Nostalgia

Olivatko riettaat huhut tsaarittaren hovineidosta totta? Anna Vyrubova kantoi intiimiä salaisuutta

Rasputinin rakastajatar? Ehkä myös keisari Nikolai II:n jalkavaimo? Näin Venäjän viimeisen tsaarittaren hovineidosta Anna Vyrubovasta juoruiltiin. Asia selvitettiin venäläisessä vankilassa ennen kuin Anna pääsi pakenemaan Suomeen.

Joulukuisena yönä vuonna 1920 pieni seurue teki vaarallisen matkan jäisen merenlahden yli Venäjältä Suomeen. Kahden kalastajan ohjaaman reen oli kuljettava sankassa lumipyryssä mahdollisimman äänettömästi, sillä lähistöllä liikkui bolsevikkien partioita. Jos pakolaiset olisi saatu kiinni, heidät olisi teloitettu.

Kaikki sujui onneksi suunnitelmien mukaan. Aamun valjussa valossa matkalaiset ylittivät Venäjän ja Suomen välisen rajan.

Pakolaiset olivat Venäjän vaarallisimmaksi naiseksi leimattu Anna Vyrubova ja hänen äitinsä. Anna eli uudessa kotimaassaan Suomessa 43 vuotta, elämänsä loppuun saakka.

Venäjällä Annan vihattiin niin paljon, että hänen oli ollut pakko paeta.

Hovi huumasi

Vihollisten silmissä Anna Vyrubova oli vallanhimoinen viettelijätär, Euroopan loistavimman hovin näkymätön valtiatar. Toisaalta hänen on kerrottu olleen tyyni ja lempeä neito, jonka sinisten silmien katse kuvasti nöyryyttä.

Anna Vyrubova syntyi Pietarissa kolmilapsisen aatelisperheen tyttärenä 16. heinäkuuta vuonna 1884. Hänen isänsä oli hovin korkea virkamies, valtiosihteeri ja säveltäjä. Myös Annan äiti lukeutui venäläiseen ylhäisöön.

Anna oli taiteellisesti ja musikaalisesti lahjakas tyttö. Hänen luovuutensa välittyy muun muassa valokuvista, joita hän otti myöhemmin tsaariperheen jäsenistä.

Kun Anna oli 17-vuotias, hänet esiteltiin hovissa. Talvipalatsin huikaisevat peilisalit juovuttivat nuoren Annan. Hän riensi tanssiaisista tanssiaisiin ja nautti komeiden upseerien huomiosta.

Anna käveli usein haaveisiinsa vaipuneena keisarien kesänviettopaikkaan Tsarskoje Seloon (Tsaarien kylä) kuuluneessa puistossa, joka oli monen mielestä vielä Versailles’n puutarhojakin upeampi. Lammen äärellä joutsenten tanssia seuratessaan hän kohtasi eräänä päivänä mustaan viittaan verhoutuneen naisen, keisarinna Aleksandran. Tämä oli ennen avioliittoaan Venäjän tsaarin Nikolai II:n kanssa tunnettu Hessenin prinsessa Alixina.

Anna oli ihaillut keisarinnaa tähän saakka vain kaukaa, mutta kohtaamisesta joutsenlammella alkoi syvä ystävyys.

Rasputinin lumoissa

Alix iloitsi kohtaamisestaan Annan kanssa. ”Luojalle kiitos, että hän lähetti minulle ystävän”, hänen kerrotaan henkäisseen. Mutta edes ystävän löytyminen ei poistanut hänen murhettaan.

Alixin hartaasti odotettu poika, kruununperijä Aleksei, sairasti hemofiliaa, parantumatonta verenvuototautia. Pienikin naarmu oli hengenvaarallinen, sillä veri ei hyytynyt normaalisti.

Anna osasi lohduttaa uutta ystäväänsä. Jo ensitapaamisella he löysivät yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Tärkeimmät näistä olivat rakkaus musiikkiin ja uskontoon.

Anna kertoi Alixille sairastuneensa lapsena lavantautiin. Hän oli ollut jo miltei kuolemaisillaan, kun hänen isänsä oli kutsunut paikalle kuuluisan kirkonmiehen, Johannes Kronstadtilaisen, joka oli parantanut hänet rukouksillaan. Ihmeparannus oli lujittanut Annan uskoa rukouksen voimaan.

Myös Alix oli syvästi uskonnollinen, ja lisäksi hän tunsi vetoa mystiikkaan. Keisarinna ja Anna polvistuivat usein rinta rinnan rukoilemaan suitsukkeiden tuoksuessa.

