Ihmiset

Päivi Storgård kirjoittaa isänsä perheen tragediasta: "Sotalapseksi lähetetty setäni tunsi olevansa se, joka hylättiin"

Päivi Storgård ihmetteli lapsena, miksi hänen setänsä ei osannut suomea. Asiasta ei puhuttu koskaan perheessä. Aikuisena Päivi on halunnut muuttaa serkkunsa Annan kanssa tätä vaikenemisen kulttuuria. Lue Päivin kirjoittama koskettava tarina siitä, mitä sotalapseksi lähettäminen on merkinnyt myös jälkipolville.

Kurkistan käsilaukkuuni. Rasia on tallella. Olen löytänyt sen vanhempieni kotoa vasta nyt. Siellä kiiltää kaksi kultasormusta: suurempi on sileä, hiukan pienempään on kiinnitetty kolme halpaa korukiveä. Molempien sisäpuolelle on kaiverrettu kaksi nimeä, Väinö ja Saara.

Kaiverruksissa ei ole päivämäärää, mutta vuosi on 1935, jolloin Saara on juuri täyttänyt 21 vuotta. Tuore aviomies Väinö on neljä vuotta vanhempi.

Hääparilla oli jäljellä kuusi onnen vuotta.

Lue myös: Sirkka halusi itse sotalapseksi Ruotsiin

Sormusrasian salaisuus

Olen Tukholmassa serkkuni Anna Takasen 50-vuotispäivillä kauniissa vanhassa taiteilijatalossa keskellä kaupunkia. Juhlakansaa on liki sata. Näyttelijöitä, jotka ovat tuttuja myös suomalaisille ruotsalaisista tv-sarjoista. Ohjaajia, muusikoita, kirjailijoita, muuta kulttuuriväkeä. Anna on itsekin näyttelijä ja Tukholman kaupunginteatterin taiteellinen johtaja.

Omassa pöydässäni istuvat omaiset ja suku. Tuossa on Annan pikkuveli vaimonsa kanssa, tuolla Annan aviomies, kirjailija Stig Hansén. Nauramme sitä, että Stigin kirja Birgitta Ulfssonista ja oma kirjani presidenttien puolisoista ovat olleet Suomessa kirjakaupan pöydällä vierekkäin. Vastapäätä istuu tätini Irene, saaristolaistyttö, vakaa ja vakava.

Pöydästä puuttuu setäni, Annan isä. Timo Takanen nukkui pois kaksi vuotta sitten. Olin hänen luonaan Ruotsissa vain pari päivää ennen kuin syöpä nujersi pitkän, vahvan miehen. Nyt oma isäni Leevi on sairaalassa eikä enää tule takaisin kotiin. Veljekset kulkevat toistensa jäljissä.

Tunnelma on katossa, ruoka on herkullista, maljoja kohotetaan. Juhlassa pidetään paljon puheita, ruotsalaisen hauskoja ja kepeitä. Pian tulee minun vuoroni. Hengitän syvään ja otan sormusrasian käteeni.

Nu stiger Finland fram. Nyt sisään astuu Suomi.

Timo lähetettiin Ruotsiin

Toinen päivä elokuuta 1941 oli harvinaisen kuuma Rautjärvellä, jossa taistelut kävivät kiivaana. Hämeestä, Kuorevedeltä tulleet miehet kärsivät janosta ja helteestä.

Sotamies Väinö Takanen odotti kumpareen takana ja tarkkaili vihollisen liikkeitä yhdessä veljensä ja lankomiehensä kanssa. Hikinen Väinö kohensi housujaan – ja lyyhistyi kanervikkoon. Tarkka-ampujan luoti oli osunut rintaan.

Väinön esikoinen Timo täyttäisi pian viisi vuotta, kuopus Leevi kolme. Heidän äidillään Saaralla ei ollut rahaa eikä ruokaa, ja Timo kärsi keuhkokuumeesta.

