Rissanen_6

Päivi Rissanen on suljetun osaston entinen toivoton tapaus

Yli 20 vuoden ajan Päivi Rissanen oli mielenterveyspotilas, osan ajasta suljetulla osastolla. Tänään hän käy töissä, elää tavallista arkea. Oikealla hetkellä esitetty kysymys käynnisti paranemisen.

Suljetun osaston ovi naksahtaa lukkoon. Päivi Rissanen katselee ympärilleen. Ikkunoita on, mutta ne aukeavat vain pari senttiä. Muita potilaita kulkee käytävällä, he ovat silminnähden sairaita. Onko hänkin tuollainen?

Kurkkua kuristaa tietoisuus siitä, ettei täältä pääse pois ilman hoitajan lupaa. Ahdistus ja pelko nousevat, kasvavat täydeksi paniikiksi. Hädässään Päivi haluaa vain kuolla, päästä jotenkin pois. Hän ottaa ilmoitustaululta nuppineulan ja ryhtyy naarmuttamaan ranteitaan.

Hoitaja huomaa, toimii fiksusti. Kysyy, saako tulla viereen, ottaa kiinni hartioista, rauhoittaa tilanteen. Lääkäri määrää Päivin eritykseen. Sellissä Päivi on yksin, turvassa itseltään.

20 vuotta myöhemmin Päivi väittelee tohtoriksi omasta sairaudestaan, menee töihin, uskaltaa kulkea junalla. Matka on ollut pitkä mutta ei turha.

Lopeta typerä käytös

Päivi oli jo lapsena arka ja ahdistunut. Alemmuudentunne oli voimakas, hän piti itseään todella tyhmänä. Mitä muuta voi olla, jos ei millään opi kertotaulua?

Mutta niin vain tyhmä ja arka tyttö haki ja pääsi yliopistoon. Sosiaalipolitiikan omatahtinen opiskelu sopi hänelle, vaikka ahdistus kulki kaverina aina vain. Päivi valmistui ja sai töitä, mutta olo ei helpottunut. Hän voi koko ajan huonommin.

Rissanen_2

 

On hämmentävää sairastua
Siinä menettää jotakin
Jää vain sumu ja usva
Järki tuntuu pysähtyvän
Äly tuntuu seisahtuvan,
eikä huomaa, mitä
kaikkea jää jäljelle.

Runo Päivi Rissasen päiväkirjasta

Päivi haki apua, mutta loukkaantui, kun lääkäri käski kääntymään mielenterveyspalveluiden puoleen. Pitikö lääkäri häntä hulluna? Hän oli vain väsynyt.

Lopulta väsymys oli sellaista, ettei Päivi jaksanut edes syödä lepäämättä välillä. Osastolle joutuminen oli oikeastaan helpotus. Jaksamattomuus ei ollut laiskuutta, vaan hän oli sairas.

Päivi ryhtyi potilaaksi ja jäi odottamaan hoitoa, pilleriä joka poistaisi kaiken pahan. Sellaista ei löytynyt, sillä oireet olivat omituisia. Diagnooseja soviteltiin, mutta mikään ei oikein istunut.

Osa hoitohenkilökunnasta piti Päivin käytöstä pelleilynä. Kenenkään mielialat eivät voineet vaihdella parissa minuutissa normaaliolosta syvään masennukseen. He käskivät Päivin lakata käyttäytymästä typerästi.

”Ihan kuin flunssainen paranisi sillä, että häntä kehotetaan lopettamaan yskiminen,” Päivi sanoo.

Vasta paljon myöhemmin Päivi sai oikean diagnoosin: dissosiatiivinen häiriö. Se saa alkunsa traumasta, jonka jälkeen mieli pilkkoo tunteet ja kokemukset niin, etteivät ne aina liity toisiinsa. Mieli etäännyttää sen, mitä on mahdoton kestää.

Päivillä tämä tarkoitti sitä, että hän ei kokenut tunteita omikseen. Välillä hän katsoi itseään ulkoa, kuin filmissä. Hän ei aina muistanut, mistä oli juuri puhunut eikä tiennyt, kauanko keskusteluun oli mennyt. Hän ei ihmettele, että oli hankalan potilaan maineessa.

Vaarallisinta oli se, että häiriön takia hän ei toisinaan edes tuntenut fyysistä kipua.

