Nostalgia

Näin sisällissota vaikutti sukuuni – lue kuuden kulttuurihenkilön tarinat

Jokaisella suvulla on oma tarinansa sata vuotta sitten käydystä sisällissodasta. Kuusi kulttuurihenkilöä kertoo, miten vain nelisen kuukautta kestänyt kapina vaikuttaa yhä.

Kirjailija Merete Mazzarella, 72: ”Isoisäni Karl Hjalmar Schreck työskenteli Tampereen pormestarina vielä pari vuotta ennen sisällissotaa. Perhe asui maatilalla lähellä Tamperetta, josta vajaa viisivuotias isäni pakeni punaisia äitinsä kanssa reellä. Hänen ainoa muistonsa sodasta oli tuo pakomatka, jonka aikana hän kuvitteli, että puut saavat heilumalla aikaan tuulen suhinan eikä päinvastoin.

Punaiset tulivat tuomarina työskentelevän isoisän tilalle, mutta palkolliset kertoivat tulijoille, että isäntä oli aina kohdellut heitä hyvin.

Tampere vallattiin kuudentena huhtikuuta, mikä on myös Wilhelmiksi tai Villeksi kutsutun isäni nimipäivä. Perheen nimipäiviä oli tapana juhlia aina liputtamalla, mutta vuodesta 1918 lähtien lippua ei nostettu salkoon isäni nimipäivänä. Isoisäni ei halunnut loukata työntekijöitä, koska hän tiesi, että he ovat sosialisteja.”

Mike Pohjolan isovanhemmat Liisa ja Voitto Pohjola tulivat sisällissodan eri puolilta.

”Punaorvosta tuli kauppaneuvoksetar”

Kirjailija Mike Pohjola, 39:

”Isoisoisäni Juho Pohjola oli hyvin nationalistinen, vaikka työskenteli vahtimestarina ja vossikkakuskina Porin seudulla.

Hän sai lisänimen ”Valkoinen työläinen”, koska osallistui sodan päättymisen jälkeen itse itsensä perustaneen paikallisen tuomioistuimen, valtiorikosoikeuden, toimintaan. Valkoiset patruunat ja suojeluskuntien johtohenkilöt eivät tunteneet punaisia, joten isoisoisäni kertoi syytettyjen luonteesta ja osallistumisesta kapinaan.

Juho joutui lähes ensitöikseen antamaan lausunnon Eetu Salinista, sillä tämä tunnettu agitaattori, toimittaja ja Porin työväenjohtaja haluttiin teloittaa. Isoisoisäni kertoi kuitenkin, että Salin ei kannattanut aseisiin tarttumista. Salin passitettiin vankilaan, missä hän kuoli hämärissä olosuhteissa vuonna 1919.

Isoisoisäni oli ylpeä toimistaan. Hän piti itseään laillisuuden edustajana ja isänmaallisena miehenä. 1930-luvulla hän oli oikeistoradikaalin puolueen IKL:n miehiä ja käytti vielä iäkkäänä 1960-luvun lopulla jo lakkautetun järjestön lippalakkia.

Tamperelainen isoisoäitini Olga taas kuului kaikkein punaisimpiin. Hänen miehensä kuoli vankileirillä. Mummo osallistui työväenyhdistyksen toimintaan ja lakkoili. Hänelle jäi kolme lasta, joista keskimmäinen oli isoäitini Liisa. Hän joutui punaorpona huutolaislapseksi eri taloihin.

Jotenkin Liisa sanoutui irti taustastaan ja vanhempiensa kohtaloista. Hänestä tuli hyvin oikeistolainen, opettaja ja lotta. Sodan aikana Liisa tutustui ”Valkoisen työläisen” poikaan Voitto Pohjolaan keuhkotautiparantolassa, ja niin punaisen Olgan ja valkoisen Juhon lapset menivät naimisiin keskenään.

Isoisästäni kehkeytyi täysverinen kapitalisti, kun hän perusti paperitukkualalla hyvin menestyneen Voitto Pohjola Oy:n. Näin isoäidistäni, tamperelaisesta punaorvosta, tuli porilainen kauppaneuvoksetar.

Jos isoäitini tietäisi, että olen ollut vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana, hän varmaan järkyttyisi. Mutta olen myös yrittäjä. Minulle vasemmistolaisuutta on kristillinen sanoma, jossa hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan.”

Alli Lukana suhtautui punaisiin perheisiin epäluuloisesti vielä 1990-luvullakin.

