Suhteet

Virve-Anita ja Ville ovat pitäneet yhtä yli 50 vuotta – missä piilee pitkän liiton salaisuus?

Virve-Anita ja Ville ovat olleet yksissä yli puoli vuosisataa. "Riitojen kulku on sellainen, että minä raivoan iltayöhön ja mieheni haluaa nukkua. Aamulla kaikki on ohi", Virve-Anita kertoo. Lue, mitkä muut asiat ovat taanneet kestävän avioliiton.

”Ville pokkasi minut tanssimaan Jyväskylän Ainolan lavalla kesällä 1967. Kappaletta en muista, repliikin kyllä: hän pyysi anteeksi, sanoi olevansa likinäköinen ja tarkoittaneensa toista tyttöä. Sitten hän käänsi minut kohteliaasti ympäri ja ihasteli pitkiä hiuksiani.

Illan päätteeksi Ville saattoi minut bussiin. Läksiäisiksi hän kysyi, mitä ajattelen Jumalasta. Parin päivän päästä hän tuli hakemaan minua moottoripyörällä. Täytin pian 17 ja Ville 18 vuotta. Rakkauden kesänä tunnettu kesä 1967 oli meille juuri sellainen.

Ville kirjoitti seuraavana keväänä ylioppilaaksi ja pääsi heti Teknilliseen korkeakouluun. Minä jäin suorittamaan viimeistä luokkaa ja ikävöimään. Se oli ihan kauheaa. Lakkiaisteni jälkeen olin sitä mieltä, että minusta tulee suuri taiteilija. Pääsin Tampereen yliopiston kirjallisuuden draamalinjalle, mutta ikävä iski voimalla. Kuulemma itkin kuin olisi ollut maailmansota.

Aallon talossa

Menimme kihloihin vappuaattona 1970 ja naimisiin elokuun lopussa. Olin vaihtanut Tampereen yliopistosta Helsinkiin historian opintoihin.

Ensimmäinen kotimme oli poikasolu Otaniemen Teekkarikylässä. Ei ollut siisteys pojilla hallinnassa! En ole yhtään boheemi. En siedä, että tavarat ovat hujan hajan.

Onneksi saimme pian kaksion Alvar Aallon talosta Otaniemen perhekylästä. Oli valtava parveke, täyspitkä amme, kaakeloitu kylppäri. Pihassa oli pesularakennus ja pieni kauppa, ja puhelimella sai tilata isommasta kaupasta ruokaa. Oli hienoa! Ensimmäinen lapsemme syntyi siellä.

Opiskelin historiaa, ja mies meni Seutukaavaliittoon tekemään diplomityötään. Muutimme vastarakennettuun taloon Vantaan Pähkinärinteeseen.

Huolehtiva yhteisö

Tarinamme on osa sukupolvemme tarinaa. Lähipiirimmekin elää pitkissä liitoissa. Meillä kaikilla on ollut luja usko siihen, että koulutus kannattaa. Työurat ovat olleet vakaat, ja tässä on se suuri ero nykyiseen.

Vantaalla elimme 1970-luvun lapsiperheen arkea. Ville pääsi töihin kaupungin yleiskaavainsinööriksi, minä väsäsin gradua. Kirjoitin sen kynällä suuriin vihkoihin. Se hyväksyttiin 3. helmikuuta, ja toinen lapsemme syntyi kuun lopussa.

Kyllähän meillä työnjako toimi. Ennen auskultointiani olin Suomen Akatemiassa tutkimusapulaisena. Tein aamupäivisin ruoat, hoidin lapsia ja vein heidät iltapäiväksi samassa rapussa olevaan perhepäivähoitoon. Ville tuli neljän maissa yleiskaavoittamasta, minä Eduskunnan kirjastosta kahdeksan jälkeen.

Elämä oli hyvin yhteisöllistä. Päivähoitajat ihan oikeasti tykkäsivät olla lasten kanssa. Yhdellä lapsella oli isoäiti kaiken aikaa kotona, ja muutkin lapset omivat hänet. Elämässä ei ollut nykyistä kiireen tuntua.

Sukupolvemme tarinaa on sekin, että opiskelimme valtion takaaman opintolainan turvin ja pääsimme ensimmäiseen omistusasuntoon kiinni ASP:n kautta. Opiskeluaika on monille tiukkaa, mutta en muista sitä sellaisena. Kaikki soljui.

Arvot kohdillaan

Meillä on Villen kanssa samanlainen tausta ja samat arvot. Kuulumme suuriin ikäluokkiin, mutta emme kokeneet ajalle tyypillistä yhteiskunnallista heräämistä. Me kasvoimme siihen.

Isäni oli puuseppä, ja äidillä oli pieni kauppa. Villen isä oli metallitehtaan viilaaja, ja hänenkin äidillään oli kauppa. Voi ajatella, että Villen isä teki aseet, joilla minun isäni sodassa tappeli.

Jokainen sota jättää jälkensä moneen sukupolveen. Meidän vanhempamme kokivat myös kansalaissodan, josta kodeissamme käytettiin juuri tuota nimeä.

Omien lastemme kasvatuksessa uskoimme arkijärkeen ja Benjamin Spockin ajatuksiin järkevästä lastenhoidosta. Summerhilliin olin liian siisti ihminen.

Tarkka rytmi

Olemme kahden kouluikäisen isovanhempia, ja meillä on onni viettää paljon aikaa lasten kanssa. Pystymme tarjoamaan hoitoapua. Se on iso ilo kaikille.

Villellä on ykköstyypin diabetes. Sokeritaudista johtuvat aivoinfarktit veivät vähitellen hänen liikuntakykynsä, ja Ville jäi työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2008. Itse olin pisimmän rupeamani Etu-Töölössä opinto-ohjauksen lehtorina.

Olemme asuneet Helsingissä nykyisessä kodissamme vuodesta 1995. Tähän johti Villen työ VTT:llä, jossa etsittiin uusia rakennuskohteita. Hän on ollut seuraamassa ikkunoistamme avautuvan maiseman, Pikku Huopalahden, valmistumista.

Koti on kaksikerroksinen, mutta muutamin järjestelyin pärjäämme hyvin. Päivät menevät kuin juna. Elämänrytmi on Villen diabeteksen vuoksi ollut aina tarkka, paitsi että nykyään voimme herätä vaikka vasta varttia vaille yhdeksän. Olemme samanlaisia ja erilaisia. Ehkä järkevyys on yhdistävin piirre.”