”Kerran jalalleni putosi painava ja terävä puu. Totesin, että ei sattunut. Samalla jotenkin tajusin, että pitäisihän sen sattua.”

Mullistava kysymys

Pahimpina aikoina Päivistä tuntui, ettei elämässä ole mitään. Ei iloa, ei toivoa. Ei voimia tehdä mitään. Hän käveli hautausmaalla ja toivoi itselleen samaa loputonta unta kuin haudassa makaavilla. Heti perään hän kauhistui toivettaan.

”Pelkäsin vielä osastollakin putoavani jonnekin syvälle, kuiluun. En tajunnut, että olin siellä jo.”

Päivi näki peikkoja ja vampyyrejä. Hän yritti vahingoittaa itseään pakonomaisesti, joten hänelle määrättiin vierihoitoa. Kymmenen vuorokautta hoitaja pysyi koko ajan aivan liki.

Rissanen_3

 

Sairaalassa oleminen
on esimerkiksi sitä,
että pujottelen helmiä nauhaan.
Teen siis helminauhaa.
Siihenkö vain pystyn,
mielisairaalassa?

Runo Päivi Rissasen päiväkirjasta

Tästä Päivi on kiitollinen. Pahimpina hetkinä joku piti huolta, ettei hän tee mitään lopullista. Jo toisen läsnäolo auttoi.

Syvimmässä pohjakosketuksessa tapahtui käänne, jonka sai aikaan eräs hoitaja, yksi muiden joukossa. Hän ei olisi aluksi edes halunnut Päiviä vaivoikseen, niin vaivalloisen potilaan maineessa Päivi oli.

Hoitaja esitti Päiville kysymyksen: halusiko hän jäädä sairaalaan loppuelämäkseen? Tämä oli Päivistä mullistavaa. Joku kysyi häneltä tällaista. Joku uskoi häneen.

Hoitaja pyysi Päiviä miettimään, mitä tämän pitäisi tehdä, jotta asiat menisivät oikein huonosti. Sitä kautta Päivi oivalsi, mitä kannattaa tehdä, jotta elämä muuttuisi paremmaksi.

Hän luopui potilaan roolista ja ryhtyi kuntoutujaksi. Otti vastuuta elämästään, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tajusi, ettei hoitaja voi parantaa häntä, siihen tarvitaan omaa halua. Pikkuhiljaa Päivi alkoi välittää itsestään.

Toipuminen tarkoitti poispääsyä sairaalasta, ja sairaalan ulkopuolella odotti arvaamaton arki. Kuinka siitä selviäisi, kun laitoksessa kaikki oli pitkään hoidettu valmiiksi?

Miten arkea eletään?

Sairaalasta kotiuduttuaan Päivi laati itselleen neuvoja, jotka hän nimesi Super-Päivin käyttöohjeiksi. Niihin kirjasi itselleen käytännön kehotuksia eri tilanteiden varalle.

Jos masentaa, käy silti edes kaupassa.

Jos ahdistaa, soita ystävälle.

Tarkista, oletko syönyt, etteivät oireet johdu vain verensokerin laskusta.

Seitsemän vuoden sairaalakierteen jälkeen myös arjen perustaidot piti opetella uudelleen. Esimerkiksi lieden käyttäminen huolestutti Päiviä. Hänellä oli muistikatkoja. Mitä jos hella jää päälle ja polttaa koko talon?

Ratkaisu oli lopulta yksinkertainen: Päivi hankki turvalieden, joka sammuu itsestään.

Myös julkisilla liikennevälineillä kulkeminen ahdisti. Pystysikö hän, osaisiko?

Päivi pakotti itsensä ajamaan junalla kotoa Keravalta Helsinkiin. Paluumatkalla hän valitsi junan, jonka pääteasema oli Kerava. Tieto siitä, ettei voi vahingossa päätyä oikean pysäkin ohi, rauhoitti.

Tärkeä oli myös oivallus, että normaaliinkin elämään kuuluu ahdistusta ja väsymystä, masennustakin. Ne eivät ole välttämättä oire psyykkisistä ongelmista.

