Ihmiset

Rauhanvälityksen erityisedustaja Jutta Urpilainen: ”Äitiys on tehnyt minusta herkemmän”

Kun Jutta Urpilainen kohtaa pakolaisleirillä pieniä lapsia, hän miettii, miten toisin hänen oman poikansa elämä olisi voinut mennä. Uusi työ rauhanvälitystehtävissä vie hänet paikkoihin, joissa tunnekuohuilta ei voi välttyä.

Kuiva maa pöllysi keltaisena. Jutta Urpilainen oli juuri ehtinyt pyrähtää nopeasti hotellilla suihkussa matkustettuaan lentokoneella läpi yön Helsingistä Etiopiaan. Pienen hetken ajan matka, jonka hän oli tehnyt suukotettuaan hyvät yöt kolmevuotiaalle pojalleen Johannekselle, oli tuntunut pitkältä. Mutta kun hän vähän myöhemmin astui keskelle yli 90 000 ihmisen pakolaisleiriä, tunne hävisi.

Oli helmikuu ja Jutta oli ensimmäisellä kenttämatkallaan rauhanvälityksen erityisedustajana. Hän otti  tehtävän vastaan loppukesästä ulkoministeri Timo Soinin pyynnöstä.

”Tuntui uskomattomalta, että ne kaikki ihmiset olivat paenneet kävellen kotoaan Etelä-Sudanin kriisialueilta Etiopian puolelle. Oli pysäyttävää ajatella sitä, miten suuri hätä ihmisellä täytyy olla, jotta lähtee siinä kuivuudessa ja kuumuudessa perheensä kanssa vaeltamaan jopa sadan kilometrin matkan turvaan”, Jutta sanoo.

Gambelassa pakolaisleirin puitteet olivat alkeelliset. Silti Jutta huomasi hämmästelevänsä, miten hyvin kaikki oli organisoitu. Veden- ja ruoanjakelu toimi. Ankeisiin olosuhteisiin rakennettu pienoisyhdyskunta rullasi kuivuuden ja kuumuuden keskellä tehokkaasti.

”Ihmiset eivät vaikuttaneet epätoivoisilta. Lapset olivat kiinni elämässä.”

Kohtaaminen pakolaisleirillä liikutti

Leirillä Jutta tapasi parikymppisen äidin, jolla oli kolme- ja viisivuotiaat pojat. Perheenisä oli kadonnut konfliktialueella. Todennäköisesti hänet oli surmattu. Nainen ja pojat olivat kävelleet viikon ajan päästäkseen turvaan rajan yli Etiopian puolelle. Kun Jutta tapasi heidät, perhe oli ollut kuukauden pakolaisleirillä.

”Heillä ei ollut mitään omaisuutta, vain vaatteet päällänsä. Heidän asuinteltassaan ei ollut edes sänkyjä, vain rättejä.”

Silti äiti jaksoi iloita siitä, että heidän ei tarvinnut enää pelätä joutuvansa tapetuiksi. Lapsetkin olivat nauravaisia.

”Nainen sanoi, että hänen päätyönsä on pitää huolta pojistaan. Se oli hänen missionsa elämälle.”

Kohtaaminen liikutti Juttaa.

”Kun tapaan pakolaisleirillä lapsia, näen heissä oman lapseni kasvot. Mietin, millaista hänen elämänsä olisi, jos hän olisi syntynyt sinne.”

Äidiksi tulonsa jälkeen Jutta on huomannut suhtautuvansa lasten kokemiin vääryyksiin entistä syvemmin.

”Äitiys on vaikuttanut hyvin vahvasti siihen, että suhtaudun lasten kärsimyksiin entistä tunteellisemmin. Minun on vaikea katsoa kuvia konfliktialueilta, joissa lapset kärsivät. Toki lasten kokemat vääryydet ovat koskettaneet aina, mutta äitiys on tehnyt minusta herkemmän.”

Lapsesta jaksettiin udella

Oma perhe ei ollut Jutalle ja hänen puolisolleen Juha Mustoselle itsestäänselvyys. Pari adoptoi Johanneksen vauvana Kolumbiasta keväällä 2016. Jutasta tuli äiti nelikymppisenä.

”Minulta kyseltiin pitkään, koska meille tulee vauva tai olenko raskaana. Se on tyyppiesimerkki siitä, miten eri tavalla naispoliitikkoja ja -miehiä kohdellaan. Miehiltä ei kysytä koskaan, tuleeko teille lapsia.”

Jutta ei kuitenkaan hermostunut, vaikka aihe toistui.

”Sitä oli kysytty jo niin kauan. Olin itse niin sinut asian kanssa, että en loukkaantunut uteluista.”

Nyt Jutta ja Juha ovat tehneet periaatepäätöksen, että eivät kerro poikansa adoptioprosessista julkisuudessa.

”Emme puhu julkisesti Johanneksen tarinaan liittyvistä asioista. Se on osa hänen elämäänsä ja historiaansa, joten hän saa itse päättää, haluaako joskus kertoa siitä.”

Luit lyhennelmän Kotilieden jutusta, jossa kansanedustaja Jutta Urpilainen uudesta tehtävästään rauhanvälityksen erityisedustajana sekä siitä, miten vaativan uran ja lapsiperheen arjen yhteensovittaminen onnistuu. Voit lukea koko jutun Kotilieden numerosta 8/2018. Tilaa lehti nyt tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus täältä!