Nostalgia

Natsivallan sihteeri Brunhilde Pomsel: Tiesikö hän keskitysleirien kauheuksista?

Saksalainen Brunhilde Pomsel eteni nuorena pikakirjoittajana natsi-Saksan sydämeen, propagandaministeriöön asti. Vielä satavuotiaanakin hän kielsi tienneensä mitään holokaustista. Miten se on mahdollista?

Kiväärien laukaukset kantautuvat Berliinin kauduilta natsi-Saksan propagandaministeriön väestönsuojaan. Siellä ministeri Joseph Goebbelsin sihteeri Brunhilde Pomsel, 34, tyhjentää riisi-, jauho- ja makaronisäkkejä. Niistä täytyy ommella lippu Saksan antautumisen merkiksi.

Viime päivät on vain odotettu sodan loppua. Viereisestä bunkkerista käytiin ensin kertomassa, että Adolf Hitler oli surmannut itsensä. Sen jälkeen myös propagandaministeri, Brunhilden esimies Joseph Goebbels oli tehnyt saman. Hän oli vaimonsa kanssa myrkyttänyt myös kuusi lastaan.

Kun toinen maailmansota loppui, Brunhilde oli 34-vuotias sihteeri, joka oli päätynyt osaksi natsien propagandakoneistoa. Pakosta, niin hän ainakin sanoi venäläisille kuulusteluissa.

Natsien julmuuksista tietämätön?

Kolme sodan viimeistä vuotta Brunhilde oli työskennellyt Goebbelsin toimistossa, vain huoneen päässä natsi-Saksan propagandakoneiston luojasta. Toimistossa päätettiin mitä elokuvia sai tehdä, kuka niitä teki ja ketkä niissä näyttelivät. Sieltä valvottiin ja ohjailtiin tiedotusvälineitä, teattereita, kirjallisuutta ja kuvataiteita, ja asetettiin vääriä mielipiteitä ilmaisseet esiintyjät pannaan.

Brunhilde oli yksi toimiston pikakirjoittajista ja sihteereistä. Hän vastasi puhelimeen, kirjoitti esimiesten sanelusta ja järjesteli asiakirjoja. Hänen pöytänsä ohi kulkivat kaikki vieraat Goebbelsin lapsista läksytettäväksi joutuneisiin näyttelijöihin.

Sodan jälkeen Brunhilde vaikeni vuosikymmeniksi, kunnes yli 100-vuotiaana kertoi elämäntarinansa dokumenttielokuvassa Ein Deutches Leben. Nyt hänen tarinansa on julkaistu myös kirjana Sihteeri. Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö (Gummerus), jota varten kirjailija Thore D. Hansen haastatteli häntä uudelleen.

Goebbels ja naiset
Propagandaministeri Joseph Goebbels.

Loppuun asti Brunhilde väitti, että ei hän tiennyt juutalaisten joukkotuhosta ja muista natsien julmuuksista mitään silloin, kun niitä tehtiin. Omien sanojensa mukaan hän kuuli niistä vasta vapauduttuaan venäläisten vankileiriltä viisi vuotta sodan jälkeen.

Brunhilde Pomsel kuoli viime vuoden tammikuussa 106-vuotiaana, omasta mielestään syyttömänä.

Oliko hän syytön? Olisiko hän voinut tehdä toisin?

Sirot sihteerit ihanteena

Vuonna 1911 syntynyt Brunhilde päätti heti keskikoulun jälkeen hän ryhtyä sihteeriksi, koska toimistotöissä käyvät, kauniisti pukeutuvat naiset viehättivät häntä. Työskenneltyään vuosia juutalaisissa yrityksissä hän päätyi kansallissosialisteihin kuuluneen Wulf Bleyn alaiseksi. Brunhilden poikaystävä oli esitellyt Bleyn hänelle sen jälkeen, kun juutalaistyönantaja ei enää pystynyt maksamaan täyttä palkkaa.

Aluksi Brunhilde teki kahta työtä. Aamuisin hän työskenteli juutalaisyrityksessä ja iltapäivisin kirjoitti natsin muistelmia. Kansallissosialistien vaalivoiton jälkeen kesällä 1933 Bley kuitenkin nimitettiin Berliinin Saksalaiseen teatteriin ja pian sen jälkeen Valtionradion johtokuntaan. Brunhilde sai seurata mukana.

Parikymppisestä Brunhildesta työpaikka radiossa tuntui onnenpotkulta. Palkka oli kaksinkertainen aiempaan verrattuna, työkavereista tuli ystäviä ja työ oli monipuolista ja kiinnostavaa. Vuoden 1936 Berliinin olympialaiset hän sai kokea radion ajankohtaistoimituksesta käsin.

Se, että radioon pääsy oli vaatinut natsipuolueeseen liittymistä, ei oikeastaan häirinnyt. Hän oli tehnyt sen työpaikan takia.

