Hyvinvointi

Sari, 41, sai kuulonsa takaisin: "Sisäkorvaimplantti herätti eloon 20 vuoden hiljaisuudesta"

Kun kuulonsa menettänyt Sari Vähäkuopus sai sisäkorvaimplantin, maailma oli yhtäkkiä täynnä ihmeellisiä ääniä. Kuuro puoliso ei ilahtunut kuulon korjaamisesta, mutta hänen pelkonsa osoittautui turhaksi: vaimo ei kadonnutkaan kuulevien maailmaan.

Heleä laulu, toistuva titityy. Talitiaisen laulu erottuu selvästi. Mutta mikä on tuo outo jyrinä, joka kasvaa koko ajan? Ai, bussi, joka kiitää ohi vauhdilla. Parkkipaikalla hiekka rahisee, avaimet kilisevät ja askeleet kaikuvat kerrostalon rapussa. Maailma on täynnä ääniä, kun Sari Vähäkuopus, 40, palaa sisäkorvaimplantin asennuksen jälkeen sairaalasta kotiinsa Vantaalle.

Kuukautta aiemmin oikeaan korvaan on tehty leikkaus. Nyt ompeleet ja leikkaushaava ovat parantuneet ja ohimoon on asennettu kauan odotettu sisäkorvaimplantti. Sen tarkoitus on auttaa Saria kuulemaan.

Kotiovella lapset ovat vastassa. Miten topakalta esikoisen, tyttären, ääni kuulostaakaan! Ja pojista vanhemman niin rauhalliselta ja matalalta. Kuopus taas puhuu kovaa, korkeammalta.

Sari seisoo kotinsa eteisessä, kuuntelee ympärillään kaikuvia ääniä ja hymyilee.

Pitkä hiljaisuus on päättynyt. Hän kuulee.

Sari Vähäkuopus
Osa kuuroista vastustaa korvaimplantteja. Sarin kuuro puoliso pelkäsi vaimonsa katoavan leikkauksen jälkeen kuulevien maailmaan, mutta niin ei käynyt. ”Kotona viiton ja muualla kuljen implantin kanssa.”

Onko tyttö vain villi?

Katolta voi nähdä kilometrien päähän. Yhdeksänvuotias Sari seisoo kahdeksankerroksisen talon katolla, erottaa uimarannan, leikkikentän ja omakotitalojen katot. Uudenkaupungin kerrostalot siintävät horisontissa.

Sari kuulee hoitotädin huutavan nimeään alhaalla. Hän on kiivennyt kotitalonsa katolle ilman lupaa, metallisia tikkaita seinää pitkin. Seikkailu ja vaara kiehtovat, Sari ei osaa pelätä. Hän vain nauttii.

Niin hän on tehnyt monet kerrat jo aiemminkin, hoitotädin omakotitalon katolla.

Hoitotäti on oppinut, että huutaminen ei kannata, se saa Sarin vain riehaantumaan ja juoksemaan holtittomasti. Siksi tädillä on aina karkkipussi varastossa. Se on ainut keino, millä Sarin saa laskeutumaan katolta takaisin maahan.

”Kuurouttani ei huomattu aluksi, koska olin niin villi ja menevä tyttö. Juoksin ympäriinsä, kiipesin puihin ja keksin jekkuja”, Sari kertoo.

Kuurojen kouluun

Sarin kuulossa havaittiin puutteita ensi kertaa, kun hän oli nelivuotias. Tutkimuksissa selvisi, että vasen korva oli täysin kuuro. Oikealla korvalla Sari kuuli kuulolaitteen avulla heikosti, 40 desibelin eli normaalin puheen tasolla. Hänet määrättiin puheterapiaan, sillä puheen kehitys oli viivästynyt.

Kannettava taskukuulolaite ei hidastanut menoa. Sari ei kokenut olevansa erilainen, vaikka toisten oli joskus vaikea saada selvää hänen puheestaan. Hän meni ja teki asioita siinä missä muutkin ja tajusi erilaisuutensa vasta siirtyessään yhdeksänvuotiaana kuurojen kouluun.

Pyhärannan koulun tavallisessa luokassa Sari oli vielä pärjännyt, sillä luokka oli pieni. Kun koulu vaihtui, hankaluudet alkoivat. Luokalla oli kolmekymmentä oppilasta, joten Sari siirtyi toiseen kouluun, jossa luokka oli pienempi. Sekään ei auttanut. Kolmannen koulun ja vielä pienemmän luokan jälkeen Sari siirrettiin lopulta Turkuun kuurojen kouluun.