Saara tiesi, että suomalaisia lapsia oli lähetetty turvaan Ruotsiin. Ratkaisu oli murtaa äidin sydämen, mutta hän ei keksinyt muuta keinoa. Setä ajoi pikku-Timon hevoskärryillä Vilppulan asemalle. Kaulassa roikkui lappu, jota ei missään tapauksessa saanut ottaa pois, Timolle selitettiin.

Helsingissä poika siirrettiin Punaisen Ristin lentokoneeseen, joka vei hänet Tukholmaan sairaalaan. Siellä Timoa hoidettiin kuukausia, kunnes vaara oli ohi.

Timo ei kuitenkaan voinut tulla takaisin Suomeen, sillä Saara ei pystynyt vielä elättämään molempia poikiaan. Timon kaulaan pujotettiin tuttu lappu. Hän matkasi parinkymmenen suomalaislapsen kanssa halki koko Ruotsin pieneen Falkenbergin kaupunkiin.

Vanhempi lapseton pariskunta valitsi Timon luokseen vanhalle, vaatimattomalle maatilalle. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, ja Timo pelkäsi. Hän ryömi keittiön pöydän alle eikä puhunut mitään.

Timo tuli esiin vasta kolmen kuukauden kuluttua. Nyt hän puhui, täydellistä ruotsia.

Ikävä hernepurkissa

Kotona pikkuveli Leevi ihmetteli, mihin Timo oli kadonnut. Isäkään ei tullut kotiin. Äiti itki, eikä häntä saanut hymyilemään, vaikka olisi tehnyt mitä.

Onko tämä minun syytäni? Olenko ollut tuhma, Leevi mietti. Äiti sanoi, että Timo kyllä tulee pian takaisin.

Saara ikävöi poikaansa kirjeissä, jotka käännettiin vaivalloisesti puolin ja toisin. Kasvatusvanhemmat Alma ja Gustav eivät olisi laskeneet Timoa enää pois. Mutta jos Timo oli tuhma, Alma uhkasi silti, että hänet lähetetään Suomeen. Siellä on sota ja lapset kuolevat. Eikä Saara-äiti edes haluaisi Timoa takaisin.

Se ei ollut totta. Mutta Saara oli mennyt uusiin naimisiin, eikä aviomies tahtonut ylimääräistä suuta kotiinsa. Leevi laski jokaisen kaipauksen päivän. Hän otti ison lasipurkin ja pudotti sinne joka päivä kuivan herneen. Sitten kun se olisi täynnä, Timo tulisi.

Äiti ja pojat vuonna 1941
Perheestä otettiin jäähyväiskuva syksyllä 1941, juuri ennen kuin Timo lähetettiin Ruotsiin. Äidin sylissä Leevi ja vierellä Timo.

Isäpuoli sulki oven

Timo ei palannut. Äiti ja poika tapasivat seuraavan kerran vasta, kun Timo oli 17-vuotias. Isäpuoli ei edelleenkään halunnut häntä kotiinsa eikä päästänyt Timoa taloon. Timo joutui yöpymään saunarakennuksessa, jonne myös 15-vuotias Leevi sijasi vuoteensa.

Kummallakin pojalla oli oma sanakirja. Keskustelu oli hidasta, mutta he ymmärsivät toisiaan. He olivat vihdoin löytäneet yhden puuttuvan palasen elämässään.

Tästedes pojat olivat erottamattomat, vaikka Timo lähtikin Ruotsiin jatkamaan kouluaan ja Leevi jäi Suomeen. Kirjeet kulkivat ahkerasti, ja pojat tapasivat toisiaan aina, kun voivat. Se ei ollut helppoa kahdelle köyhälle. Lopulta veljekset kävivät yhdessä vuoden verran ruotsalaista kansankorkeakoulua.

Niinpä Leevi oli mukana kauniina kesäiltana Göteborgissa Lisebergin huvipuistossa, kun Timo tapasi ensi kerran Irenensä, punatukkaisen sairaanhoitajan. Leevin kihlattu Anja oli opettaja.

Oli aika perustaa perhe, ja siihen tarvittiin kunniallinen ammatti ja työpaikka. Molemmista miehistä tuli poliiseja, toinen Ruotsissa, toinen Suomessa. Kaksi rotevaa Takasen poikaa, isäänsä tulleita.

