Jukka

Näyttelijä Jukka Puotila: ”Yleisön rakkaus on vastustamatonta”

Näyttelijä Jukka Puotilalle raskain hetki suusyövän kanssa ei ollut se, kun sairaus todettiin. Vaikein aika koitti, kun rankat hoidot päättyivät.

Mitä tekee showmies saatuaan syöpähoidot päätökseen? Nousee Kansallisteatterin lavalle.

Näyttelijä, imitaattori Jukka Puotila, 60, on vetänyt nimeään kantavan show’n varmasti satoja kertoja. Tällä kerralla hän vaikuttaa hieman jännittyneeltä. Hoikka mies on entistä hoikempi.

”Elääkö sitä edes niin vanhaksi kuin miltä näyttää”, Puotila pistää elämäänsä peliin.

Takana on 35 sädehoitokertaa ja viisi satsia sytostaatteja.

”En voi puhua mitä sylki suuhun tuo, kun sylkirauhasta ei enää ole”, hän jatkaa suusyövästään, kulauttaa vettä kurkkuunsa.

Hoidot ovat verottaneet makuaistia mutta terästäneet hajuaistin äärimmilleen.

”Jos minusta ei ole enää Kansallisteatterin lavalle, voin mennä huumekoiraksi Venäjän rajalle.”

1. Syöpä ei opeta

Marraskuu oli vaikein. Rankat hoidot olivat juuri päättyneet. Silloin Jukka Puotila alkoi vasta tajuta, mitä oli tapahtunut: keväällä patti kaulassa, elokuussa diagnoosi, sitten hoidot, joiden takia kuusikymmentävuotisjuhlakiertue piti perua.

Marraskuussa Jukasta tuntui, ettei maailma pyöri enää eteenpäin vaan taaksepäin. Ensimmäiseksi hänen piti vierottaa itsensä lääkityksestä.

Jukka_2

Jukka Puotila syntyi Ritva ja Pauli Puotilan esikoiseksi vuonna 1955.

Menevän näyttelijän syksy oli kulunut lääketokkurassa kotona Espoossa. Aamut alkoivat morfiinilla. Ilman sitä mies ei olisi päässyt lähtemään hoitoihin. Ravinto tuli letkun kautta, suu oli kuin palanut. Vaimo Anneli oli Jukan vierellä niin kotona kuin sairaalareissuilla.

Annelin kanssa on pidetty yhtä yli 30 vuotta.

”Vaikka sanoin, että pärjään jossain tilanteessa, Anneli ilmoitti haluavansa olla mukana. Hän oli toisina korvina hoitotilanteissa, joissa tietoa tuli valtavasti. Anneli kuunteli myös minun ajatuksiani. Se oli hyvin tarpeellista.”

Vaikka syöpähoidot olivat rankkoja, ne eivät pelottaneet. Jukka kesti ne.

”Joka yö näin kuitenkin painajaista, jossa minun piti mahtua johonkin pieneen letkuun.”

Kun ei muuta jaksanut, Jukka teki lyijykynäpiirroksia. Se oli paras tapa keskittyä. Esineitä piirtäessä joutui tsemppaamaan suhteiden ja perspektiivien kanssa, ei voinut ajatella mitään muuta.

HUSin syöpäsairaala tuli tutuksi. Jukka Puotila tunsi, että siellä kaikki olivat ”samanlaisen sateenvarjon alla”.

”Peukkuja nostettiin toinen toisillemme pystyyn ja kyseltiin, montako viikkoa sinulla on hoitoja jäljellä. Nytkin mietin, mitä muille kuuluu. Miten heidän käy?”

Sen Puotila oppi, ettei vakava sairaus tee ihmisestä aiempaa jalompaa.

”Sen tulee kyllä tietämään, mitä on olla huonovointinen ja tuskainen. Mutta ihan samalla tavalla huonot kelit ärsyttävät kuin ennenkin.”

Onneksi nyt voi taas liikkua. Onneksi voi esiintyä ja yrittää ottaa hetken kerrallaan.

2. Kaverit jäivät

Muutto Espoon Westendiin oli seitsemänvuotiaalle Jukalle kova paikka. Piha kymmenine kavereineen vaihtui kahden veljen kanssa olemiseen.

Edellisessä kodissa Tapiolan Otsonkalliossa kaikki oli ollut ihanaa. Otsonkallio on Jukalle edelleen niin tärkeä paikka, että hän käy siellä joka vuosi katsomassa paikkoja.

Otsonkalliossa Jukka istui nelivuotiaana talonmies Ihalaisen työntämissä kottikärryissä kolmen kaverinsa kanssa. Piha oli suuri ja kärryn vauhti kova.

Jukka_3

Lapsuuden onnellisia muistoja liittyy paljon myös Vainikkalassa sijaitsevaan mummolaan. Kuvassa Jukka pitää hauskaa Vainikkalassa veljiensä kanssa.