Alkuun tunnin taksimatka ja uusi ympäristö tuntuivat raskailta. Sari oppi kuitenkin viittomaan toisten kuurojen kanssa ja sopeutui lopulta porukkaan.

Kun hän siirtyi yläasteelle Mikkeliin, koulumatkasta tuli tolkuttoman pitkä. Vanhemmat päättivät muuttaa isän työn perässä Kuopioon, ja Sari pääsi viikonlopuiksi kotiin.

”En ollut miettinyt, olenko kuuleva vai kuuro. Kuurojen koulussa tajusin kuitenkin tulleeni omieni pariin.”

Ei korvaimplanttia vielä

Kroppa viettää ojan piennarta kohti, pää yrittää pitää vartaloa suorassa. Kävely tuntuu juopon harhailulta, mutta parikymppinen Sari on selvin päin, matkalla ruokakauppaan.

Huimausta kesti yhtäjaksoisesti viisi kuukautta. Samalla oikea, heikosti kuuleva korva alkoi soida. Sarilla todettiin huimauskohtauksia aiheuttava Ménièren tauti, joka johtuu sisäkorvassa olevan nesteen lisääntymisestä.

Sari sai lääkityksen ja pärjäsi alkuun vielä kuulokojeella. Hän oli opiskellut lähihoitajaksi ja sai unelmiensa työpaikan. Toinenkin unelma toteutui: Sari oli mennyt naimisiin kuurojen koulussa tapaamansa pojan kanssa, ja parille syntyi kolme lasta neljässä vuodessa.

Mutta kuulo jatkoi huononemistaan, ja stressi ja väsymys hallitsivat elämää. Pikkuhiljaa Sari huomasi, että ei kyennyt enää keskustelemaan puhelimessa vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Se oli sokki.

Sisäkorvaimplantti
Sisäkorvaimplantti palautti Sari Vähäkuopuksen kuulon. Samalla hän sai 20 vuotta kadoksissa olleen identiteettinsä takaisin. ”Nyt saan taas olla osa sekä kuulevien että kuurojen maailmaa.”

Silloin Sarille ehdotettiin ensimmäistä kertaa sisäkorvaistutetta, mutta hän oli epäileväinen.

Ystäväpiirissä oli paljon kuuroja. Leikkauksesta tiedettiin tuolloin vähän, ja moni kuuro vastusti sitä. Syntymäkuuro aviomieskään ei hyväksynyt kuulon keinotekoista korjaamista. Mies pelkäsi Sarin katoamista kuulevien maailmaan – sitä, että Sari muuttuisi implantin asennuksen jälkeen eri ihmiseksi. Hän itse haluaa elää kuurona eikä käytä edes kuulokojetta. Lastenkin pitää puhua isänsä kanssa viittomilla.

”En mennyt silloin leikkaukseen. Sitä olen katunut jälkikäteen.”

Kuulokeskuksen tutkimustulos: umpikuuro – ei enää apua kuulolaitteesta

Vihdoinkin jouluaatto. Sari Vähäkuopus on saapunut vanhempiensa luo Kuopioon. Myös siskon perhe on kylässä. Kaikki nauravat ja puhuvat, kertaavat kuulumisia, mutta Sari istuu pöydän ääressä vaitonaisena. Hän katselee juhlivaa perhettään ja kuuntelee äänettömyyttä ympärillään.

”Silloin tajusin, että en kuule enää yhtään mitään”, Sari kertoo viiden vuoden takaisista havahtumisestaan.

Muut ihmettelevät Sarin outoa käytöstä, mutta hän ei halua kertoa totuutta perheelleen. Joululoman jälkeen Sari soittaa kuulokeskukseen ja saa tutkimuksissa varmistuksen, että hän on umpikuuro. Kuulolaitteesta ei ole enää hyötyä.

”Se oli romahdus. En halunnut olla kivikuuro. Ajatus, että en voisi kuulla enää ikinä, tuntui hirveältä.”