Huutava hiljaisuus

Kinastelin aina pikkusiskoni kanssa siitä, kumpi sai nukkua kulpavolkkarin penkin takana olevassa kolossa, kun ajoimme yöllä Ruotsin halki serkkujen luo.

Perillä oli jännittävää. Aikuiset istuivat myöhään iltaa terassilla kynttilänvalossa. Oli uusia jäätelölaatuja, vadelmaveneitä, katkarapuja. Paljon outoa, eikä vähiten kieli.

Meillä oli kuitenkin jotain yhteistä Annan ja hänen pikkuveljensä kanssa: Vaahteramäen Eemeli, Peppi Pitkätossu ja Melukylän lapset. Luin niitä ääneen ruotsiksi, vaikka en osannut ääntää kunnolla. Anna nauroi, mutta ei pahalla. Anna tiesi, mitä kiusaaminen on.

”Finne på pinne luktar inne”, huusivat ekaluokkalaiset. Annako haisi, koska oli suomalainen? Antakaa minun olla, Anna kiljui takaisin. Hänhän oli ruotsalainen ja syntynyt Ruotsissa.

Mutta sukunimi oli ja pysyi suomalaisena: Takanen. Sen Timo-isä oli raaputtanut kasvatuskotinsa ikkunalautaan, kun Alma ja Gustav halusivat muuttaa pojan nimen.

Muistan, että minun oli vaikea käsittää, miksi setä ei puhunut suomea. Hänen äänensäkin oli ihan samanlainen kuin isällä, heillä oli samat vanhemmat ja sama syntymäkoti. Asiasta ei puhuttu. Lapsille ei selitetty mitään, oli vain huutava hiljaisuus. Eikä sopinut kysellä.

En edes muista, miten lopulta tajusin asian. Ehkä Saara-mummin kyyneleistä. Kun Timo-sedän perhe tuli kesäisin käymään mökillemme Kuorevedelle, mummi itki suurimman osan ajasta. Hän silitti Timon käsivartta ja hengitti tämän lämpöä.

Kun olen myöhemmin puhunut hiljaisuudesta Annan kanssa, hän on sanonut tunteneensa padotun historian vahvasti. Joka kerta, kun hän oli kysynyt isältään, miksi he ovat ruotsalaisia ja Leevin perhe suomalainen, hän sai saman lyhyen vastauksen: tuli sota, ja minut lähetettiin Ruotsiin. Siinä se.

Lue myös: Haluatko tutustua juuriisi? Näiden 3 vinkin avulla se onnistuu

Isä kuunteli veljen hengitystä puhelimessa

Teatterikoululaisena Anna vihdoin vaati isää kertomaan koko tarinan. Minulla on oikeus tietää, Anna sanoi.

Syntyi kauhea riita. Timo käski tytärtään olemaan utelematta, eivätkä he puhuneet toisilleen pitkään aikaan.

Kun Anna oli valmistumassa, isä soitti hänelle. Nyt lähdetään. He ajoivat Kuorevedelle ja vierailivat Saaran ja Väinön syntymäkodeissa ja talossa, jossa Timo oli parkaissut ensi kerran.

Seuraavaksi he suuntasivat idemmäs rajan pintaan Rautjärvelle, jossa isoisä Väinö oli kaatunut. He tervehtivät matkan varrella sukulaisia, minuakin kuvauksissa, joissa tein ensimmäistä tv-ohjelmaani.

Anna sanoi, että vasta sen matkan jälkeen hän ymmärsi hiljaisuuden. Isä ei vain pystynyt puhumaan aiemmin. Isä oli aina tuntenut olevansa se, joka hylättiin.

Vasta myöhemmin, jo kuusikymmentä vuotta täytettyään Timo löysi kasvatuskodistaan Saara-äidin lähettämiä kirjeitä, jotka oli piilotettu. Äiti oli rakastanut häntä ja halunnut hänet takaisin.

