Taiteilija Hannu Väisänen Ranskassa: ”Toteutan täällä unelmaani”

Heti kun päivä lämpenee, Lounais-Ranskassa maalaava taiteilija Hannu Väisänen juoksuttaa työnsä ulos valoon. Mitä vanhemmaksi Väisänen tulee, sitä enemmän hän jännittää teostensa vastaanottoa.

Hannu Väisästä polttelee. Hän on nauttinut espressonsa, syönyt tuoreella inkiväärillä terästetyn myslinsä, pukenut ylleen sinisen työhaalarinsa. Nyt pitäisi jo päästä ulos maalaamaan. Mutta vielä täytyy odottaa hetki, että ilma lämpenee.

Helmikuun aamu Lounais-Ranskan Dordognessa on valjennut pikkupakkasessa.

”Se on ihan poikkeuksellista täällä,” kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen, 64, sanoo.

1830-luvulta peräisin olevassa pappilassa tuoksuu maalaamisessa käytettävä laventeliesanssi. Puolivalmiita tauluja nojaa salin jykeviin kiviseiniin, niitä on myös kirjastohuoneessa ja lasiverannalla. Paitsi pappilan, ne täyttävät myös taiteilijan mielen. Ehtiikö, jaksaako, kuivuvatko värit?

Väisäsen sinisistä silmistä näkyy väsymys. Vuoteen ei ole ollut lomaa. Uni tuli edellisyönä puolikkaan pillerin voimalla. Samoin aiempina öinä.

Pitää nähdä kauas

Kiireeseen on syynsä. Hannu Väisäsen pitää saada kuusitoista maalausta valmiiksi tiukassa aikataulussa. Hänen näyttelynsä Revitty kimono avautuu pian Helsingissä. Samaan aikaan ilmestyy viides romaani Elohopea.

Hannu pääsi toden teolla maalaamaan vasta joulukuussa ja työstää nyt vähintään kolmea taulua kerralla. Yhdessä kuvastuu Seinen pinta, toisessa leijuu rausku, kolmannessa on silkkimadon kotiloita.

Hannu

Hannu Väisäsen Ranskan-kodeista toinen sijaitsee Dordognessa, hanhenmaksan, tryffelin ja luolamaalausten seudulla. Vanhan pappilan näköalaterassi toimii aurinkoisina päivinä ateljeena. Alhaalla virtaa Dordogne-joki.

Onneksi kirkas kevätvalo tulvii sisään pappilan ikkunoista ja auttaa jaksamaan.

”Juuri valon takia maalaan Ranskassa. Dordognessa on paras valo maaliskuussa, jolloin varhainen vihreä vaikuttaa siihen. ”

Pappilan lukuisat peilit heijastavat valoa lisää. Keskitalvella Hannulla on käytössä myös kirkasvalolamput.

Pariisissa toista kotia puolisonsa Christophe Rischardin kanssa pitävä Hannu Väisänen hankki kukkulalla kohoavan Roc Belin pappilan vuonna 2003. Vuosien mittaan hän on remontoinut ränsistyneen paikan ateljeekodiksi. Keskikerroksessa sijaitsevat sali ja keittiö ja vintillä ja pohjakerroksessa makuuhuoneet. Katettu lasiveranta toimii ateljeena, samoin näköalaterassi kukkulan rinteessä.

Lapsuudenmaisemissa Oulussa Hannua ahdisti, kun ei ollut mahdollisuutta katsoa etäälle.

”Se kohottaa henkisesti, kun näkee kauas.”

Aluksi pappilan tiluksiin kuului myös pieni kappeli, mutta ei enää. Silti Hannu piipahtaa kappelissa silloin tällöin. Siellä hän laulaa Siionin virsiä ja säestää itseään sähköuruilla.

”Olen tottunut lapsesta lähtien laulamaan itselleni turvallisen piirin. Laulan usein kävellessäkin.”

