Tukholman Nationalmuseumin suomalainen johtaja Susanna Pettersson: "Täytyy haluta isoja asioita"
Taidemuseon johtaja Susanna Pettersson on viime vuosina saanut aikaan yleisöryntäyksen Ateneumin näyttelyihin. Nyt hänen pitäisi tehdä sama temppu Ruotsissa.
Kun Tukholmassa kuninkaanlinnaa vastapäätä sijaitseva Nationalmuseum avautuu lokakuussa seitsemän vuoden remontin jälkeen, puikoissa on uusi ylijohtaja. Hän on suomalainen Susanna Pettersson, 51. Ja hänellä on tehtävä.
Lue myös: Kasvokkain: Susanna Pettersson
Remontin jälkeen Ruotsin Kansallismuseon näyttelytilat kaksinkertaistuvat. Myös yleisöä mahtuu tuplasti. Tähän liittyy Petterssonin tehtävä. Hänen on tarkoitus tehdä sama kuin aiemmin Ateneumin johtajana. Houkutella näyttelyihin vanhojen museokonkareiden lisäksi uutta yleisöä.
Miten se saadaan aikaan?
Petterssonilla on vastaus valmiina. Ensinnäkin näyttelyt tehdään yhdessä koko henkilöstön kanssa, aivan kuten Ateneumissakin. Toiseksi on uskallettava kurottaa korkealle.
”Täytyy haluta tehdä isoja asioita, täytyy olla riittävästi kunnianhimoa. Myös kansainväliset verkostot ovat tärkeitä.”
Lue myös: Jenni Haukio: Museoiden lumossa
Suvun kohtalona taide
Susanna Pettersson syntyi arkkitehti-isän ja rehtoriäidin perheeseen. Hänen isoisänsä Lars Pettersson toimi 30 vuotta Helsingin yliopiston taidehistorian professorina. Isoäiti Helvi Hokkanen-Pettersson oli kouluttautunut taidemaalariksi ja työskenteli piirustuksenopettajana.
Isoäiti oli esimerkki oman aikansa rämäpäästä, joka teki juuri niin kuin tahtoi. Hän oli päättänyt valita elämän taiteen kanssa ja jättää menemättä naimisiin. 1930-luvun Helsinki, Ateneum ja opintomatkat Berliiniin ja Pariisiin tarjosivat kaiken, mitä elämältä saattoi haluta, Susanna Pettersson kirjoittaa Ateneumin blogissaan.
Lue myös: Näistä naisista kuulet vielä – tulevaisuuden vaikuttajanaisia
Kun isoäidin suunnitelmat muuttuivat, mieheksi valikoitui häntä kymmenen vuotta nuorempi maisteri, ja hääkuvassa poseerasi perheen lisäksi vuohi. Kuvataide, arkkitehtuuri, antiikki ja design olivat isoäidin lempipuheenaiheita loppuun asti.
Koko suku elää ja hengittää taidetta.
Susanna Petterssonin täti on taidehistorioitsija ja arkeologi, aviomies Timo Valjakka taidekriitikko. Pariskunnan vanhempi tytär opiskelee Lontoossa taidehistoriaa ja nuorempi tytär käy Kallion ilmaisutaidon lukiota, sitä samaa, jota hänen äitinsä kävi yli 30 vuotta sitten.
”Jossakin vaiheessa haaveilin tulevani näyttelijäksi, mutta viisaasti ymmärsin, että ei sittenkään. Nyt on hauska katsoa tyttären kautta, millainen koulu on nykyään”, Susanna sanoo.
Päivä täynnä taidetta
Susanna Petterssonin aamu alkaa kotona aamiaisella yhdessä perheen kanssa. He käyvät läpi ajankohtaisia asioita, joista suurin osa liittyy taiteeseen.
Lue myös: Näin pääset alkuun taidesijoittamisessa
”Puhumme mieheni kanssa yleensä näyttelyistä ja teksteistä, joita luemme tai kirjoitamme. Se on meidän arkeamme.”
Aamupalapöydän vastapäisellä seinällä on taiteilija Elina Brotheruksen valokuva, jossa Brotherus istuu punaisessa asussa uima-altaan reunalla. Keittiössä on myös Riiko Sakkisen työ ja Paul Osipowin pieni maalaus.
