Tarinat

Sirkka-Liisa Krapinoja-Sassilla, 82, ei ole paljon aikaa jäljellä – juuri siksi hän haluaa juhlia elämää

Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass on poikkitaitelilija. Nykyisin kuitenkin enemmän poikki kuin taiteilija, hän huomauttaa. Sirkka-Liisa menehtyi 23. kesäkuuta 2022, vuosi tämän jutun julkaisemisen jälkeen.

Lauluntekijä ja kuvataiteilija Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass, 82, yritti laittaa pillit pussiin ja lopettaa laulujensa esittämisen jo muutama vuosi sitten, koska hänen syöpänsä oli levinnyt luustoon asti. Onneksi silloinen jäähyväiskonsertti ei jäänyt viimeiseksi, sillä yksi myöhempi keikka poiki ehdotuksen julkaista hänen sanoituksiaan kirjana.

Nyt Elän hetkessä -laulukirja on valmis. Se sisältää Sirkka-Liisan laulunsanojen lisäksi myös nuotit, koska hän pitää itseään ennemmin lauluntekijänä kuin runoilijana.

Kirja on juuri valmistunut, mutta se julkistetaan koronatilanteen takia konsertissa syyskuussa 2021 Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä.

”Haluan juhlia lauluillani elämää, koska vastoin odotuksia olen yhä täällä”, hän sanoo.

Sirkka-Liisa on taiteessaan kapinoinut ahdasta naiskuvaa vastaan. Hän itse joutui sen uhriksi jo nuorena, kun teini-iässä ilmennyt skolioosi ja isän kiellot estivät taideopinnot ja näyttämöhaaveet.

Sirkka-Liisa ei silti haudannut unelmiaan. Taide kulki aina jossain muodossa mukana, kunnes hän viisikymppisenä alkoi tehdä lauluja ja kuusikymppisenä sai julkaistuksi kehotaideprojektinsa.

Lue myös: Laulu rakkaudesta ja muut Eeva Kilven kauneimmat säkeet: ”Juuri näin olen halunnut elää”

Mikä on tärkein oivalluksesi elämästä, Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass?

”Ihmissuhteet ovat tärkeintä mitä meillä on. Siksi pitää kunnioittaa ja rakastaa heitä, jotka saamme täällä matkaseuraksemme.

Itse olen menettänyt paljon. On mennyt terveys, upea Saksan-koti ja omaisuus. Mutta nämä eivät ole mitään sen rinnalla, että olen menettänyt rakkaimpiani. Mieheni kuoli lähes kolmenkymmenen onnellisen yhteisen vuoden jälkeen. Olen menettänyt sisareni ja läheisiä ystäviäni. Elämäni suurin tragedia on tyttäreni kuolema kymmenen vuotta sitten.

Ensimmäisessä julkaistussa laulussani Elän hetkessä piilee viisaus, jota en ole osannut noudattaa. Väkisinkin katson peruutuspeiliin.”

Lue myös Anna.fi: Parantumatonta syöpää sairastava Astrid Swan ja hänen miehensä Nick Triani ovat olleet 19 vuotta yhdessä: ”Meillä ei ole turhan paljon aikaa yhdessä”

Aloit kuusikymmenvuotiaana monialaiseksi taiteilijaksi. Miksi?

”Taiteilija olin kyllä jo viisivuotiaasta lähtien, mutta vaikean selkävamman takia minulta kiellettiin taidekoulutus ja näyttämöhaaveet. Vamma piti piilottaa. Sitä oli 1950-luku!

Päädyin mainosalalle, ja tehdessäni jatko-opintoja Hampurissa, rakastuin saksalaiseen mieheen. Avioiduttuamme hoidin mieheni firmojen mainonnan, toimin edustusvaimona ja rakensin menevän julkikuvan.

Olin 15-vuotiaasta asti kerännyt selkärankani oikomiseen käytettyjä välineitä, vartalokipsejä ja korsetteja, ja vuosien varrella kokosin niistä kehotaideteosta. Olin kuusikymppinen, kun aika oli vihdoin kypsä kehotaiteelle. Sain näyttelyni esille Suomessa ja Euroopassa. Agendani on ollut protestoida median luomaa naisen pakkomallia vastaan.

Laulujani olin saanut julki jo tuota aiemmin Anneli Saariston levyillä 1980-luvulla. Laulujeni skaala yltää romansseista haistatukseen ja pilkkalaulusta protestiin. Sävelissä on vaikutteita eurooppalaisesta schlager- ja chanson-perinteistä, jotka tarttuivat Saksan vuosikymmeniltäni.

Paras palkinto minulle, tuhlaajatyttönä kotiin palanneelle, on ollut valtion taiteilijaeläke. Sain sen kuva- ja säveltaiteesta. Niinpä olen poikki­taiteilija – nykyisin enemmän poikki kuin taiteilija.”

Mikä on elämäsi kantava voima?

”Sisälläni on ikiliikkuja, joka vaatii toimintaa, vaikka tuntisin ­olevani vanha raato. Uusi lääkäri tutustui potilastietoihini: 82-vuotias leski, metallinen selkäranka ja levinnyt ­aggressiivinen syöpä. Sisään astuessani hän tuumasi: väärä potilas. Siitä voin olla vähän ylpeä.”