Pullea maatiaiskissa Zoé puikahtaa saliin. Hannu puhuu sille ranskaa. Laikukas, mustavalkoinen tyttökissa on tärkeä kaveri Dordognessa. Muuten Hannu ei täällä juuri kaipaa seuraa.

Hän haluaa keskittyä työskentelyyn eikä ole tehnyt lähempää tuttavuutta kyläläisten kanssa.

Poikkeuksen tekee naapurissa asuva Mélanie, joka pitää huolta kissasta, kun Hannu on milloin Pariisissa, milloin Japanissa, Guadeloupessa Karibianmerellä tai Suomessa.

Toki pellavapäinen kuvataiteilija-kirjailija tunnetaan kylällä. Hänestä puhutaan pariisilaisena taiteilijana, Jeanina, koska Hannua on vaikea lausua.

”Minä en halua pikkukylän kuuluisuudeksi.”

Virtaava vesi

Yhdentoista aikoihin aurinko vihdoin lämmittää tarpeeksi idänpuoleista terassipihaa. Hannu lähtee kiireesti kantamaan suurta valkoista maalauspohjaa ulos ja asettaa sen nurmikolle. Kaukana terassin alapuolella kiemurtaa Dordogne-joki. Se tulvii teille ja pelloille.

Oulujoen varressa kasvaneelle Hannulle virtaavan veden läheisyys on tärkeää. Hän seuraa joen liikkeitä ja valokuvaa sen pyörteitä.

Maaliskuusta lähtien hän käy uimassa Dordognessa. Virtaus on kova, mutta koska Hannu on lapsena oppinut uimaan joessa, hän pärjää.

”Jos kylmä vesi puraisee pohkeesta, on tultava äkkiä pois.”

Hannu_1

Hannu_3

Hannu_4

Hannu Väisänen maalaa töitä Helsingissä avautuvaan näyttelyyn. Värikylläiset työt nousevat epätoivoisen rakkauden ja väkivallan teemoista.

Väisänen sekoittaa okransävyisen maalin kupissa, kumartuu alas, levittää telalla maalia kankaalle. Hän tekee värikylläisiä pohjia, koska pyrkii kevyeen lopputulokseen. Paksut, toisensa tukkivat öljymaalikerrokset eivät ole hänen juttunsa.

”Tähän tulee joki, joka virtaa lähellä Osakaa”, Hannu kertoo työnsä aiheesta.

Näyttelyn nimi Revitty kimono viittaa moneen. Se viittaa yhteen Hannu Väisäsen lempimaista eli Japaniin ja sen jokiin. Se viittaa kiellettyyn, epätoivoiseen rakkauteen, väkivaltaan ja erotiikkaan. Se viittaa myös viime marraskuun 13. päivän terrori-iskuihin Pariisissa, joiden keskellä Hannu olisi saattanut olla itsekin.

Kuvia ampumapaikoilta

Tuona iltana Hannun ja matematiikan opettajana työskentelevän Christophen oli tarkoitus mennä erään arkkitehtitoimiston avajaisiin Boulevard Voltairelle.

Viime hetkellä pariskunta muutti mielensä, koska Hannulla oli kiire romaanin kirjoittamisen kanssa. Illallisaikaan terroristit iskivät alueen ravintoloihin, ja useita ihmisiä kuoli.

Iskun jälkeisenä päivänä Hannu lähti liikkeelle Suur-Pariisiin alueella sijaitsevasta kodistaan, 40-kerroksisen pilvenpiirtäjän huipulta. Hän halusi kuvata ampumapaikkoja, vaikka pelotti.

Hannu hoki itselleen: Pelko pitää laittaa pois. Metrolla pitää ajaa. Place de la Republiquélle pitää viedä kukkia.

”Mutta Pariisissa ollaan yhä varuillaan. Paluu arkeen tapahtuu ehkä parin vuoden kuluttua.”

Nyt pappilan salissa riippuu tummasävyinen, keskeneräinen työ. Siinä luoti on lävistänyt lasin.

