Lukutaidoton matonkutoja Intiasta esitteli taitojaan Suomessa: ”Jos olisin tämän kokenut kolmekymppisenä, huomio olisi voinut nousta päähän”

Mattoartesaani Lal Ji Lal Ji tuli tänne Intiasta viikoksi kutomaan mattoa. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa ulkomaille. Lukutaidottomalle pikkukylän miehelle Suomi oli kaukana kuin kuu.

Kotona Intiassa matonkutoja Lal Ji Lal Ji, 64, olisi herännyt jo aamuneljältä. Olisi kävellyt pari kilometriä Ganges-joelle, peseytynyt siinä ja joogannut päälle.

Ennen aamupalaa Lal Ji olisi vielä rukoillut läheisessä temppelissä. Vasta sitten hän olisi hypännyt pyöränsä selkään ja polkenut töihin mattotehtaalle.

Toisin on miehellä nyt täällä Helsingissä. Ei tarvitse mennä joelle, kun on suihku ihan vieressä. Sieltä tulee lämmintä vettä, ei ole sellaiseenkaan kuusikymppinen mies tottunut.

Eikä moneen muuhunkaan. Kuten siihen, että tämän Habitare-messuviikon aikana työmatka sujuu auton takapenkillä. Tai että matonkutojalla onkin yhtäkkiä innokas yleisö.

Ja vielä ihmeellisempää on se, mitä kaikkea oli tehtävä, jotta ikänsä kotikylässään Bitthal Purissa asunut mies saatiin elämänsä ensimmäiselle matkalle.

Ihan ensin hänelle piti hankkia sukunimi.

Kylä on koko maailma

Idea oli mattoja maahantuovan Adoran toimitusjohtajan Simon Hasanin: tuodaan Habitare-messuille mattoartesaanit viikoksi töihin, esittelemään matonkutomisen käsityötaitoa.

Hän tuumasi, että kun maton tekemiseen menee alusta loppuun ammattilaisilta viikko, tänne kannattaa tuoda kaksi miestä. Näin matto saadaan varmasti valmiiksi messujen aikana.

Mutta ketkä kutojista lähtisivät Suomeen? Simon Hasan antoi tehtävän vientiagentille, joka tunsi hyvin pohjoisintialaisen pikkukylän ammattilaiset.

Moni, jolle matkaa tarjottiin, kieltäytyi kauhuissaan. Käytyään itse tutustumassa kutojien asuttamaan pikkukylään Simon Hasan ymmärsi miksi.

”Heille kylä on koko maailma, kaikki mitä he tuntevat. He eivät ehkä koskaan käy kauempana kuin viereisessä kylässä, sielläkin vain vaimonhakureissulla. Sieltä Suomeen lähteminen tuntuu varmaan siltä, kuin matkaisi kuuhun asti.”

Kylän pienissä taloissa ei useinkaan ole ovea, jota sulkea. Naapureiden pulinat, lehmien ammuut ja ruoanlaiton kolina kuuluvat kaikki kaikille. Sähköä on, silloin kun on, mutta vesi haetaan kaivosta. Viemäreitä ei ole.

Yksi puuttui passista

Vientiagentti Aiklavy Singh oli jo käynyt läpi useita nuoria ehdokkaita, kun hän viimein kysyi teekupin äärellä Lal Jiltä, josko tämä lähtisi Suomeen.

Kyllä, vastasi Lal Ji heti. Hän oli nähnyt mattotehtaalla ulkomaisia ostajia, ja miettinyt maita joista he tulivat. Itse hän ei ollut koskaan käynyt ulkomailla – tai yhtään missään. Hän tiesi, ettei toista tällaista tilaisuutta tulisi.

”Halusin myös päästä näyttämään maailmalle taitojani, sen mitä minä osaan”, Lal Ji sanoo.

Ensimmäinen töyssy matkaan tuli passia anoessa. Siihen kun piti merkitä sukunimi, eikä Lal Jilla sellaista ollut. Ei sitä ollut kukaan ennen edes kysellyt.

