Ihmiset

Ohjaaja Kaisa Korhonen: "Kokemus isän rakkaudesta ei häviä koskaan"

Ohjaaja Kaisa Korhonen kasvoi ilman äitinsä huomiota, mutta onneksi perheessä oli myös isä. Berliinissä vuonna 1962 papin tytär tajusi, mikä on hänen elämäntehtävänsä.

Kesällä 2016 teatteriohjaaja Kaisa Korhonen, 75, käveli miehensä Matti Rasilan kanssa Sotkamon torilla, kun hän kuuli jonkun huutavan hänen nimeään. Kaisa käänsi päätään ja huomasi torikahvion pöydässä kaksi keski-ikäistä pariskuntaa. Nämä huhuilivat, että eikö Kaisa muista heitä. Kaisa meni hämilleen. Ei muistanut.

Toinen miehistä ojensi kätensä ja esittäytyi, sukunimi oli Räty. Kaisa vastasi, että hänen kummisetänsäkin oli Räty, Aku Räty, tunnettu körttipappi. Mies totesi, että Aku oli hänen sukulaisensa. Hän kertoi myös, miten Aku oli kastanut vastasyntyneen Kaisan pappilan salissa heinäkuussa 1941.

Kaisa kuunteli tarkasti. Mies puhui asioista, joista Kaisa ei ollut koskaan kuullut.

”Minut oli hätäkastettu, koska olin kovin huonossa kunnossa syntyessäni Sotkamon mummolan kammarissa.”

Nyt Kaisa Korhonen istuu Suomen Kansallisteatterin tiloissa ja miettii, onko asiaa kerrottu hänelle lapsena ollenkaan. Hän ei ainakaan muista. Tai jos tapahtuma on mainittu, hän ei ole ymmärtänyt.

Elämänsä myöhemmistä käännekohdista Kaisa Korhonen nostaa esiin muun muassa äidin huomiota vaille jäämisen. Sekä sen, minkälainen äiti hänestä itsestään tuli.

Sain itsetunnon

Kaisa Korhonen istuu kalpeana pulpetissaan Töölön Yhteiskoulussa. Häntä huimaa ja hiki kylmää ihoa. Äidinkielenopettaja on pyytänyt 15-vuotiasta Kaisaa lukemaan ääneen aineensa, jonka aiheena on Tapahtuma, jota en unohda. Eletään vuotta 1957.

Kaisa on juuri muuttanut Pieksämäeltä Helsinkiin. Luokka on hänelle uusi: 25 poikaa, 10 tyttöä. Kaisa jännittää erityisesti poikia. Hän on kirjoittanut aineensa körttiseuroista, joissa hän oli istunut Sotkamon mummolassa. Tupa oli aina täynnä, Siionin virret soivat ja Kaisa tarkkaili.

”Seurasin, miten ihmiset reagoivat virsiin ja puheisiin ja painoin havainnot mieleeni.”

Kouluaineeseensa Kaisa poimi kaikkein kiinnostavimmat hahmot: sen, joka itki, ja sen, joka väänteli käsiään. Hän kirjoitti myös omista tunteistaan.

Jo ainetta kirjoittaessaan Kaisa epäili, että se on vanhanaikainen. Ei sitä voi kukaan ymmärtää. Ja nyt se on luettava luokan edessä.

Yllättäen luokkatoverit eivät nauraneet vaan kuuntelivat kiinnostuneina. Kun opettaja antoi aineesta arvosanaksi kymmenen, Kaisa havahtui. Osaanko minä jotain?

Kaisa koki, että hänet hyväksyttiin, ja hän saattoi itsekin hyväksyä itsensä. Hän sai pohjan itsetunnolleen.

”Siihen asti olin pitänyt omia ajatuksiani merkityksettöminä.”

Kaisa Korhonen lapsena

Äiti ei huomannut

Kaisa Korhosella on ainoastaan yksi lapsuuskuva, jossa hän istuu äitinsä sylissä. Hän on siinä vuoden vanha, ja äiti odottaa jo seuraavaa sisarusta.

Kaisa syntyi perheeseen toisena lapsena. Hänen jälkeensä syntyi vielä kuusi sisarusta.

Kaisa Korhonen tunsi lapsena, ettei hän tullut nähdyksi suuressa perheessä. Sama tunne oli muillakin vanhemmilla sisaruksilla. Kaisa koki, että etenkään äiti ei nähnyt häntä.

”Välillämme oli esteitä. Ehkä olin ärsyttävä, ylikierroksilla käyvä lapsi, joka koko ajan järkkäili asioita.”