Toivoa on

Olleessaan vielä potilas Päivi ryhtyi tekemään sitä, mistä pystyi innostumaan: tutkimusta. Häntä lohdutti huomata, ettei pahin pelko ollut toteutunut. Hän ei ollut tyhmä. Järki ei ollut lähtenyt.

Päivi arvostaa sitä, että yliopistolla ei jaeta säälipisteitä. Vaatimukset ovat samat tekijästä ja aiheesta riippumatta.

”Kukaan ei suhtautunut niin, että kiva kun kuntoutuja nyt reippaasti yrittää, antaa sen puuhastella.”

Rissanen_4

 

Pelkään tulevani hulluksi.
Kummalliset ajatukset pyörivät päässäni.
Herään yöllä,
enkä tiedä kuka olen ja missä olen.
En tiedä mitään.
Kauhistuttavan hetken ajan
vain olen olematta kukaan.

Runo Päivi Rissasen päiväkirjasta

Lisensiaattityön valmistuttua Päivi alkoi valmistella väitöskirjaa omakohtaisesta aiheesta, sairastumisestaan ja kuntoutumisestaan. Väitös, jossa kirjoittaja on sekä tutkija että tutkittava, on ainutlaatuinen.

Tutkimusta viimeistellessään Päivi oksensi ja tärisi. Se ei huolestuttanut, sillä aiemmin väitelleet tuttavat olivat kertoneet tuskan olevan osa prosessia.

”Mutta väitöksen jälkeen totesin, että nyt en kyllä jaksa ryhtyä potemaan jotain tyhjyyttä. Sitä lajia on ollut riittävästi, keksitään jotain muuta.”

Niinpä Päivi teki sitä, mitä ei ollut voinut vuosiin tehdä: paiski töitä ja nautti lomasta.

Nykyisessä työssään Mielenterveyden keskusliiton tutkijana Päivi antaa kokemuksensa myös muiden käyttöön, niin ammattilaisten kuin kuntoutujienkin. Hän toivoo, että kuntoutuksessa keskityttäisiin enemmän potilaan vahvuuksiin kuin heikkouksiin.

”Kun lukee lääkärin lausunnosta, mikä kaikki minussa mättää ja mihin en pysty… sellaisen varaan on vaikea rakentaa. Kehä lähtee pyörimään väärään suuntaan.”

Jos hän, toivottomaksi tapaukseksi leimattu, yli 40 kertaa sairaalahoidossa ollut potilas on nyt työelämässä, viesti on vahva. Toivoa on.

Rikkakasvin sitkeys

Väitöksen aikaan viime syksynä Päivi täytti 50 vuotta. Hän suree sitä, mitä potilaana olo häneltä vei: nuoruuden ja mahdollisuuden perustaa perhe.

”En ole niitä, jotka eivät vaihtaisi elämästään päivääkään pois. Kyllä minä luopuisin ajasta, joka oli enimmäkseen ahdistavaa.”

Rissanen_1

Olon parannuttua Päivi Rissanen alkoi taas nähdä asioiden huvittavia puolia. ”Kun ei tarvitse pelätä hulluksi tulemista, voi hullutella vapaasti.”

Hän on silti kiitollinen saamastaan hoidosta. Se oli enimmäkseen hyvää ja tarpeellista, myös suljetulla osastolla.

Päivi ymmärtää nyt, että hänessä on itänyt koko ajan pieni kipinä, toivo paranemisesta. Hän vain tarvitsi siihen apua.

”Olen tällainen voikukka, joka aina nousee, vaikka välillä vedetään matalaksi ruohonleikkurilla. En selvästikään ole orkidea, joka heittää dramaattisesti henkensä, jos saa vähän vääränlämpöistä vettä.”

Väitöskirjaa tehdessään Päivi kävi ostamassa itselleen lahjaksi kunnon kameran. Kun myyjä kysyi, mitä väitöskirja käsittelee, Päivi nolostui. Hän ei kehdannut kertoa, että häntä itseään.

”Se kuulosti itsekeskeisyyden huipulta: lahja minulta minulle siitä, että tutkin minua.”

Lue lisää:

Olavi Sydänmaanlakka, katujen kunkku

Uupumuksesta selvinnyt Satu Kunnari: ”Pahinta oli kuolemanpelko”

Saku Tuominen uskoo sinuun

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Päivi Rissanen on suljetun osaston entinen toivoton tapaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X