Alixin rukouksiin vastattiin, kun hoviin saapui siperialainen talonpoika, vaeltavan munkin elämää viettävä Grigori Rasputin. Mies oli likainen ja hänellä oli sotkuiset hiukset ja pälyilevä katse, mutta keisarinna piti Rasputinia pyhimyksenä ja uskoi tämän olevan ainoa, joka kykeni tyrehdyttämään hänen poikansa verenvuodon.

Rasputinilla olikin hypnoottinen kyky saada sairas lapsi rauhoittumaan. Pian keisaripari kysyi Rasputinin neuvoja myös poliittisissa kysymyksissä, ja Anna kuljetti viestejä palatsin ja ihmeparantajan välillä.

Lyhyt perhehelvetti

Koko Pietari kohisi Rasputinista, ”pyhästä paholaisesta”, joka tanssi säädyttömästi ravintoloissa, ryyppäsi ja rällästi ja jota niin ilotytöt kuin ylhäiset daamitkin palvoivat.

Rietastelevan munkin läheinen ystävyys Annan ja tsaariperheen kanssa ärsytti monia tahoja jopa Romanovien suvun sisällä. Anna vedettiin mukaan pahansuopaan juoruiluun. Panettelijoiden mukaan Rasputin oli keisarinnan ja myös Annan rakastaja.

Lisäksi Annan ystävyys keisarinnan kanssa herätti kateutta. Naisten vihjailtiin jopa olevan rakastavaisia.

Katkaistakseen siivet juoruilta Alix päätti, että Annan olisi mentävä naimisiin. Aviomieheksi löytyi lopulta laivastoupseeri Alexandre Vyrubova. Vietettyään keväällä 1907 loisteliaita häitä vastanaineet asettuivat sitruunankeltaiseen taloon, joka sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä keisarillisesta palatsista.

Lintukodon sijasta Annaa odotti kuitenkin perhehelvetti, sillä puoliso osoittautui heti häiden jälkeen sadistiseksi ja sairaalloisen mustasukkaiseksi psykopaatiksi. Anna sai avioeron miehestään oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia.

Mustasukkaisuutta

Avioeron jälkeen Anna omistautui tsaariperheelle. Vaikka hän kantoi tuhkanvaaleilla hiuksillaan hovineidon tunnusta mustaa päänauhaa elämänsä loppuun asti, hän oli paljon enemmän kuin hovineito.

Anna rakasti häntä kaksitoista vuotta vanhempaa keisarinnaa yhtä hellästi kuin äitiään, ja perheen neljä viehättävää tytärtä, suuriruhtinattaret Maria, Tatjana, Olga ja Anastasia, olivat kuin sisaruksia.

Anna vietti tsaariperheen seurassa unohtumattomia lomia Krimillä valkeassa Livadian palatsissa, ja hänet kutsuttiin purjehduksille tsaariperheen huvijahdeilla. Matkat suuntautuivat usein Suomen saaristoon.

Kesällä 1914 Annan lomaillessa tsaariperheen kanssa Krimillä hänen ja keisarinnan ystävyys joutui koetukselle. Alixin mielestä nuorempi nainen vietti liian paljon aikaa hänen miehensä seurassa. Mustasukkaisuuden puuskassa keisarinna nimitti Annaa paksujalkaiseksi lehmäksi ja taikinapalloksi.

Seuraavan vuoden alkupuolella Anna joutui vakavaan junaonnettomuuteen. Hän tunsi luidensa murskaantuvan hetkeä ennen kuin hän menetti tajuntansa. Lääkärit olivat varmoja, että Anna menehtyisi. Lopulta apuun riensi Rasputin. ”Annuška, herää, katso minua”, hän kuiskasi.

Ihme tapahtui: Anna jäi henkiin. Hän jäi kuitenkin raajarikoksi ja pystyi kävelemään vain kainalosauvojen avulla.

Hyvästit tsaariperheelle

Tsaariperhe eli palatsissaan sulkien silmänsä siltä tosiasialta, että Venäjän poliittiselle taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä.

Tavallinen kansa piti Rasputinia ja Annaa pimeinä voimina, jotka vetelivät vallan kulisseissa naruja omien oikkujensa mukaan. ”Tuossa menee tsaarin ja Rasputinin rakastajatar”, ihmiset kuiskuttelivat, kun Anna ajoi uljaiden ratsujen vetämissä vaunuissa pitkin Pietarin valtakatua Nevski prospektia. Mutta Anna vain jatkoi matkaa sulkien koristama suuri hattu kasvoja varjostaen.