Puotilat olivat muuttaneet aravayhtiöön, kun Jukka oli kaksivuotias. Kolme huonetta ja keittiö, yhteensä 70 neliötä. Isä oli sisustusarkkitehti, äiti opiskeli tekstiilitaiteilijaksi. Vuosi Jukan jälkeen syntynyt Janne Jouni oli kuollut kolmen kuukauden ikäisenä. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa: Antti ja Mikko.

Jukka kutsui itseään lastenhuoneen sheriffiksi. Hän kulki viitta harteillaan ja miekka kädessään pitkin pihoja.

Kun perheeseen hankittiin televisio vuonna 1961, Jukka mieltyi urheilukisoihin. Ulkona hän esitti urheilijoita selostaen, kuka milloinkin oli.

Jukka oli myös rämäpäinen. Milloin hän löi päänsä, milloin teloi jalkansa, milloin katkoi solisluunsa. Kymmenvuotiaana Jukka hyppäsi kesämökillä Lappeenrannassa korkealta kalliolta veteen vaikka tiesi, että alapuolella törrötti kallionkieleke.

”Vatsa repesi. Arvet ovat yhä näkyvissä. En tiedä, mahdoinko esikoisena kokea, etten saanut tarpeeksi huomiota, ja tein siksi kaikenlaista.”

Mutta kotona oltiin kannustavia pojan taiteellisten taipumusten suhteen.

”Koskaan ei ollut sitä asennetta, että hanki ensin kunnon ammatti ja vasta sitten voit ajatella Teatterikoulua.”

3. Hetkessä mieheksi

16-vuotiaalla Jukalla oli taskussaan moottoripyöräkortti, kun hän asteli pitkin Helsingin Meritullinkatua hakemaan pyörää, 450-kuutioista Hondaa. Oli syyskuun 30. päivä vuonna 1971.

”Kun käynnistin pyörän, vastapalanut öljy ja rasva tuoksuivat. Vapauden tunne oli aivan valtava. Olisin voinut lähteä siitä vaikka maailman ääriin. ”

Hintelästä tuli hetkessä roteva. Pojasta mies.

Jukka ajoi Hondallaan ensimmäisenä syksynä marraskuun lopulle ja veti myös ”ekat lipat”.

 

Jukka_4

Anneli ja Jukka Puotila vuonna 1985. Edellisenä vuonna perheeseen oli syntynyt esikoinen ja Jukka oli kiinnitetty Kansallisteatteriin.

”Sen täytyi olla vanhemmilleni kauhea ponnistus, että antoivat minulle moottoripyörän. Itse en hankkinut pojilleni pyöriä”, kolmen aikuisen pojan isä sanoo.

Tuosta syyskuisesta päivästä lähtien Jukka Puotilalla on ollut aina allaan nopeita pyöriä ja komeita autoja. Kun hän 26-vuotiaana tapasi Annelin, tämä kiipesi pian prätkän kyytiin.

”Olen yhä aika kova fani moottoripelien suhteen. Moottoripyörästä olen kyllä jo luopunut.”

4. Mestari Turkka

Ook sää joku suamenmestari? Kysymyksen esitti Jouko Turkka tavatessaan Jukan ensi kertaa Teatterikorkeakoulun jumppasalissa vuonna 1982.

Miesten kemiat kohtasivat heti, ja luottamus syntyi pian. Turkan kuuluisa psykofyysinen ohjaaminen tarjosi Jukalle jotakin aivan uutta.

”Se täytti päiväni. Sen jälkeen en kaivannut mitään. En salille menoa. En kirjan lukemista.”

Kaikkein tärkeimmän näyttelijänoppinsa Jukka sai Turkalta.

”Turkka sanoi: älkää koskaan kehuko itseänne, tehkää pilaa itsestänne. Se on tie katsojan sydämeen.”

Jukan halu ja kyky imitointiin tuli esiin teatterikoulussa. Hän osallistui Kyky 77 -kisaan imitoiden televisiossa näkemiään hahmoja, esimerkiksi Columboa ja sheriffi McCloudia.

Imitointi on palkitsevaa, koska ihmiset nauravat. Jukka kokee tuottavansa heille löytämisen iloa. Tunnettuja hahmoja tehdessä on toki oltava tarkkana sen suhteen, missä menee hyvän ja huonon maun raja.

”Imitoinnissa ei saa mennä törkeän puolelle. Ei saa pilkata ihmisiä.”

5. Työhullun burnout

Vuonna 1984 tapahtumat alkoivat vyöryä. Jukka pestattiin näyttelijäksi Kansallisteatteriin, ja Puotiloiden perheeseen syntyi esikoinen. Jukka oli jo aloitellut keikkaviihdyttäjän hommia, mutta kun Heikki Kahila tarjosi Iltapala-ohjelman juontamista, puhelimet alkoivat soida Puotiloiden kodissa jo aamuseitsemältä.

”Telkkarin voima oli silloin valtava. Jos Iltapala-ohjelmaa ei olisi ollut, työni ei olisi kääntynyt näin vahvasti keikkamiehen hommiksi.”

Jukka_1

Jukka Puotila nousi estradille syksyllä pian syöpähoitojen päätyttyä. Henkisen kantin kannalta on parempi vetää omaa show’ta kuin olla aloillaan.