”Sekin on kuin revitty kimono, veret seisauttava tilanne, jossa jokin meni lopullisesti rikki.”

Hannu suoristaa selkäänsä. Selkä ei kestäisi maalaamista, jos hän ei joka aamu joogaisi, seisoisi myös päällään.

Ilmoitus koululuokalle

Kahdeksanvuotiaana Hannu Pekka Antero käveli koivukujaa Oulun kasarmilta kohti koulua, ohi piirimielisairaalan. Oli syyskuinen päivä. Yhtäkkiä hän tajusi kirkkaasti, että hänestä tulee taiteilija.

Kouluun päästyään Hannu nousi opettajan korokkeelle ja ilmoitti asian kaikille. Koulukiusattu, erilainen poika kertoi valinnastaan.

”Kun minulla on vaikeaa, palaan mielessäni tuolle musta-valkoisten koivujen reunustamalle kujalle.”

Hannu_5

Lasiverannalla lämpötila nousee iltapäivällä 20 asteeseen. Jalkineiksi riittävät japanilaiset varvastossut. Radiosta soi klassinen musiikki, joka tuo valoa Hannun korville.

Hannun äitikin olisi halunnut olla taiteilija, ehkä näyttelijä. Synnytettyään viisi lasta äiti kuitenkin uupui, sairastui tuberkuloosiin ja kuoli pois. Hannu oli viisivuotias. Aliupseeri-isä jäi hoitamaan lapsikatrasta.

”Joku voisi ajatella minun eläväni taiteessani äitini unelmaa, mutta kyllä minä toteutan omaa unelmaani.”

Suomessa Hannu Väisänen lokeroitiin graafikoksi. Varoiteltiin, ettei kannata hajottaa itseään maalaamalla, kirjoittamalla ja vielä laulamallakin. Hannu ei voinut ymmärtää. Hänellä eri taiteenlajit vain tukevat toisiaan.

Hannu siristää silmiään, katsoo korkeuksiin, ilahtuu.

”Haukat! Kevään ensimerkkejä on se, kun haukat ajavat varikset pois. Minulle niistä on tullut jonkinlaisia henkiolentoja. Haukan katseellahan näkee jopa kilometrin päähän.”

Dordognen luonnon seuraamisesta tulee koko ajan tärkeämpää. Tällä hetkellä työn alla olevassa kirjassa luontosuhde näkyy vahvana, mutta nyt ilmestyvässä Elohopeassa kuljetaan vielä urbaanissa Pariisissa, 1980- ja 90-lukujen taitteessa.

Omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö on Antero, sama ujostelematon oululaisnuorukainen, joka on tavattu aiemmissakin romaaneissa. Kuten edellisissä kirjoissa, myös läpi Elohopean soi musiikki, nyt Franz Schubert.

”Kun opiskelin laulua Sibelius-Akatemiassa, minulla oli Schubertia päiväohjelmassani. Minua on koskettanut myös hänen traaginen kohtalonsa. Hänen kuppaansa hoidettiin elohopealla, ja hän kuoli siihen vain 31-vuotiaana.”

Pariisin rujo puoli

Hannu Väisänen jätti Suomen vuonna 1989. Hänestä oli alkanut tuntua, että elämä kulki ennalta odotettua latua.

”Ilmoitin yhtenä päivänä Kuvataideakatemian opettajainkokouksessa, että nyt minä lähden.”

Mutta ei Hannu, kuten ei myöskään romaanin Antero, tullut turistioppaiden hohdokkaaseen Pariisiin, vaan tummasävyiseen kaupunkiin. Köyhien, sairaiden ja rujojen keskellä, metrotunneleissa ja siltojen alaisessa Pariisissa Antero kokee syvää ystävyyttä Jean-Jacquesiin. Hän kohtaa myös orastavan rakkauden toiseen mieheen, opettajaan.

