväni on nyt passata häntä rakkaudella ja tehdä hänet onnelliseksi.”

He viettävät reipasta ulkoilmaelämää Saimaan maisemissa, missä Simolla on ”boreaalisen havumetsän paratiisi”. Siellä marjastetaan, sienestetään, kalastetaan ja ravustetaan.

Onnen hetkiä ovat aamut, jolloin Ulla ja Simo istuvat kotona keittiön pöydän ääressä. Uunissa palaa tuli. He juovat kahvia ja käyvät läpi uutisia.

”Elämä on hauras. Koskaan ei tiedä, milloin hetki koittaa. Pitää nauttia tästä päivästä.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 3/2017.

Kommentoi

Kommentoi juttua: "Miten kerron lapselle, että hän kuolee?" pohti lastenlääkäri Ulla Pihkala raskaimpina työpäivinään

Sinun täytyy kommentoidaksesi.