Ihmiset

Kun Pate Mustajärvi teki elämänmuutoksen, hän sauvakäveli pimeässä, jottei kukaan näkisi: "Eihän rocktähti voi tuolla sauvoa!"

Eläkeiän ylittänyt Pate Mustajärvi nauttii yhä lavalla kukkoilusta, mutta menee vapaalla baarin sijaan mieluummin sauvakävelemään tai uppoutuu kirjaan.

Kesällä 66 vuotta täyttänyt Pate Mustajärvi veti hulluimpina vuosinaan yli 200 keikkaa vuodessa ja julkaisi levyn lähes ­joka vuosi. Tänäkin vuonna hän nousee lavalle yli 70 kertaa.

Mutta jokin on muuttunut. ­Pate on alkanut vanhemmiten arvostaa omaa rauhaa. Keikan jälkeen hän vaihtaa paidan ja ajaa kotiin. Se aika, jolloin yöt nukuttiin keikkabussissa ja alati oli bileet, on ohi.

”Kuudenkympin ylitettyäni olen alkanut väkisinkin miettiä eläkkeelle jäämistä. Toivon, että tajuan tehdä sen itse ­eikä kenenkään tarvitse tulla sanomaan.

Lue myös: Tunnetko Juice Leskisen traagisen tarinan? Näin ujosta savolaispojasta tuli tähti

Lainasin kirjoja salaa kavereilta

Ikääntyminen näkyy siinä, että palautuminen keikoilta kestää kauemmin. Lisäksi se, että bändimme on aina soittanut helvetin lujaa, on vaikuttanut kuulooni. Aluksi huomasin, että en teatterissa saanut selvää puheesta. Koronapandemian aikana maskit tekivät huulilta lukemisesta mahdotonta. Tärkein syy korvalääkärin puheille menemiseen oli kuitenkin se, että autoa ajaessa jouduin koko ajan kysymään rouvalta, mitä hän sanoi.

Kuulolaitteen käyttäminen tuntuu nololta. Fiilis on vähän sama kun silloin, kun kouluikäisenä lainasin kirjoja kirjastobussista salaa kavereilta. Lukeminen kun oli likkojen touhua. Kuulolaitteen kanssa äänet tulevat helvetin lujaa. Käytävällä kävellessä buutsitkin narisevat nirsk, narsk.

Popedan kuuntelijat tietävät, että en enää elä 24 tuntia vuorokaudessa rock ’n’ roll -elämää. Kyllä Pauli silti muuttuu Pateksi, kun ennen keikkaa vaihtaa vaatteet, avaa ääntä ja aistii festariväen kuhinaa. Totta kai sekin hivelee yhä, kun biisi loppu ja jengi huutaa. Nykyisin kukkoilussa on huumori mukana. Koen,­ että se on molemminpuolinen leikki yleisön kanssa.

Ennen koronapandemiaa mietin vakavasti bändin lopettamista. Korona iski meihinkin kovaa. Firmani teki 94 prosenttia tappiota, ja se tarkoitti, että eläkehaaveita on lykättävä. Ainakin ensi kesä vedetään vielä täysillä.

Toisaalta nautin yhä lavalle nousemisesta, ja tämä vuosi on ollut erittäin antoisa. Popedan ensimmäinen kitaristi Arwo Mikkonen oli sitä mieltä, että olen luontainen esiintyjä ja päätti, että minusta tehdään Popedan äänitorvi. Tajusin hyvin nopeasti olevani kotona siinä roolissa ja olen edelleen.

Lue myös Seura.fi: Saksanpaimenkoira Apila pitää Pate Mustajärven liikkeellä

Minulla oli mielipide kaikkeen ja hemmetin hyvä mielipide olikin

”Kaksikymppisenä ajattelin olevani maailman napa. Minulla oli mielipide kaikkiin asioihin, ja omasta mielestäni se oli hemmetin hyvä mielipide. Julkisuus oli hienoa. Olihan se upeaa, että tunnistettiin kadulla ja sai antaa haastattelun puoli yhdeksän uutisiin. Ei ole mikään klisee, että kusi nousee päähän.

Kun vuonna 1978 kuulin ensimmäistä kertaa radiossa oman biisimme, Popedan Mönkiäislaulun, olin kotipihalla rassaamassa moottoripyörää ja äiti ja naapurin rouva istuivat kuuntelemassa radiota. Kun kappale loppui, naapuri kysyi: no, Pauli, miltä nyt tuntuu’? Yritin esittää coolia, mutta autotallissa suljettujen ovien takana tuuletin, että perkele, tämä on kova juttu!

Se kaiveli, että muutamilla musiikkitoimittajilla tuntui olevan oikein kilpailu siitä, kuka osasi kekseliäimmin mollata Popedaa. Vedimme maakuntien tanssilavat täyteen, mutta kritiikki oli murskaavaa. Luin ne kaikki.

Osa kritiikistä osui tietysti oikeaan, mutta kun se meni selkään puukottamiseksi, teimme bändin kanssa tietoisen päätöksen olla äärimmäisen kovia jätkiä, pelottavia ja vaarallisia. Lavalle noustessa ajattelin, että nyt jumalauta ­näette sellaisen jutun, että ette ole ikinä nähneet.

Kun nyt katselee tv-taltiointeja alkuvuosien keikoista ja haastatteluista, nuoren miehen uho tuntuu naurettavalta. Kaikkia uran aikana tehtyjä lauluja ei enää kehtaa esittää. Ei sitä kaksikymppisenä tullut ajatelleeksi, että ne jäävät ikuisiksi ajoiksi.

