Muistisairas anoppi katosi pakkasyönä – Sarahin arvot menivät uusiksi: "Muistisairaan omaisena halusin alkaa tehdä työtä, jolla on tarkoitus"
Sarah Laukkasen muistisairas anoppi katosi kotoaan tammikuisena pakkasyönä. Sarahille surullinen tapahtuma osoitti, että elämä on tässä ja nyt. Hän jätti vakituisen työn ja loi uuden työpaikan tyhjästä. Nyt hän auttaa toisia muistisairaiden omaisia.
Alzheimer on katala sairaus. Antti Laukkanen, 46, oli todistanut äidin kunnon huononemista jo muutaman vuoden ennen kuin tauti todella näytti, millaista surua se voi aiheuttaa.
Tammikuisena perjantaina reilu vuosi sitten Antti lähti ajamaan kotoaan Joensuun kupeessa sijaitsevalta Kontiolahdelta kaupunkiin jo ennen aamukuutta, sillä myöhemmin päivällä oli tarkoitus käyttää äitiä lääkärissä.
Jotta ehti ajaa työmaalta Joensuusta äidin luo neljänkymmenen kilometrin päähän Polvijärvelle ja takaisin, työt oli syytä aloittaa ajoissa.
Kalibroijana työskentelevä Antti sai hädin tuskin laitteensa käyntiin, kun puhelin soi. Äidin luona päivittäin piipahtava sairaanhoitaja oli ihmeissään. Vaikka oli vasta varhainen aamu, Eeva Laukkasta, 76, ei näkynyt missään. Takki ja käsilaukku olivat poissa.
Lue myös: Tiia alkoi hoitaa muistisairasta isäänsä jo 10-vuotiaana
”Päätimme odotella hetken. Äiti saattoi olla lenkillä, olihan hän kova kävelemään. Hoitaja lähti käymään toisen vanhuksen luona, mutta lupasi palata pian takaisin”, Antti muistelee.
Kymmeneltä puhelin soi uudelleen. Eeva oli yhä kateissa.
Tämä ei ollut normaalia. Antti keskeytti työt ja lähti siltä istumalta kotiin, missä vaimo Sarah Laukkanen, 42, vietti vapaapäivää. Yhdessä tuumin päätettiin soittaa hätäkeskukseen.
Eeva ei ollut koskaan ollut tavoittamattomissa näin montaa tuntia. Oli talvi. Lunta oli polviin saakka ja pakkastakin monta astetta.
Alzheimer alkoi oireilla neljä vuotta aiemmin
Antilla ja Sarahilla oli Eevaan lämpimät välit. Viikoittain nähtiin ja lähes päivittäin soitettiin.
Eeva oli poikansa ja miniänsä mukaan hyväsydäminen ihminen. Kahvit oli keitetty ennen kuin vieras ehti riisua kengät jalasta.
Viime aikoina Eevan kunto oli kuitenkin herättänyt molemmissa huolta. Muutos oli alkanut nelisen vuotta aikaisemmin.
”Ihan ensimmäiseksi ihmettelimme sitä kummallista hirven synnyttämistä”, Antti sanoo.
Toistensa lauseita täydentäen pariskunta kertoo, miten Eeva oli puhjennut puhelimessa kertomaan ihmeellisestä luontohavainnostaan, hirvestä, joka poiki olohuoneen ikkunasta näkyvän metsän laidassa.
”Tarinan toistuessa ymmärsimme tietenkin, ettei se voi olla totta”, Sarah sanoo.
Pikkuhiljaa muisti takkuili muissakin asioissa.
Tavaroita katoili. Antti muistaa ruosteiset 40 vuotta vanhat oksasakset, joiden Eeva arveli lähteneen varkaiden matkaan.
”Pian hän kuitenkin katkoi niillä oksia pihassa.”
Kun Eeva etsi isää, Antti luuli hänen kaipaavan hiljattain kuollutta puolisoaan, mutta pian selvisi, että äiti haeskeli omaa isäänsä.
Pankistakin otettiin yhteyttä, kun Eeva halusi yhtäkkiä nostaa hurjia summia, tyhjentää tilinsä kerralla.
”Muistisairaus on katala. Jos ei elä saman katon alla, sitä ei välttämättä huomaa, mikäli toisella sattuu olemaan hyvä hetki”, Antti pohtii.