Natsien tyttö- tai naisjärjestöihin Brunhildeä ei olisi saanut liittymään. Tiukat pukeutumissäännöt läskipohjakenkineen ja sinisine leveine hameineen eivät kiinnostaneet. Mieluummin hän pukeutui muodikkaasti kapeaan hameeseen.

Toisen maailmansodan sytyttyä Brunhilden työkaverit siirrettiin vähitellen rintamalle tai muihin tehtäviin. Vuonna 1942 myös Brunhilde määrättiin uuteen työhön, Goebbelsin luotsaamaan propagandaministeriöön, jossa hän työskenteli sodan loppuun saakka.

Työ ei ollut yhtä antoisaa kuin radiossa, mutta toisaalta palkka oli parempi ja ministerin vieraana saattoi päästä osallistumaan eliitin illalliselle tai ­teatteriesitykseen.

Esimiehensä tunnetuista puhujanlahjoista Brunhilde sai vihiä vuonna 1943, kun hän osallistui Goebbelsin puhetilaisuuteen, jossa tämä villitsi kuulijansa julistamalla totaalisen sodan Saksan vihollisille.

Natsien näkymätön sukupuoli

Brunhilde ei ollut ainoa, joka sodan jälkeen kielsi syyllisyytensä tai ylipäätänsä tienneensä mitään. Niin teki myös esimerkiksi Hanna Reitsch, joka sodan aikana toimi koelentäjänä Saksan ilmavoimissa, tapasi maan johtoa ja oli natsi-Saksan propagandakasvo.

Vain harva nainen on kertonut kokemuksistaan, vaikka natsihallinnon alaisena työskenteli satojatuhansia naisia. Pelkästään Punainen Risti, joka oli Saksassa tiukasti sidoksissa natsipuolueeseen, koulutti 400 000 naista hoitajiksi eri puolille Saksaa ja valloitettuja alueita.

Armeijassa työskenteli vähintään puoli miljoonaa naista muun muassa konttoristeina ja sähköttäjinä, ja vuotta ennen sodan loppua valtaosa ilmavalvonnasta oli naisten vastuulla. Keskitysleirien kaikkiaan 55 000 vartijasta runsaat 3 500 oli naisia.

Saksalaisnaiset ompelevat lippua

Kotirintamalla naiset työskentelivät muun muassa kätilöinä, sosiaalityöntekijöinä, rotuselvitysten tekijöinä ja opettajina. Monissa ammateissa rotulakien toimeenpano oli olennainen osa työtä. Kolmasosa Saksan naisväestöstä oli aktiivisesti mukana natsipuo­lueessa.

Tästä huolimatta, naisten osuutta sotaan ei oikeastaan koskaan käsitelty.

”Naiset nähtiin ei-poliittisina. He eivät olleet tärkeitä. Katsottiin, että koska naiset eivät olleet saaneet taistella, he eivät myöskään voi olla syyllisiä,” sanoo ruotsalainen Anna Larsdotter, jonka kirja Naiset sodissa (Atena) julkaistiin vastikään suomeksi.

Sodan jälkeen naiset haluttiin nähdä mieluummin jälleenrakentajina ja häpeällisen menneisyyden siivoojina kuin aktiivisina osallistujina.

Oikeudenkäynneissä huomion veivät muutamat julmuuksia tehneet SS:ään kuuluneet keskitysleirivartijat ja upseereiden vaimot, kuten raa’asta ja perverssistä käytöksestään tunnettu Irma Grese tai Maidanekin keskitysleirin komentajan vaimo Ilse Koch, jonka tiedetään muun muassa keränneen teloitettujen vankien tatuointeja muistoksi. Heidät tuomittiin kuolemaan.

Monet muut kärsivät muutaman vuoden vankeutta ja palasivat sitten entiseen elämäänsä. Brunhilde palasi viiden vuoden vankeutensa jälkeen sihteeriksi Valtionradioon. Hanna Reitsch jatkoi ilmailualalla, kun hänet puolentoista vuoden pidätyksen jälkeen vapautettiin.

”Keskitysleirivartijoita lukuun ottamatta naisista ei välitetty ollenkaan, vaikka Saksan asevoimissakin oli yksi nainen kahtakymmentä miestä kohden”, Larsdotter sanoo.

Ristiriitainen nuoruus

Amerikkalainen historian professori Wendy Lower on pohtinut natsinaisten syyllisyyttä kirjassaan Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (Atena). Hän kirjoittaa, että sota-aika oli monille nuorille naisille ristiriitainen kokemus.

Toisaalta sota ja sitä edeltänyt aika oli vapauden ja itsenäistymisen aikaa. Moni koki ensirakastumisen, sai ensimmäisen työpaikan, pääsi ehkä natsityönantajan juhliinkin ja yhtäkkiä oli vähän rahaa käytettäväksi vaatteisiin tai ystävien kanssa kahviloissa ja kapakoissa istuskeluun. Saksan tulevaisuus näytti valoisalta.