Ja työtahti, se oli hullu. Oli päiviä, jolloin Jukka oli aamulla Rakastan, rakastan -televisiosarjan kuvauksissa, päivällä harjoituksissa Kansallisteatterissa, alkuillasta taas tv-kuvauksissa ja illalla teatterin näytöksessä. Näytöksen jälkeen Jukka hyppäsi rattiin ja ajoi keikalle Jyväskylään. Keskiyöllä alkoi show, jonka jälkeen Jukka ajoi kotiin Espooseen, noustakseen kello kuudelta.

”Minulla ei ollut sosiaalista elämää. Oli meillä perhetapaamisia, mutta ilman minua.”

Pojat syntyivät viiden vuoden välein. Puotila oli mukana synnytyksissä, mutta muuten työt veivät miestä. Elämäkerrassaan Tänä iltana Jukka Puotila hän kertoo, ettei muista esikoispoikansa ensimmäisestä kymmenestä vuodesta oikein mitään. Vaimo totesi joskus, että pysyisit pois kotoa, sotket vain kaiken.

Ikänsä urheillut Jukka lupautui mukaan myös Suomi juoksee -joukkueeseen, joka juoksi Utsjoelta Helsinkiin. Perhe oli tullut häntä vastaan Lahteen, mistä oli tarkoitus jatkaa mökille Savonlinnaan.

”Sanoin, etten voi tulla, kun minulla on esiintymisiä matkan varrella Lahdessa ja Mäntsälässä.”

1980-luvun nousukauden aikana keikat yritysjuhlissa lisääntyivät lisääntymistään. Juhlat olivat suureellisia. Big bändit soittivat, ihmiset tanssivat, ja Jukka Puotila ”irvisteli” aina jossain vaiheessa iltaa. Kun tuli lama, Puotila esiintyi pankkien hautajaisissa. Hän tiesi tilaisuuden luonteen, mutta henkilökunnalle sitä ei ollut kerrottu.

Hommat alkoivat käydä voimien päälle 1990-luvulla. Jukka Puotila ei nukkunut, oli monenlaisia sairaudentuntoja ja voimakasta kuolemanpelkoa. Jukka juoksi lääkärissä, häntä tähystettiin ja kuvattiin. Mitään ei löytynyt.

”En jäänyt sairauslomalle, mutta elin kuin sumussa. Oli hetkiä, jolloin pelotti nousta näyttämölle. Kun nyt katson kuvia noilta ajoilta, näytän niissä melkein sairaammalta kuin nyt.”

Jukka_5

Kun Jukka Puotila koki 1990-luvulla burnoutin, hän jatkoi työntekoa, vaikka näyttämölle nouseminen pelotti. Hän pelkäsi, pääseekö näytelmän läpi tai tuhoaako muiden työn.

Työnarkomaaniksi Jukka ei silti itseään kutsu.

”En ole riippuvainen itse työstä. Minulle on tärkeintä, että pyydetään esiintymään. Myös se on tärkeää, että hoidan hommani. Esiintyminen on suuri nautinto.”

Yleisön rakkaus on ihan vastustamaton juttu.

Kun täysi salillinen ihmisiä Kansallisteatterissa osoittaa seisaallaan kiitoksia syöpähoitojen jälkeiselle paluukeikalle, Puotila pidättelee kyyneleitä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/2016

Lue lisää:

Eeva Kuuskoski: “Puolison vakava sairaus pysäytti”

Uupumuksesta selvinnyt Satu Kunnari: ”Pahinta oli kuolemanpelko”

Stand-up koomikko Ismo Leikola: Maailman hauskin ihminen

Keskustelu

Olisi kiva tietää sädehoidettujen mietteitä säderummun melodioista. Kun se tekee varmaan useimmille kertasatsina sen kolmisen minuuttia. Jäikö jollekin muusikolle mieleen niitä a ja b ja c-osia? Olisi kiva kun joku kertoisi sellaiselle jolla hoidot on edessä miten on kokenut sen ujelluksen tms. Mun mielestä omat 15 kertaa oli sinänsä kesyjä kun aivopesin eka kerralla ajattelemaan että tämä nyt on vaan sellaista fysioterapiaa. Onneksi en tilanteeni vakavuutta itse silloin ymmärtänyt. Menin vaan taksiin ja säteisiin ja lepäsin viikonloput kotona. Mun tsemppilaulu mielessäni taisi olla ”Ei mitään hätää vaikkei omat voimat riittäneet…” – vaikka se säderumpu pitikin aika vaimeina ujelluksia yleensä. Kaikkeen tottuu. Mutta sytoinhon sijaan mua puistatti alkuun taksin näkeminen jne. Onneksi tuo vaihe on takana ainakin toistaiseksi. Realismia syöpä ja hoidot opettaa ja sitä että saa välillä taantua lapsen minätilaan. Saahan??

Kommentoi juttua: Näyttelijä Jukka Puotila: ”Yleisön rakkaus on vastustamatonta”

Vastaa käyttäjälle Onnekasviiskasi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X