”Eikä varsinkaan puhelimessa. Alussa epäilee, että kuvittelee ja tulkitsee asioita itse väärin”, Sarah sanoo.
Diagnoosina alzheimer ja Lewyn kappale -tauti
Kun Eevan oireilua oli kestänyt pari vuotta, useiden lääkärikäyntien päätteeksi saatiin vihdoin diagnoosi: Alzheimer ja Lewyn kappale -tauti. Jälkimmäisen oireisiin kuuluvat hirven poikimisen kaltaiset harhat.
Virkeänä Eeva oli oma aurinkoinen itsensä, mutta väsyneenä sairaus näytti voimansa, ja pikkuhiljaa väsymystä alkoi olla yhä enemmän.
Viimeisinä kuukausina vuorokaudenajat alkoivat mennä sekaisin.
”Yhtenä yönä Eeva soitti minulle monta kymmentä kertaa. Koska joudun heräämään aikaisin töihin, laitoin lopulta puhelimen äänettömälle. Tiesin, ettei hänellä ole mitään hätää”, Antti sanoo.
Oli myös hyviä ja tolkullisia aikoja.
”Kuukautta ennen kohtalokasta päivää vietimme isolla porukalla joulua yhdessä. Jälkeenpäin oma äitini sanoi, että jos ei tietäisi, että Eevalla on diagnosoitu muistisairaus, ei sitä ulkopuolinen huomaisi”, Sarah sanoo.
Koskaan aikaisemmin Eeva ei ollut kuitenkaan ollut kadoksissa tai poistunut kotoaan omituisiin aikoihin.
Oliko hänet ryöstetty? Ehkä hän oli vain nukahtanut johonkin? Laukkasten keittiössä käytiin läpi hulluimmatkin vaihtoehdot.
Kyynelten läpi yritettiin vitsailla, josko äiti olisi yllättäen löytänyt itselleen mukavaa herraseuraa ja istui jossain kahvittelemassa.
Eeva oli muistisairaudestaan huolimatta ikäisekseen hyvässä fyysisessä kunnossa ja tuttu näky sauvoineen Polvijärven raitilla.
”Välillä yritettiin jopa toppuutella, ettei jokaiseen räntäsateeseen tarvitse lähteä”, Sarah sanoo.
Katoaminen käynnisti laajat etsinnät
Hätäkeskukseen soiton jälkeen Polvijärvellä käynnistyi valtava operaatio. Poliisin lisäksi paikalle kerääntyi vapaaehtoisen pelastuspalvelun aktiiveja: yli 70 henkilöä, autoja ja koiria.
Antti lähti itse ajamaan maanteitä ristiin rastiin. Etsintöihin osallistuneen helikopterin pahaenteinen säksätys katkaisi ajatukset tuon tuosta.
Sarah päivysti puhelin kädessä kotona. Olihan Eeva saattanut hypätä bussiin ja lähteä tulemaan kylään, kuten hänellä oli tapana.
Bussinkuljettajille oli annettu Eevan tuntomerkit ja pyyntö pitää asiakkaita silmällä. Toimittajana radiossa pitkään työskennellyt Sarah oli itse lukenut kymmeniä kuulutuksia kadonneista ihmisistä.
”Ja nyt istuin kuuntelemassa, kun radiossa etsittiin sukulaistani”, hän huokaa.
Rakkaan ihmisen passikuva tuijotti myös iltapäivälehtien sivulta.
Poliisin tiedote levisi koko valtakuntaan. Siinä etsittiin 170 senttistä hoikkaa naista, jolla oli tummat hiukset, violetti pipo, toppatakki ja käsilaukku. Hänet saattoi tunnistaa myös köpöttelevästä kävelytyylistä.
Illan hämärtyessä alkoi olla selvää, ettei hän palaa.
Aamulla Antti ja Sarah ajoivat äidin asunnolle. Etsijät kävijät heti aamutuimaan kertomassa kuulumisensa. Siis sen, ettei kerrottavaa ollut.
Pian ovelle ilmestyi poliisi.
”Heidän ilmeistään näki nopeasti, että tuliaisina oli huonoja uutisia”, Sarah sanoo.
Kadonnut anoppi oli valinnut itselleen oudon reitin
Eevan kuolemaa seuranneen vuoden aikana Sarah ja Antti ovat monet kerrat ajatelleet, miltä tuntuu, jos omainen on kateissa pitkään.