Eräässä ympäri Venäjää levitetyssä piirroksessa Anna ja keisarinna hekumoivat Rasputinin säädyttömässä syleilyssä samalla, kun tsaariperheen tyttäret tanssivat taustalla riettaasti.

Kulissien takana pitkään kytenyt kapina purkautui lopulta siihen, että Rasputin murhattiin raa’asti joulukuussa 1916. Bolsevikkien noustua valtaan punaliput liehuivat köyhälistön valtaamassa Pietarissa, jonka kaduilla pula elintarvikkeista lietsoi massojen kapinaa. Helmikuussa 1917 Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta.

Rasputinin murhan jälkeen keisarinna alkoi pelätä Annan turvallisuuden puolesta, ja tämä muutti pysyvästi palatsiin.

Sielläkään Anna ei ollut turvassa, sillä maaliskuussa 1917 aseistetut sotilaat tunkeutuivat Annan huoneistoon ja vangitsivat hänet. Anna oli 32-vuotias, eikä hän näkisi tsaariperhettä enää koskaan.

Pako vankeudesta

Palatsien loisto vaihtui ankeisiin kuulusteluhuoneisiin, joissa Annalta tiukattiin aina pyörtymispisteeseen saakka hänen suhteistaan tsaariperheeseen ja Rasputiniin.

Kylmissä ja likaisissa vankiselleissä Annan muutenkin heikko terveys romahti. Hän pelkäsi joka yö, että humalassa öykkäröivät sotilaat raiskaisivat hänet tai että hänet teloitettaisiin hetken mielijohteesta.

Anna antoi itsestään kuulusteluissa naiivin ja viattoman vaikutelman. Kun todisteita hänen sekaantumisestaan poliittisiin juonitteluihin ei löydetty, hänet päästettiin lopulta vapaaksi. Pidätetyksi tulemisen uhka oli kuitenkin kaiken aikaa ilmassa.

Kun hänet vangittiin jälleen, Anna arvasi, että nyt oli tosi kyseessä. Häntä oltiin viemässä teloitettavaksi. Kuin ihmeen kaupalla hänen onnistui livahtaa bolsevikkien kynsistä. Venäjän etsityimmän naisen kuvia ripustettiin ympäri Pietaria, ja Anna joutui piileskelemään tuttaviensa nurkissa.

Intiimi salaisuus

Heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä vuonna 1918 koko keisarillinen perhe murhattiin, ja Romanovien dynastian yli kolmesataa vuotta kestänyt valtakausi päättyi verilöylyyn.

Menetettyään rakkaimmat ystävänsä Anna tunsi elävänsä Venäjällä pahan valtakunnassa. Hän tarttui tilaisuuteen, kun muuan Suomeen muuttanut sukulainen järjesti Annalle ja hänen äidilleen mahdollisuuden muuttaa Suomeen.

Selviydyttyään vaarallisesta pakomatkastaan Venäjän rajan yli äiti ja tytär asettuivat Viipuriin ja elivät eristettyä elämää. Valamossa Anna vihittiin salaa nunnaksi.

Kun äiti kuoli vuonna 1937, Anna löysi uuden uskollisen ystävän, venäläisen naisen, joka huolehti Annasta hänen kuolemaansa saakka. Naiset asuivat yhdessä Helsingin Töölössä Tunturikadulla.

Annan viimeisinä vuosina elämä oli aineellisesti niin niukkaa, että hän pyysi taloudellista apua jopa marsalkka Mannerheimilta, mutta Marski kieltäytyi auttamasta.

Rahapulaan toivat pienen pelastuksen Annan kirjoittamat muistelmat. Niissä hän herätti henkiin Romano­vien valtakunnan loiston.

Anna oli juuri täyttänyt 80 vuotta, kun hän kuoli heinäkuussa 1964.

Oliko Anna todella ollut vaarallinen viettelijätär, sekä Rasputinin että tsaari Nikolai II:n rakastajatatar?

Todennäköisempää on, että Anna jumaloi kumpaakin miestä – platonisesti. Annalle vuonna 1917 tehdyssä lääketieteellisessä tutkimuksessa oli nimittäin paljastunut yllättävä seikka: Anna Vyrubova oli neitsyt.

Lähteet: Louis Beroud: Une dame de l´ombre à la cour de Russie. Anna Vyroubova (2005); Anna Virubova. Keisarinnan hovineiti. Toimittanut Irmeli Viherjuuri (2003); Anna Vyrubova: Muistelmia Venäjän hovista ja vallankumouksesta (1923); Edvard Radzinski: Viimeinen tsaari. Nikolai II:n elämä ja kuolema (1992); Leonid Vlasov: Mannerheimin elämän naiset (2000).