 

”Alli-täti kääntyisi haudassaan”

Tohtorikoulutettava Anne Lukana, 32:

”Kun olin lapsi, minulle läheinen Alli-täti asui samassa maalaistalossa Lopella. Hän oli isäni naimaton täti. Allin ensimmäisiä muistoja oli, kuinka punaiset tulivat pistimin varustetuin kiväärein hakemaan talosta aseita. Kolmevuotias tyttö oli keittiössä äitinsä kanssa, joka odotti silloin isoisääni.

Jopa 1300-luvulle ulottuva sukutalomme oli kylän suurtiloja ja isänmaallinen Lukanan väki valkoisten puolella. He eivät kuitenkaan edustaneet kiihkeintä laitaa eivätkä osallistuneet taisteluihin. Isoisäni isä kävi Tammisaaren punavankileirillä hakemassa kylän työväkeä vapaaksi takuita vastaan.

Mutta Allista tuli mielipiteiltään hyvinkin jyrkkä. Hän kuului lottiin ja oli voimakkaan isänmaallinen. Hänen mielestään kaikki keskustapuolueesta vasemmalla olevat olivat liian punaisia eikä olisi halunnut minun leikkivän sellaisten kotien lasten kanssa.

Ihmettelin lapsena, miksi Alli suhtautui niin varauksellisesti näihin ihmisiin, jotka minusta olivat aivan tavallisia. Ilmeisesti lapsuuden kokemukset sävyttivät Alli-tädin loppuelämää.

Nyt Alli-täti kääntyisi haudassaan, jos tietäisi minun tutkivan punavankileirien terveysoloja, vieläpä hoidettavien näkökulmasta.”

”Kirjeissä kerrottiin vain nälästä”

Teatteriohjaaja Sirkku Peltola, 57:

”Musikaalin tekeminen nuorten tyttöjen kohtaloista Tampereen punaisten naiskaartissa on askarruttanut minua jo kymmenen vuoden ajan. Samaan aikaan, kun aloin pohtia näitä Suomen historian dramaattisia tapahtumia, korjasimme vanhaa taloa Tampereen Pispalassa. Talo oli rakennettu juuri ennen sisällissotaa vuonna 1916.

Löysin vintin sahanpuruista talon rakentajan kirjoittamia kirjeitä, jotka aviomies oli lähettänyt vaimolleen vankileiriltä. Kymmenkunta pientä, nuhjuista paperilappusta on kirjoitettu tuskin näkyvällä, himmeällä lyijykynällä. Niissä kirjoittaja kertoo nälästä.

Olen kierrättänyt kirjeitä musikaalityöryhmässäni. Mielestäni ihmisen pitää tuntea historiansa, jotta voidaan välttyä sen toistumiselta. On hämmentävää, miten nopeasti ihminen radikalisoituu ja kykenee ryhtymään väkivaltaan.

Sisällissotaan liittyy edelleen hyvin paljon vaikenemista ja häpeää, eikä häviäjien historiaa kuultu vuosikymmeniin. Ehkä satakaan vuotta ei riitä, että olisimme sinut sisällissodan kanssa.”

Johanna Korhosen pappa Jukka Nieminen nälkiintyi ollessaan 17-vuotiaana vangittuna Tampereen valtauksen yhteydessä.

”Isoisä laihtui luurangoksi”

Kustantaja Johanna Korhonen, 49:

”Isovanhempani olivat sodan eri puolilla. Paltamolainen isoisäni, maanviljelijä Hannes Korhonen kuului suojeluskuntaan, mutta kainuulaisessa kylässä ei tietääkseni ollut aktiivisia taistelutoimia, vaikka jako punaisiin ja valkoisiin olikin.

Kangasalalainen isoisäni Jukka Nieminen puolestaan meni punakaartiin 17-vuotiaana muiden maalaispoikien tavoin. Hän joutui Tampereen valtauksen yhteydessä pidätetyksi. Ryhmä vietiin jo hiekkakuopalle teloitettavaksi, mutta ampuminen ei onnistunut, koska kaikki konekiväärit olivat käytössä sodassa. Pojat pakattiin junanvaunuihin, jotka seisoivat päiväkausia Tampereen asemalla.

Vankeja ei ruokittu eikä heille annettu vettä, mutta jotenkin isoisäni pääsi pois ja hakeutui kovasti heikentyneenä takaisin kotiseudulleen. Hänestä otettiin valokuva, jossa näkyy luurangoksi laihtunut, vain 40-kiloinen nuorimies.