Pappi-isänsä sylissä Kaisa sai istua, ja isäänsä hän samastuu yhä. Isä hyväksyi ehdoitta. Rakasti.

”Sellainen kokemus ei häviä koskaan.”

Kaisa varttui viisivuotiaaksi asti Helsingin Käpylässä, Taivaskalliolla. Äiti hoiti lapsia ja kotia, isä oli sodassa. Myöhemmin isän työ Sisälähetysseuran toiminnanjohtajana vei perheen kymmeneksi vuodeksi Pieksämäelle.

Sotaa lukuun ottamatta lapsuus oli turvallinen.

”Sota jätti minuun kuitenkin pelon. Koen, että kaiken aikaa pitää olla varuillaan. Minulla on ollut taipumusta myös paniikkiin.”

Lapsuuden tragedia oli pikkusisaren varhainen kuolema.

”Leikkitoverimme laskivat siskon haudalle valkoisia kalloja. Se näytti minusta niin absurdilta, että aloin nauraa surun vallassa. Häpesin sitä myöhemmin valtavasti.”

Berliini ohjasi alalle

Vuoden 1962 Itä-Berliini. Muuri on vuoden ajan jakanut kaupunkia, johon nuori Kaisa Korhonen pääsee tutustumaan parhaan ystävänsä, myöhemmin toimittajana tunnetun Max Randin matkassa. Maxilla on Itä-Berliinissä ystäviä, joiden luona he asuvat. He käyvät paljon teatterissa, usein Berliner Ensemblessa. Esitykset ovat niin taiteellisia ja ajatuksia aktivoivia, että Kaisa ei ollut nähnyt vastaavaa Suomessa.

Noina viikkoina Kaisa tajuaa, että teatteri on hänen elämäntehtävänsä. Hän ymmärtää haluavansa ohjaajaksi.

”Kirjoitin muistikirjaani, että teatteri on minulle ainoa mahdollisuus.”

Helsingissä Kaisa lähti opiskelemaan lavastustaidetta Taideteolliseen oppilaitokseen, jossa hänen isosiskonsa oli. Teatterikoulussa ei tuolloin vielä ollut ohjaajalinjaa. Kun se perustettiin, Kaisa ei päässyt sisään.

”Olin pitkään ihan yrmynä. Sitten päätin, että minusta tulee joka tapauksessa ohjaaja.”

Ylioppilasteatterista tuli Kaisalle moneksi vuodeksi tärkeä paikka. Siellä hän sai tehdä kaikkea lavastamisesta, näyttelemisestä ja ohjaamisesta lähtien aina taiteellisen johtajan tehtävään asti. Ensimmäinen ohjaus oli Bertolt Brechtin Pikkuporvarin häät. Näytelmä lähetettiin Ranskan Nancyyn teatterifestivaaleille, missä se palkittiin ja esitettiin heti myös Pariisissa.

Seuraaville festivaaleille mentiin esittämään Marja-Leena Mikkolan näytelmä Laulu tuhannesta yksiöstä. Kaj Chydenius oli säveltänyt sen kappaleet.

Kaisa ja Kaj alkoivat heilastella ja menivät seuraavana vuonna naimisiin maistraatissa. Kaisa oli 23-vuotias.

Kaisasta tuli juuri syntyneen poliittisen laululiikkeen näkyvimpiä hahmoja. Näyttelijät, ohjaajat, muusikot, kääntäjät ja kirjailijat viettivät tiiviisti aikaa yhdessä ja paransivat maailmaa.

Vietnamin sota oli yllyke väkivallan vastustamiseen. Aiheesta syntyi vuonna 1966 myös Lapualaisooppera.

Vanhemmat eivät jakaneet täysin Kaisan arvomaailmaa, mutta eivät puuttuneet täysi-ikäisen valintoihin.

”Äiti pahoitti mielensä, mutta välit eivät kylmenneet. Isä ymmärsi nuorison halun muuttaa Suomea.”

Poliittinen laululiike jätti Kaisaan vahvan vasemmistolaisleiman.

”Minut määriteltiin hyvin ahtaasti: vaaralliseksi ja pahaksi. Sellaiseksi, joka pilaa Suomen nuorison. Enää aikoihin en ole välittänyt noista leimoista.”

Ohjaaja Kaisa Korhonen

Lapset toivat onnen

Kesäkuinen päivä vuonna 1970 oli elämän huippuhetki: Kaisan ja Kajn esikoispoika Kalle syntyi. Pari vuotta myöhemmin syntyi lisäihme, Jussi. Elämä oli onnellisimmillaan.