Toisaalta epämiellyttäviä, jopa hirveitä asioita ei voinut olla kohtaamatta. Brunhildekin myöntää pelästyneensä marraskuun 1938 Kristalliyön tapahtumia, joilloin juutalaisten liikkeitä tuhottin ja ryöstettiin ja heitä pahoinpideltiin ja vietiin leireille.

Myöhemmin Brunhildeä järkytti natsivastaisia lentolehtisiä levittäneen Valkoisen ruusu -vastarintaliikkeen jäsenten teloittaminen ja hänen oman juutalaisystävänsä Eva Löwenthalin katoaminen. Vuonna 1943 kadonneen ystävän kohtalosta Brunhilde uskalsi kysyä vasta yli 60 vuotta myöhemmin. Silloin selvisi, että tämä oli viety Auschwitziin ja surmattu siellä vuonna 1945.

Thore D. Hansen huomauttaa, että nuoriso oli altis manipulaatiolle.

”Koulutusta ei voi mitenkään verrata nykyaikaan, eikä monipuolista tietoa ollut tarjolla niin kuin nykyisin. Brunhilde näki ensimmäistä kertaa elämässään mustan ihmisenkin vasta Berliinin olympialaisissa 1936. Sellaista ei voi nykyään edes ymmärtää.”

Brunhilde myöntää itsekin, että kaikkea ei haluttu tuolloin nähdä. Lisäksi hän sanoo uskoneensa, mitä kansalle haluttiin kertoa: juutalaiset vietiin asuttamaan tyhjäksi jääneitä alueita, ja keskitysleireillä opetettiin parempia arvoja hallitusta vastaan puhuneille.

Suuri salaisuus

Brunhildella oli myös salaisuus, jonka hän uskoi Hansenille vain pari kuukautta ennen kuolemaansa. Ennen vuoden 1936 olympialaisia hän tapasi berliiniläisessä kapakassa nuoren juutalaisen graafikon ja kuvittajan Gott­fried Kirchbachin, jolle hän tuli myös raskaaksi.

Kun Gottfried olympialaisten jälkeen päätti paeta natsien vainoja Amsterdamiin, Brunhilde oli lähdössä mukaan. Gottfried kuitenkin halusi ensin luoda siellä edellytykset perheen elättämiselle.

Lopulta Brunhilde ei koskaan muuttanut rakkaansa perään, ja raskaudenkin hän joutui keskeyttämään. Brunhilden mukaan lääkärin piti raskautta liian vaarallisena hänen aiemmin kärsimänsä keuhkosairauden takia.

Pariskunta tapasi muutaman kerran Amsterdamissa ennen kuin oli liian vaarallista matkustaa herättämättä viranomaisten huomiota. Sodan sytyttyä yhteys katkesi.

Gottfried kuoli vuonna 1942 Amsterdamissa. Brunhilde taas eli loppuelämänsä yksin ja lapsettomana.

Lohtua unohduksesta

Thore D. Hansen uskoo, että niin Brunhilde kuin monet hänen aikalaisensa yrittivät sodan jälkeen aktiivisesti unohtaa kokemuksensa.

”Ei hän varmastikaan tiennyt kaikkea, esimerkiksi missä juutalaisia tarkalleen tapettiin. Sitä en kuitenkaan usko, että hän ei olisi ymmärtänyt, mitä Berliinissä natsivallan viimeisinä vuosina tapahtui. Hänen oli pakko ymmärtää.”

Sen, että Brunhilde ei halunnut keskustella asiakirjoista, joita hän ministeriössä käsitteli, Hansen tulkitsi puolustusmekanismiksi.

”Minusta tuntuu, että hän yritti koko elämänsä ajan perustella itselleen valintojaan. Edes 106-vuotiaana hän ei voinut myöntää totuutta.”

Kun Brunhilden tarinaa on esitetty valkokankailla eri puolilla maailmaa, myöskään katsojat eivät ole tuominneet häntä. Miksi eivät?

Hansenin mukaan Brunhilden nuoruuden Saksassa on nähtävissä paljon samaa kuin nykyajassa. Eletään aikaa talouskriisin jälkeen ja on paljon työttömyyttä. Nuoriso on kiinnostuneempi omasta elämästään kuin politiikasta, populistinen oikeisto on nousussa ja ihmiset ummistavat silmänsä ongelmilta, kuten köyhyydeltä, pakolaiskriisiltä ja Syyrian sodalta.

”Moni ajattelee Brunhilden tarinan kuultuaan, että hänelle itselleen voisi käydä ihan samoin.”

Mitä itse olisi tehnyt?

Kommentoi

Kommentoi juttua: Natsivallan sihteeri Brunhilde Pomsel: Tiesikö hän keskitysleirien kauheuksista?

Sinun täytyy kommentoidaksesi.