Lisäksi keittiöstä näkee olohuoneen taidekattauksen. Esillä on esimerkiksi Rafael Wardia. Samoin hyvien ystävien Heikki Marilan, Juhana Blomstedtin ja Jukka Mäkelän teoksia.
”Kotona taidetta on kaikkialla. Olemme jo kauan olleet siinä tilanteessa, että kaikki työt eivät voi olla esillä yhtä aikaa.”
Työpäivän jälkeen Susanna Pettersson rentoutuu usein juoksemalla. Hän valitsee lenkkireittinsä niin, että se olisi kaunis. Hän panee merkille, mitkä kukat kukkivat ja katselee juostessaan mieluusti rantamaisemia.
Illalla sängyssä hän ei enää lue työtekstejä, vaan rentoutuu kaunokirjallisuuden äärellä.
”Nyt luen ruotsalaista dekkaria. Mutta älä vain kysy sen nimeä!”
Lue myös: Mikä on kaikkien aikojen paras dekkarisarja – kysyimme lukijoilta
Tie museonjohtajaksi
Susanna Pettersson aloitti alan työt jo opiskellessaan taidehistoriaa Helsingin yliopistossa 1980-luvun lopulla. Siihen aikaan kaikki tekivät niin.
Hän oli Kluuvin galleriassa kesägalleristina, salivalvojana Taideteollisuusmuseossa eli nykyisessä Designmuseossa ja oppaana Helsingin kaupungin taidemuseossa ja Ateneumissa. Sitten hänestä tuli Ateneumin ystävät -yhdistyksen sihteeri.
Opiskeluvuosinaan Susanna pääsi myös Ateneumin apulaisintendentin juuri eläkkeelle jääneen Leena Peltolan apulaiseksi ja sai tehdä tämän kanssa näyttelyitä ja ripustuksia mestari-kisälli-suhteessa.
”Kävimme taiteilija-ateljeissa. Keskustelut museon merkityksestä hänen kanssaan olivat urani kannalta tosi tärkeitä. Tällaista matkaa museonjohtajaksi ei voi suunnitella”, Susanna Pettersson sanoo.
Toinen merkittävä henkilö uran varrella on ollut Valtion taidemuseon museolehtori Marjatta Levanto. Hän kannusti aina kokeilemaan.
”Marjatta opetti, että saa myös epäonnistua. Saa tehdä virheitä, ja niihinkin voi valmistautua. Jos ei ole rohkeutta kokeilla, ei myöskään synny mitään uutta.”
Susanna oppi muun muassa sen, että paras aika järjestää kokeilevan nykyjazzin museokonserttia ei ole äitienpäiväsunnuntaina kello 15. Paikalla oli vain kourallinen yleisöä.
Mihin museota tarvitaan?
1800-luvun lopulla perustetuilla taidemuseoinstituutioilla on yhä tehtävä yhteiskunnassa, vaikka ihmiset saavat visuaalisia elämyksiä kyllästymiseen asti matkapuhelinten kuvavirrasta.
”Museo on vastapaino kaikelle, minkä voi katsoa ruudulta. Taidemuseossa ihminen voi kohdata autenttisen taideteoksen ja sen lumon. Sitä maagista hetkeä ei korvaa parhainkaan ruudulta katseltu taltiointi”, Susanna sanoo.
Hänestä museoiden tulevaisuus näyttää valoisalta. Ainoa huolestuttava asia on uusien museoammattilaisten kouluttaminen. Heidän täytyy ymmärtää syvällisesti informaatioyhteiskuntaa ja sen pikselöitynyttä olemusta.
”Ennen kaikki olivat samojen faktojen varassa ja lähteetkin olivat kaikilla samat: radio, tv ja lehdet, joissa oli tietyt uutiset. Nyt nuorten tiedonlouhinta on heimoutunutta.”
Kun faktat eivät enää ole kaikilla samoja, arvoista puhuminen on vaikeaa. Tässä on Susannan mielestä museoiden olennainen tehtävä. Museot pystyvät tarjoamaan turvallisen foorumin arvokeskusteluille. Myös tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset kysymykset ovat vaikeita.
”1800-luvulla museot olivat kasvottomia instituutioita, jotka eivät korottaneet ääntään. Nyt meiltä odotetaan arvokeskustelun avauksia.”