Pulma ratkaistiin laittamalla etunimi myös sukunimeksi. Miehen uusi, kokonainen nimi on nyt Lal Ji Lal Ji.

Viisumia haettiin Delhistä. Sinne Lal Ji ja toinen kutoja, Harish Maurya, 34, matkasivat junalla 14 tuntia. Lentäminen tuntui tuolloin turhan hurjalta.

Simon Hasan kertoo, että Lal Jihin verrattuna Maurya on ”ihan cityman”. Tämä kun asuu kaupungissa ja omistaa kännykän.

”Lal Jilla ei puhelinta ole koskaan ollut.”

Ensin esiteltiin vessa

On vaikea edes kuvitella, kuinka vieraalta koko matka tänne on Lal Jistä tuntunut. Kysyn itse ulkomailla opiskelleelta Aiklavyltä, miten hän ohjeisti kokemattomat maanmiehensä matkaan.

”No, rehellisesti, ensimmäisenä selitin vessojen käytön. He eivät olleet tottumaan istumaan pöntöllä, vaan kyykkimään reiällä.”

Simon Hasan kertoo, että miesten lähtökohdat pidettiin mielessä myös majoitusta järjestettäessä.

”Aiklavy sanoi, ettei miehiä voi missään nimessä laittaa täällä hotelliin. Se olisi heille liian hämmentävää.”

Niinpä kutojat majoitettiin yhteen asuntoon, Aiklavy ja toinen saattomies viereiseen. Näin he saattoivat tulla avuksi kun tarvittiin, esimerkiksi opastamaan suihkun ja lieden käytössä.

Keittomahdollisuus olikin välttämätön. Lal Ji ja Harish ovat tottuneet vain kotikylän makuihin, eikä niitä täällä saa kuin itse tekemällä. Edes intialaisiin ravintoloihin miehet eivät halunneet, koska ne olivat joko Intian väärältä alueelta, tai sitten suomalaiseen makuun sovellettu, miesten mielestä täysin mauttomia siis.

Suomalaisesta ruoasta Lal Ji on uskaltautunut maistamaan mustikkapiirakkaa ja korvapuustia, jonka kaneli maistui tutulta. Aiklavy oli pelotellut, että täällä saattaa joutua syömään aamiaiseksi leipää, mutta onneksi kukaan ei ole vuokra-asuntoon tullut tällaista komentamaan.

Simon Hasan kävi tutustumassa Lal Jin kotikylään vientiagentti Aiklavy Singhin kanssa.

Autot kaistoillaan

Pujotus ja painallus. Tarkistus ohjeesta, oliko seuraava kerros sinistä vai valkoista. Lal Ji työskentelee näyttömaton kimpussa varmoin ja nopein ottein. Alaa tuntematonkin tajuaa, että tässä touhuaa ammattimies.

Lal Ji suhtautuu ympärillä pyörivään yleisöön taiteilijan suopeudella. Katsokoon vaan!

Teetauolla Lal Ji myöntää, että hän on nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta. Sellaista hän ei ole eläessään kokenut. Silti hänestä on hyvä, että tämä tähtihetki tuli vasta kypsällä iällä.

”Jos olisin tämän kokenut kolmekymppisenä, huomio olisi voinut nousta päähän. Nyt otan rauhallisesti ja vain nautin.”

Hänestä suomalaiset näyttävän tekevän kovasti töitä. Erityisen ilahtunut hän on ollut huomatessaan naisten tekevän samoja hommia miesten kanssa. Sitä hän ei Intiassa näe.

Suurimman vaikutuksen Suomessa on tehnyt siisteys. Että kaikkialla on niin puhdasta ja kaikki sujuu.

”Autotkin ajavat järjestyksessä, omilla kaistoillaan”, Lal Ji hämmästelee.