Oma isäni taas tunsi yhtä lailla jääneensä heitteille. Äiti oli niin järkyttynyt esikoisensa kohtalosta, ettei kyennyt iloitsemaan kuopuksestaan. Eikä isäpuolen hyljeksivä suhtautuminen auttanut asiaa. Isällä ei ollut ketään, vain hatara muisto ja mielikuva isoveljestä, johon hän tarrautui.

Nyt, kun Timoa ei enää ole, isä ei voi soittaa puheluja, joissa ei oikeastaan koskaan puhuttu mitään. Kuunneltiin toisen hengitystä ja sanottiin juu, kaikki on hyvin. Suruviestin tultua isä otti kirjahyllyltä lippustandaarin ja laski siniristilipun puolitankoon. Se on siinä yhä.

Päivi ja Anna Tukholmassa
Serkukset Päivi ja Anna tapaavat toisiaan usein, vuoroin Tukholmassa, vuoroin Helsingissä.

Annan teatteriohjaus kertoi veljesten tarinan

Anna ja minä olemme aina olleet läheisiä, vaikka ollessamme nuoria aikuisia välillä kului pitkiä aikoja, jolloin emme osuneet samaan maahan. Nykyään tapaamme usein, vuoroin Tukholmassa, vuoroin Helsingissä. Kun näemme, sydänalassa tuntuu lämmin ailahdus: minä tunnen sinut. Sinä olet osa minua ja elämääni.

Annassa on paljon suomalaista, ja sitä mieltä hän on itsekin. Hän on yhdistelmä halki-poikki-pinoon -tekijää, terävää analyytikkoa, syvällistä ymmärtäjää ja keskustelijaa. Hän ei kestä kovin pitkään diskuteeraamista, mutta tajuaa sen arvon.

Olemme puhuneet paljon. Olemme täyttäneet aukkoja tiedoissa ja keränneet historian palasia. Kertomus on suurempi kuin yhden perheen tarina. Se on osa yli 80 000 lapsen tarinaa.

Ymmärsimme sen selvästi, kun aloimme tehdä myös ammatillista yhteistyötä. Annan teatteriohjaus, kolme vuotta sitten kantaesityksensä saanut näytelmä Fosterlandet kertoi isiemme kohtalosta.

Käänsin Lucas Svenssonin käsikirjoituksen suomeksi, sillä näytelmässä käytettiin molempia kieliä. Tulkkasin työryhmälle eri aikakausien suomalaista kulttuuria ja kuvailin sodan jälkiä, jotka näkyvät vielä monen ajatuksissa ja tavoissa.

Näytelmä keräsi kerta toisensa jälkeen täysiä katsomoita Göteborgin kaupunginteatterissa, Svenska Teaternissa Helsingissä ja Tukholman kaupunginteatterissa. Näyttelijöinä oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia, monilla heistä suvussa sotalapsuuden elänyt ihminen.

Esitysten jälkeen yleisö sai jäädä keskustelemaan. Vanhat sotalapset aukaisivat sielunsa, jotkut ensimmäistä kertaa. Vihdoin hätä, ikävä ja hylätyksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset saivat kaikupohjaa ja tukea toisilta saman kohtalon kokeneilta.

Olen ylpeä Annasta. Hän on hieno taiteilija, peloton tasavertaisuuden esitaistelija ja kulttuurivaikuttaja. Ensi vuonna Bonnier julkaisee hänen esikoisteoksensa. Se kertoo kesästä vuonna 1935, luodista vuonna 1941, Timosta ja Leevistä, meistä. Serkuksista.

Jotta rakkaus jatkuisi

Luen juhlapöydässä istuvan Annan kasvoilta sukupiirteitä. Hänellä on Saara-mummin jäänsiniset silmät ja nenä. Suun muoto on isiemme, kuten omanikin. Meidät tunnistaa hymystä.

Avaan rasian ja päätän puheeni:

Kära Anna, isä haluaa, että sinä saat nämä sormukset. Jotta rakkaus jatkuisi vielä sukupolvien yli.”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Päivi Storgård kirjoittaa isänsä perheen tragediasta: "Sotalapseksi lähetetty setäni tunsi olevansa se, joka hylättiin"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.