Viikko Eevan jälkeen Oulussa katosi toinenkin nainen. Häntä etsittiin yli neljä kuukautta.
Sarah sanoo toipuvansa edelleen yhden vuorokauden kestäneestä järkytyksestä, vaikka synkästä päivästä on kulunut yli vuosi.
Eeva katosi perjantain vastaisena yönä. Hänet löydettiin lopulta lauantaiaamuna, menehtyneenä, neljän kilometrin päästä kotoaan.
Löytöpaikka sijaitsee Polvijärveltä Joensuuhun johtavan tien varrelta. Asumattoman taipaleen jälkeen tien reunassa nököttää talo, joka on talvisin tyhjillään, kesäisin mökkikäytössä. Eeva makasi hangessa taloon kuuluvan ulkorakennuksen takana.
Edellisenä päivänä tietä aurannut mies oli hoksannut pihaan johtavat jäljet ja kummastellut, miksi ne eivät tulleet lainkaan pois. Hän ei kuitenkaan ihmetellyt asiaa sen enempää ennen kuin aamulla huomasi, että paikkakunnalla etsittiin kadonnutta vanhusta.
Kuolinsyyksi kirjattiin hypotermia. Kukaan ei tiedä, miksi Eeva oli lähtenyt kävelemään keskellä yötä itselleen outoon suuntaan, pilkkopimeään, katuvalojen ulottumattomiin, ja päätynyt lopulta lumihankeen kauas tiestä.
Jälkeenpäin Sarah ajattelee, että oman toipumisen kannalta sellaisiakin asioita jäi kysymättä, joihin olisi löytynyt vastaus.
”Olisin halunnut tietää, millaista löytöpaikalla oli ja miltä Eeva näytti.”
Alzheimer laittoi Sarahin elämän ja arvot uusiksi
Lähiomaisen yllättävä kuolema jättää jälkensä. Surullisten lisäksi tässä tapauksessa myös jotain hyvää. Ennen Eevan katoamista Sarah oli murehtinut, ettei työ uutistoimittajana tuntunut enää mielekkäältä.
”Olimme yhdessä Antin kanssa päättäneet edellisenä syksynä jäädä vuorotteluvapaalle. Halusimme saada aikaa tehdä asioita ilman aikatauluja, olla myös Eevan kanssa enemmän. Itse ajattelin vuorotteluvapaalla selvittää, mitä haluan elämältä”, Sarah sanoo.
Anopin yllättävä menehtyminen pani vauhtia päätökseen. Sarah vakuuttui, ettei halua uhrata elämästään enää hetkeäkään asioihin, jotka eivät tunnu tärkeiltä.
Vuorotteluvapaan loputtua Sarah irtisanoutui työstään ja marssi Pohjois-Karjalan Muistiyhdistyksen toimistoon.
Muistisairaan entisenä omaisena hän halusi ryhtyä tekemään työtä, jolla on tarkoitus. Hän ajatteli, että voisi kokeneena toimittajana olla hyödyksi.
Yhdistyksessä oltiin samaa mieltä. Vuoden alusta Sarah on tehnyt nettiin radio-ohjelmaa Muistin tähden -nimisessä hankkeessa, joka pyörii toistaiseksi Joensuun kaupungin, Euroopan sosiaalirahaston ja Etelä-Savon ELY-keskuksen hankerahoituksen varassa.
Alzheimer vaatii joustamista myös työnantajalta
Sarah näkee uudessa työssään, etteivät muistiasiat ole mitään vanhojen höperöiden juttuja. Antti oli alle nelikymppinen, kun hänen äitinsä muistisairaus todettiin, melko tavallinen omainen siis.
”Kun vanhempi sairastuu, lasten elämä muuttuu eniten. Tulee valtava huoli, ja ajankäyttö muuttuu. Ja tämä tapahtuu usein juuri silloin, kun itsellä on lapsia ja työssä vaativin vaihe.”
Hiljattain Sarah törmäsi työssään ikätoveriinsa, joka kertoi nukkuneensa puolitoista vuotta patjalla ulko-oven edessä, jotta muistisairas äiti ei päässyt pujahtamaan ulos keskellä yötä.
Sarah tietää, että myös työnantajalta vaaditaan joustavuutta.
Antti joutui usein lähtemään töistä kesken päivän hoitamaan äitinsä asioita. Kunnalliset palvelut on Joensuun seudullakin hajautettu eri kuntiin pitkin välimatkojen päähän toisistaan.