Myös hiljaisuus on ollut ihmeellistä. Kun hän täällä työpäivän jälkeen hipsii kerrostalon hipihiljaiseen rappukäytävään ja painaa kiinni äänieristetyn ovensa – ei kuulu mitään.

Simon Hasanilla on isäntänä kahtalaiset tunteet. Toisaalta hän haluaa tarjota miehille mahdollisimman hienon kokemuksen. Toisaalta hän pelkää, että se voi olla liikaa.

”Pilataanko me nyt heidät? Jäävätkö he kaipaamaan täällä kokemiaan mukavuuksia?”

Ei koskaan koulussa

Lal Jin elämässä on yksi asia, joka painaa muuten valoisaa miestä. Hän ei osaa lukea.

Lal Ji ei päässyt koskaan kouluun. Joskus hän ajatteli, että koittaisi itse opetella, mutta työt veivät kaiken ajan. Nyt oppimisen aika tuntuu menneen ohi.

”Lukutaidottomuus on suuri vaje elämässäni. Olen siitä kärsinyt, ihan masentunutkin välillä”, hän sanoo.

”Kaikilla meillä on jossittelumme, että jos vain olisin silloin tehnyt toisin…”

Omien lastensa kohdalla hän tekikin: piti huolta, että he kävivät koulunsa kunnolla. Niin pojat kuin tyttäretkin. He auttavat, kun luku- ja kirjoitustaitoa tarvitaan.

Kun Lal Ji oli lapsi, koulunkäyntiä ei kylällä pidetty niin välttämätöntä. Kun veljet menivät kouluun, Lal Ji meni isänsä jäljissä mattokutomoon.

”Oli selvä, että minusta tulee kutoja. Ainoa haaveeni oli tulla kutojana yhdeksi parhaista.”

On pakko kysyä, miten kauan hän vielä aikoo jatkaa työntekoa.

Vastaus ällistyttää: Lal Ji haluaa työskennellä vielä 15 vuotta. Tämä tarkoittaa, että eläkepäivät koittaisivat 79-vuotiaana. Intialaiseen tapaan silloin on lasten velvollisuus hoitaa häntä.

”On hyvä pysyä toimeliaana niin kauan kuin voi. En halua olla riippuvainen muista ennen kuin on pakko.”

Lal Ji pitää huolta kunnostaan paitsi joogaamalla myös elämällä kaikin tavoin säännöllisesti ja kohtuullisesti. Työpäivän jälkeen hän polkee kotiin ja pysähtyy matkalla ostamaan vihanneksia. Kotiin päästyään hän ruokkii lehmät ja puhvelit ja huilaa hetken teetä juoden.

Sitten on illallisen aika. Sen, samoin kuin aamiaisen ja eväslounaan valmistaa Lal Jin miniä. Ruoka on kasviksia, riisiä ja chapati-leipää. Lihaa tarjotaan lähinnä juhlissa ja maitoa Lal Ji juo lasillisen ennen nukkumaanmenoa.

Intialaisessa Bitthal Purin kylässä lehmät ovat tavanomainen näky.

Makean elämän makuun

Kun matto messuviikon loputtua valmistui, Lal Ji ja Harish pesivät sen mattolaiturilla. Sitten sinivalkoinen matto lähetettiin lahjaksi presidenttiparille.

Miehet palasivat kotikyläänsä suurina sankareina.

Entä mitä tuumaa Simon Hasan, turmeliko meikäläinen helppo elämä tähän tottumattomat miehet?

”No, Lal Ji sanoi lähtiessään, että hän olisi valmis vaikka jäämään tänne. Että kyllä hän mukavoitui tänne viikossa jo hyvin.”

Harish osoitti pehmenemisensä juomavalinnoilla. Aluksi hän joi vain tavallista vettä, kunnes parin päivän päästä siirtyi siemailemaan vissyä. Loppuviikosta hän joi jo 4–5 pulloa limua päivässä.

Makea elämä koukuttaa.

 

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2017.

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.