Ateneumissa keskustelua avasi viime keväänä Suomen sisällissodasta ideansa saaneen irakilaistaiteilijan Adel Abidinin näyttely History Wipes, Se käsittelee sotaa, hätää, menetystä, pelkoa ja kidutusta. Asioita, joista kulttuurissamme on haluttu vaieta.
Lue myös: 50 vinkkiä Helsinkiin – parhaat kahvilat, nähtävyydet ja museot
”Museo säilyttää ja näyttää. Se on museon tehtävä, ja siinä on museon voima.”
Raha seuraa ideoita
Museoiden resurssipula on Susanna Petterssonin mukaan ratkaistavissa.
”Ensimmäiseksi täytyy olla ideoita. Jos on todella paljon rahaa mutta ei yhtään uutta ajatusta, homman pyörittämisestä ei tule mitään. Jos on paljon ideoita, resurssit seuraavat kyllä ideoita.”
Hänestä on tärkeintä, että museossa voidaan asiantuntijajoukon kanssa jakaa näkemys suunnasta: mitä tehdään, miksi ja kenelle. Näkemys puolestaan syntyy siitä, että kuka tahansa voi ehdottaa asioita.
”Ei ole väliä, onko ehdotus hyvä tai huono, älytön tai briljantti. Yksi ajatus johtaa toiseen. Sieltä kumpuavat linjanvedot ja päätökset.”
Jos yhden asian saisi muuttaa museoiden ja yleisön hyväksi, Susanna Pettersson antaisi lasten matkustaa julkisilla liikennevälineillä ilmaiseksi koulupäivän aikana. Näin kaikilla olisi tasapuoliset mahdollisuudet käydä kulttuurikohteissa.
”Museoilla on tarjota hyviä oppimispaikkoja lapsille yli oppiainerajojen. Rahankeruutalkoot vanhemmilta kutistavat koulujen mahdollisuuksia järjestää museokäyntejä.”
Lue myös: Kuninkaallinen Tukholma hurmaa matkailijan
Uskalla enemmän
Susanna Petterssonin mielestä meidän tulee uskaltaa enemmän, jotta emme köpöttelisi totutuilla laduilla. Nyt hän on joutunut testaamaan ajatustaan rohkeudesta hypättyään pitkään kiinni olleen museon ohjaksiin sen avaamisen kynnyksellä.
Mistä työ aloitetaan, kun tavoitteena on saada 700 000–800 000 kävijää Nationalmuseumiin? Henkilökunnan ja sidosryhmien kanssa käydyistä sparrauskeskusteluista.
”Niistä saan nopeasti suuren määrän signaaleja siitä, mikä on merkittävää ja mikä on ilmassa juuri tässä ajassa.”
Susanna Petterssonin tyypillinen kysymys keskustelukumppanille on: mikä on suurin asia, jonka haluaisit tapahtuvan, jos ei olisi rajoitteita? Näin hän saa esiin asioita, jotka vievät museota tavoitteen suuntaan, nykyhetkeä vahvemmaksi kansainväliseksi toimijaksi.
Hän haluaa, että Nationalmuseum säihkyy ja että myös sen tutkimusprofiili nousee kansainväliselle tasolle.
Susanna lähtee aina liikkeelle ihmisistä. Siitä, että heillä on mahdollisuus loistaa tehtävässään. Siitä syntyy turvallisuudentunne ja luottamus, ja vain silloin on mahdollisuus ideoida.
”Ja kun on ideoita, mikä tahansa on mahdollista!”
Susanna Pettersson tulee kulkemaan Tukholman ja Helsingin väliä, sillä perhe jää Helsinkiin kuopuksen lukion vuoksi. Ohjelmassa on lentokoneeseen sopivien sukkapuikkojen hankkiminen.
”Neulominen on keski-iän myötä tullut harrastus. Olen jo tehnyt sukat koko perheelle. Nyt neulon lapasia, vaikka on kesä.”
Lue myös: Neulo monikäyttöinen kolmiohuivi
Kommentoi
Kommentoi juttua: Tukholman Nationalmuseumin suomalainen johtaja Susanna Pettersson: "Täytyy haluta isoja asioita"