Samaan aikaan kolmikymppinen äiti eli myös ammatillisesti kiinnostavaa aikaa.

Pojat olivat melko pieniä, kun Kaisa asui viikot Tampereella opettaen yliopistolla näyttelijäntyön laitoksella. Pojat olivat isän hoivassa Helsingissä.

Opettaminen on ollut Kaisalle aina yksi sydämenasioista. Nuorten kanssa pysyy ajassa kiinni.

”Tietysti olen kantanut huonoa omaatuntoa, koska en ole ollut pojilleni sataprosenttisesti läsnä.”

Kaisa Korhonen pitää tauon.

”Olen kuitenkin ollut tavattoman onnellinen lapsistani. Rakkaus heihin on ääretön.”

Nuorena Kaisa oli sitä mieltä, ettei halua lapsia. Olihan hän koko lapsuutensa hoitanut nuorempia sisaruksiaan, ollut pikkuäiti.

Tasa-arvon puolesta töissään puhunut ohjaaja osasi vaatia tasa-arvoa myös omassa parisuhteessaan.

1970-luvun alussa ei ollut itsestään selvää, että mies osallistuu kotitöihin. Kaisa nosti kissan kotona pöydälle.

”Olin kaatua kaikkien tehtävieni alle, koska olin ominut myös kotityöt itselleni. Kun puhuin asiasta, Kaj havahtui ja tarttui toimeen.”

Nyt Kaisa Korhonen on ollut jo lähes 30 vuotta naimisissa näyttelijä Matti Rasilan kanssa. Puoliso on häntä 15 vuotta nuorempi.

Kaisa ei ole luonteeltaan yksineläjä.

”Minulla täytyy olla joku jota hoivaan, autan ja jonka kanssa jaan kokemuksia. Koska olemme molemmat teatterilaisia, tapaamme usein vasta myöhään illalla. Mutta puhumme kyllä muustakin kuin teatterista.”

Kaisa on saanut kuulla ikäerosta.

”Alussa joku tuttu sanoi, että ei tuo kauan kestä. Mutta onpahan tuo toistaiseksi kestänyt.”

Oma porukka

Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitettiin keväällä 2017 Seppo Parkkisen kirjoittamaa ja Kaisa Korhosen ohjaamaa näytelmää Canth. Näytelmän kohdetta Minna Canthia ja sen ohjaajaa yhdistää moni asia: suuri perhe, kristillisyys, sosialismi, taide ja tasa-arvon aate.

Minna Canth näyttäytyy Kaisalle älykkäänä, neuvokkaana naisena, jota elämän vaikeudet ja kova kritiikki eivät nujertaneet.

”Minna oli sinnikäs selviytyjä. Häntä kuvaa sanonta: eteenpäin on elävän mieli.”

Kaisa Korhonen haluaa tehdä teatteria, vaikka siihen ei ole enää mitään pakkoa.

”Onhan minulla eläke. Nautin kuitenkin uusista haasteista, joiden kanssa koen olevani elossa. Siitä huolimatta, että joudun niiden parissa usein epävarmuuteen ja jopa kauhun valtaan.”

Toinen syy ohjata teatterissa on porukka.

”Rakas ystäväni Kalle Holmberg sanoi aikoinaan, että sinä Kaisa etsit aina perhettä. Se porukka, jonka kanssa kulloinkin teen teatteria, on perhe.”

Kaisa Korhosen motto onkin, että teatterissa – ja elämässä ylipäätään – voi onnistua vain, jos ihmiset kykenevät näkemään jonkin tärkeän asian yhdessä.

Yksi erityinen tavoite Kaisa Korhosella on. Hän haluaa kulkea kohti mielenrauhaa. Välillä hänellä on sitä enemmän, välillä vähemmän, hetkittäin ei lainkaan.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 3/2017 -lehdessä.

Lue myös nämä jutut:

Katri Helena: ”Suhde nuoreen mieheen on ollut ongelma äidille”

Lapsensa ja miehensä menettänyt pastori Hilkka Olkinuora: ”Uskon, että näen vielä joskus rakkaani”

Vappu Pimiän pitkä tie ruokaguruksi: ”En murtunut, vaikka haaveeni torjuttiin monta kertaa”

Isänsä lapsena menettänyt näyttelijä Katariina Kaitue: ”Pelkäsin pitkään rakastua”

Aloita nyt sukututkimus – näin pääset helposti alkuun

Kommentoi

Kommentoi juttua: Ohjaaja Kaisa Korhonen: "Kokemus isän rakkaudesta ei häviä koskaan"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.