Sari pelkäsi, että ei saa enää sisäkorvaistutetta, koska oli kaksikymmentä vuotta aiemmin kieltäytynyt tarjotusta leikkauksesta. Hoitaja suhtautui kuitenkin myönteisesti mahdolliseen sisäkorvaistutteen asennukseen. Hän arvioi implantin sopivan Sarille, ja Sarille varattiin lääkäriaika jatkotutkimuksiin.

Huhtikuussa posti toi kirjeen, jossa selvisi, että Sari oli hyväksytty leikkaukseen. Seuraavaksi olivat edessä röntgenkuvaukset ja sähköiset tutkimukset. Sari sai rokotteen aivokalvotulehdukseen. Ennen leikkausta kaikki mahdolliset infektiot oli minimoitava.

”Kerroin asiasta miehelleni vasta, kun olin saanut leikkauspäätöksen. Hän otti sen raskaasti.”

Mutta Sari oli päätöksensä tehnyt.

”Halusin kuulla.”

Kuka minä olen?

Kuin pimeä kaivo, jonka pohjalla seisoo ja yrittää huutaa, mutta kukaan ei kuule eikä vastaa. Niin Sari kuvaa elämäänsä sen parinkymmenen vuoden ajalta, jolloin hän ei voinut olla osa kuulevien yhteisöä. Kun esimerkiksi työkaverit ympärillä nauroivat, Sari ei tiennyt, mistä oli kyse. Hän oli kaiken ulkopuolella.

Sari Vähäkuopus
Sarin kaikki kolme lasta ovat kuulevia, mutta Sari viittoo heidän kanssaan edelleen. ”Viittomakieli on heidän äidinkielensä.”

Sari työskentelee Helsingin kaupungin yökotihoidossa, ja asiakkaiden luona puhetta piti lukea huulilta herkeämättä. Kengännauhoja sitoessakin oli katsottava toista, jotta näki, jos hän sattui sanomaan jotakin.

”Se oli raskasta. Identiteettini oli kaksikymmentä vuotta hukassa.”

Viime vuoden kesäkuun 11. päivänä Sari käveli kirurgiseen sairaalaan magneetin asennusta varten. Saria jännitti. Hän oli kuullut leikkaukseen liittyvistä riskeistä, esimerkiksi mahdollisesta kasvohalvauksesta, sillä kuulo- ja kasvohermo sijaitsivat aivoissa vierekkäin. Lääkäri oli kuitenkin rauhoittanut Saria. Tekniikka oli kehittynyt ja riskit olivat hyvin pienet.

Leikkauksen jälkeen tulivat kovat kivut. Ohimon ihon alle oli asennettu magneetti, johon implantti kuukauden päästä istutettaisiin. Sitten tiedettäisiin, miten hyvin sisäkorvaistute toimii Sarilla.

Ensimmäisenä päivänä implantin säädöt testattiin kohdalleen. Käytiin läpi eri äänitaajuudet, matalat ja korkeat. Sari sai kertoa, tuntuuko ääni liian pistelevältä vai sopivalta. Tietokone kirjasi kaiken ylös.

Identiteetti takaisin

Lopulta koitti hetki, jota Sari oli odottanut. Heinäkuinen iltapäivä viime kesänä, jolloin hän saapui sairaalasta kotiin ja tajusi kuulevansa taas. Paperin rahina. Tiskikoneen louskutus. Jääkapin hassu hurina.

”Paljon ääniä, joita en ollut aiemmin erottanut. ”

Sari ymmärsi olevansa taas se sama Sari kuin lapsena. Se, joka oli osa sekä kuuroja että kuulevia, se, joka liikkui sulavasti kahden maailman välissä.

”Sain leikkauksen ansiosta identiteettini takaisin. Tunsin olevani taas elossa.”

Liikuttavin oli hetki, jolloin Sari istui yksin kotinsa lattialla ja kuunteli nuoruuden suosikkilevyjään. Ennen pelkkänä basson sykkeenä ja puurona kaiuttimista kuulunut musiikki erottui nyt selvästi.

Autiotalon sanat, Neumannin käheä ääni. Koko lapsuus ja nuoruus palasivat huoneeseen. Sari itki.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 17/2017 -lehdessä.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Sari, 41, sai kuulonsa takaisin: "Sisäkorvaimplantti herätti eloon 20 vuoden hiljaisuudesta"

#Böllis

Jess!

Maila

Kiitos hienosta jutusta. Antaa toivoa muillekin kuuroille.

Sinun täytyy kommentoidaksesi.