Sanakirjan kanssa tutkin, mitä kappaleissa laulettiin

Kolmetoistavuotiaana siirryin kansakoulun jälkeen Ikurista Tampereelle kouluun ja tutustuin kaupunkilaisiin, joilla oli hienot vaatteet, pitkät tukat ja jotka kuuntelivat ihmeellistä musiikkia. En ymmärtänyt Frank Zapasta ja muista aluksi mitään, mutta sinnikkäästi kuuntelin ja sanakirjan kanssa tutkin, mitä kappaleissa laulettiin.

Tietysti Ikurissakin oli kuunneltu musiikkia, mutta meillä ei ollut levysoitinta. Äidin siskon luona Härmälässä opettelin ulkoa Dallapén, Kullervo Linnan ja Humppaveikkojen biisit. Siskoni häissä kuulin Beatlesin Twist and Shoutin, ja se oli kova juttu.

Jääkiekko sai jäädä, kun aloimme kavereiden ­kanssa viritellä bändejä ja käydä hyppytunneilla Tampereen ainoas­sa levykaupassa. Sieltä menin kinuamaan äidiltä rahaa levyihin.

Viimeistään silloin, kun vuonna 1969 sain Led Zeppelin II -levyn, tajusin, että minusta tulee muusikko. Kaverit tietysti toppuuttelivat, että älä nyt haihattele, ja kehottivat menemään ammattikouluun. Kyllähän minä levyseppähitsaajaksi valmistuinkin.

Tuntui että olen kuolematon

Kolmekymppisenä ajattelin, ettei minua pysäytä mikään. Popeda oli breikannut vuonna 1983 Kaasua-albumilla, ja keikkaliksat olivat Hurriganesin ansiosta nousseet moninkertaisiksi. Tajusin, että keikkapalkkioilla ja Teosto-korvauksilla pystyi lyhentämään asuntolainaa. Työläisten kakarana sitä mietti, ovatko nämä rahat oikeasti minulle.

Tuntui, että olen kuolematon ja jaksan mitä vain. Elämä pyöri keikkojen, studion ja baarin ympärillä. Olin semmoinen bilehile, ettei mitään rajaa. Kun sunnuntaina aamuyöstä tulin keikalta kotiin, maanantaina istuin jo Aula-baarissa muiden muusikoiden kanssa. Jos keskiviikkona ei ollut keikkaa, olin katsomassa jonkun muun keikkaa.

Minulla oli sokea luotto siihen, että albumi saadaan kasaan, vaikka studioon mennessä olisi ollut valmiina vain kaksi biisiä. Sanat loin joskus lennosta bändin soittaessa. Vasta viime vuosina olen uskaltanut kirjoittaa sanat ensin ja lähettänyt ne sitten säveltäjälle.

Vietimme bändin kanssa paljon aikaa yhdessä. Keikka­matkoilla nukuimme bussissa, ja siellä oli myös etkot ja jatkot. Ei nykyään lähdetä keikalle siinä kunnossa kuin me silloin menimme. Nyt kännissä esiintyminen on paheksuttavaa. Silloin se oli cool.

Olen joskus miettinyt, miten siitä ajasta edes selvisi, eivätkä kaikki selvinneetkään.

Viimeinen hunningon kausi

Viisikymppisenä ymmärsin, että minun täytyy tehdä radikaali elämänmuutos, jos haluan jatkaa tätä työtä. Kutsun aikakautta elämäni pimeäksi keskiajaksi, viimeiseksi hunningon kaudeksi. Tuli avioero, juominen riistäytyi käsistä ja olin totaalisen väsynyt kaikkeen. En mennyt studiolle, ja keikkoja jäi välistä. Joinain päivinä en edes tiennyt, oliko keskustelukumppani ihminen vai Nalle Puh. Oli pakko viheltää peli poikki ja mennä lataamaan kaalia.

Kun olin muuttanut Tampereelta yksin Ylöjärvelle, aloin sauvakävellä. Ei baarissakaan voinut joka päivä istua. Lähdin lenkille pimeällä, jottei kukaan näkisi. Eihän rocktähti voi, perkele, tuolla sauvoa.

Jäin sauvakävelyyn nalkkiin. Se on hyvä laji kuntoiluun ja samanlainen tapa irtautua arjesta kuin moottoripyörällä ajelu. Molemmissa olet yksin, skarppina, mutta samalla tunnet täyttä vapautta.

Käyn myös uimassa soolokeikkojani säestävän Ari Kankaanpään kanssa. Olen hyvä uimari, sillä lapsena sain ­olla Pyynikin uimahallissa niin paljon kuin halusin, kun äiti työskenteli siellä saunottajana.

Romahduksen jälkeen lopetin keikkabussilla kulkemisen. Mieluummin ajan omalla autolla ja lähden keikan jälkeen kotiin. Rouva ja koira kulkevat mukana. Yksinolo on tappavaa. Äkkiä turhat lieveilmiöt tulevat mukaan, jos keikkamatkoilla notkuu yksin.

Bändin kanssa olemme nykyisin ennen kaikkea työ­kavereita. Jokaisella on oma elämä työn ulkopuolella. En enää kaipaa baarielämää ja julkisuutta. Enemmänkin ­ärsyttää, kun ihmiset käyvät kiinni. Kun tulee vapaata, hyppään mieluiten moottoripyörän selkään ja ajan mökille.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2022