Vanhempani tapasivat Oulun yliopistossa. Minusta kotimme oli korostetun epäpoliittinen. Mutta isovanhempien luona huomasin eron. Kainuun mummolassa oli seinällä Mannerheimin kuva, Tampereen pappa taas kutsui häntä lahtariksi.

Vanhempani halusivat luoda uuden sukupolven oman arvomaailman. Meillä korostettiin aina koulutuksen ja sivistyksen merkitystä.

Suomessa elikin pitkään konsensushenki, jossa näkemyseroja ei korostettu. Pulinat pois, jos jotakin oli päätetty. Vasta internetin tulon myötä 1990-luvun puolivälissä keskustelemattomuuden kulttuuri särkyi.”

Hilja Pärssinen oli ensimmäisiä naiskansanedustajia ja vuonna 1918 myös punaisten kansanvaltuuskunnan jäsen.

”Suvun salaisuudet paljastuivat”

Äidinkielen lehtori Armi Viita, 79:

”Isotätini Hilja Pärssinen syntyi pappisperheeseen vuonna 1876. Hän sai ihanteelliselta isältään opin: kansaa on valistettava ja autettava auttamaan itse itseään.

Hiljasta tuli Viipurin Tiiliruukin slummialueen opettaja. Hän ryhtyi myös toimittajaksi ja liittyi raittiusliikkeen kautta työväenliikkeeseen. Vuoden 1907 vaaleissa Hiljasta tuli ensimmäisiä naiskansanedustajiamme.

Tiesin, että Hilja oli minulle sukua, mutta häntä ympäröi vaikenemisen muuri. Kerran nuorena menin kyselemään vaariltani hänen siskostaan, mutta vaari jäykistyi ja meni mitään puhumatta toiseen huoneeseen.

Syntyi myös kaikenlaisia huhupuheita, sillä Hilja oli vuonna 1918 toinen kansanvaltuuskunnan naisjäsenistä eli punaisen Suomen ministeri. Hän pakeni Pietariin, mutta palasi takaisin vuonna 1919 ja joutui vankilaan.

Luulin, että vaikeneminen johtui politiikasta, mutta takana olikin perhetragedia. Se paljastui, kun serkkuni muutti ja antoi minulle kapsäkillisen vaarin kirjeitä.

Sain selville, että vaarini kauppakorkeakoulussa opiskellut vanhin poika oli ajautunut punaisten toimiin mukaan auttaakseen tätiään. Hän lähti tädin seurueeseen kuuluvana pakomatkalle Pietariin ja palasi yksin huonossa kunnossa pari kolme väärennettyä passia taskussaan. Vaarini syytti tästä Hiljaa.

Kirjoitin aineiston perusteella sukutarinoita, ja pidimme sukukokouksen. Sinne tuli serkun sisko. Hänkin oli muuttamassa ja löysi omalta vintiltään kapsäkin. Tällä kertaa löytyi Hiljan kirjeitä.

Juuri ennen pian ilmestyvän Hilja-elämäkerran valmistumista tapahtui vielä yksi ihmeellinen asia. Karjala-talolla siivottiin, ja sieltä löytyi kassillinen Viipurin työväenyhdistyksen papereita. Löytyi lisää Hiljan kirjeitä, koulutodistuksia ja muita papereita.

Hilja-täti oli kansainvälinen poliitikko, joka esitti Ensi kotia aviottomille äideille jo 1907. Vuonna 1929 uudelleen eduskuntaan valittuna hän ajoi äitiyshuoltoa, peruskoulua, tasa-arvoa ja muita radikaaleina pidettyjä asioita.

Luulen, että Hilja meni henkisesti lähes rikki, kun hänen ihanteensa ei toteutunut ja lisäksi hän näki Neuvosto-Venäjän terrorin. Vankila-aikana hän oli lähellä romahtamista, kun runoilija ja kirjailija ei saanut kynää käyttöönsä. Silti hän teki joka joulu vankilasta joululehden sisarustensa lapsille.”

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 2/2018.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Näin sisällissota vaikutti sukuuni – lue kuuden kulttuurihenkilön tarinat

Tapio

Vaarini selvis punaisten suorittamaasta luultavasti ekasta teloituksesta 31.01.1918 Suinulassa luoti sääressä tekeytymällä kuoliaaksi. Oon tota tapausta tutkaillu. En asetu selkeesti kenenkään puolelle.

Vastaa käyttäjälle TapioPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.