”Omassa työyhteisössäni ei ehkä olisi suhtauduttu yhtä taipuisasti.”
Vastuu muistisairaasta voi langeta parikymppiselle nuorelle
Sarah ja Antti ovat olleet naimissa 12 vuotta. Aluksi he haaveilivat lapsesta, mutta kun sellaista ei kuulunut, he luopuivat toivosta.
Nyt Sarah pohtii, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, kun lapset saadaan entistä iäkkäämpinä, pitkälti yli nelikymppisinä.
”Jos vanhemmat sitten kuusikymppisenä sairastuvat, lapset saattavat olla vielä teini-ikäisiä.”
Työssään hän on jo tavannut näitä lapsia. Mieleen on jäänyt parikymppinen nuorimies, jonka yksinhuoltajaäiti sairastui Alzheimeriin sillä seurauksella, että poika joutui muuttamaan takaisin kotiin hoitamaan äitiään.
”Hänen henkilökohtaiset haaveensa olivat varmasti olleet hiukan toisenlaiset.”
Sitten on tietysti ”elävät lesket”, virkeät ikäihmiset, joiden puolisot sairastuvat.
Antin suvussa muistisairautta on muillakin kuin edesmenneellä äidillä. Antilla itsellään on todettu autonomisen hermoston vajaatoiminta. Se tarkoittaa sitä, että tilanteissa, joissa sydämen syke normaalisti nousee, hänellä se voi laskea vaarallisen alas, jopa pysähtyä.
Näin on käynyt kuusi kertaa, ja olisi voinut käydä myös suuren järkytyksen hetkellä silloin, kun äiti katosi.
”Oletko nähnyt päivitystä, jossa lukee, että minulla on Alzheimer?”
Muistiongelmiin liittyy usein ikävä sosiaalinen stigma, etenkin jos sairaus puhkeaa jo keski-iässä.
”Ihmiset kertovat avoimesti sairauksistaan, vaikka syövästä, mutta oletko koskaan nähnyt Facebookissa päivitystä, jossa vielä työelämässä oleva kertoo saaneensa Alzheimer-diagnoosin”, Sarah kysyy.
Hän on ottanut elämäntehtäväkseen pitää meteliä näiden ihmisten ja heidän omaistensa puolesta.
”Kun on itse käynyt nämä asiat läpi, osaa kohdata muita samassa tilanteessa olevia. Tunnen tekeväni tärkeää työtä. Tiedän, että Eevakin olisi minusta ylpeä.”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Muistisairas anoppi katosi pakkasyönä – Sarahin arvot menivät uusiksi: "Muistisairaan omaisena halusin alkaa tehdä työtä, jolla on tarkoitus"
Oma isäni katosi lenkillään ja onneksi helikopteri samoin keväisenä pakkasyönä hänet ehti löytää.
Siitä alkoi äidin ja lasten täydellinen välirikko.
Äiti ei halunnut isää kotona, itse jo eläkeläisenä, vahtia ja hoitaa vaan vaati isän laittamista suoraan vanhainkotiin hoidettavaksi.
Lasten pitkien matkojenkin takaa olisi pitänyt rientää omien ns. ruuhkavuosiensa keskeltä päästämään äitiä harrastuksiinsa päivittäin ja vkonloppuvapaalle tai ottamaan isä vkoksi omiin koteihinsa.
Mahdottomien vaatimustensa vuoksi isä päätyi vanhainkotiin ja lapset sai kuulla kunniansa, kuinka huonoja olemme ja kun emme sitä hyväksyneet.
Äiti ei halunnut kuitenkaan itse pätkääkään omista ns. harrastusmenoistaan kuitenkaan joustaa, jotta isä olisi saanut viettää kotona vielä paremmin voivansa ajan.
Se oli isänikin toive saada olla kotona mahd.pitkään.
No välit äitiimme haukuttuina katkesivat täysin.
Isäni kuoltua äitimme jatkaa harrastuksiaan ja haukkuu takana päin lapsiaan.
Uhrautuminen mahdottoman edessä ei kuulu kenellekään. Ei edes lapsille, eikä heitä voi vaatia omaa elämäänsä täysin sekoittamaankaan enää tänä päivänä.
Puolison kylmyys toista kohtaan ei saa olla syy sysätä hoitovastuuta lapsillekaan.