Tapahtumilla on vastineensa todellisessa elämässä. Anteron tapaan Hannu Väisänen laittoi 1990-luvulla Libération-lehteen seuranhakuilmoituksen: Vaaleatukkainen, pohjoismaalainen taiteilija etsii vakavaa seuraa, tähtäimenään pitempiaikainen suhde.

Ilmoitus toi Hannun elämään Christophen, jonka kanssa hän on elänyt pitkään. Naimisiin mentiin vuonna 2014.

Hannu_6

Pappilan kirjastossa on flyygeli, jonka ääreen Hannu istahtaa usein iltaisin. Ilmoille saattaa nousta vaikkapa Tšaikovskin Kesäkuu.

Hannu Väisänen huokaa. Elohopeaa oli raskaampaa tehdä kuin edellisiä romaaneja.

”Ei ollut helppoa kirjoittaa esimerkiksi hyvän ystävän, Jean-Jacquesin, kuolemisesta aidsiin. 1990-luvulla piti varoa hiviä samaan tapaan kuin tänä päivänä terrorismia.”

Hannu kirjoitti kaikkiaan puolitoista vuotta: milloin Pariisissa, milloin junassa, milloin lentokoneessa, milloin pappilan salin pöydän ääressä. Muistiinpanot hän teki suomeksi tai ranskaksi, mutta kirjoitti valmista tekstiä aina suomeksi.

”Vaikka kotikieleni on nykyään ranska, äidinkieleni on suomi.”

Kauheita painajaisia

Hannu viskaa telan vihreään vesipaljuun. Hän kiirehtii. Akryylilla maalattu pinta pitää harjata auki ennen kuin se kuivuu auringossa.

Hannu huolehtii tauluista kuin lapsistaan. Hetken päästä hän juoksuttaa keskentekoisia jälkeläisiään pappilan huoneista pihalle, Lounais-Ranskan valoa saamaan.

Hannu_7

Hannu Väisäsen uudet maalaukset ovat saaneet vaikutteita Japanista, jossa hän käy usein.

Ikääntyminen ei ole hidastanut työtahtia. Väisäsellä on kädet täynnä uusia projekteja, esimerkiksi ensimmäiset tekstiilit Finlaysonille, pussilakanoita ja tyynyliinoja.

”Pappilan ylläpito syö niin paljon rahaa, että minun pitää työskennellä kovasti koko ajan. Onneksi minulla on käytännöllinen Christophe takapiruna hoitelemassa talousasioita.”

Kännykkä pirahtaa. Tuttu toimittaja Suomesta soittaa. Puhelun jälkeen Hannu toteaa, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän jännittää kirjojensa ja näyttelyidensä vastaanottoa. Se johtuu siitä, että oma kunnianhimo vain lisääntyy.

”Tänäkin aamuna heräsin painajaiseen, jossa uusi romaani revitään Helsingin ylioppilastalon edessä.”

Pedantti puoliso

Sepelkyyhkyt huhuilevat rinteillä. Kauempaa kuuluu koirien haukku. Kevätesikot puskevat pihalla jo pintaan, japaninpionin nuput pullottavat.

Kellon lähestyessä kuutta Hannu ryhtyy kantamaan ”perhettään” sisälle. Lämpötila laskee nopeasti. Valo vähenee.

Vaikka pappila on rauhallinen paikka sekä maalaamiselle ja kirjoittamiselle, joskus kylminä talvipäivinä Hannua toden teolla tympii. Hermot meinaavat mennä, kun nurkista vetää ja vesi valuu seinistä.

Christophe on kannustanut pistämään paikan myyntiin ja ehdottanut, että he hankkisivat Pariisista isomman asunnon, jossa olisi myös ateljee.

Puoliso käy pappilassa lomillaan, mutta huomauttelee aina Hannun epäjärjestyksestä, koska on itse pedantti ihminen.

Mutta vaikea Dordognesta lähtöä on kuvitella. Tuntuu hyvältä tehdä kuvia alueella, jossa sijaitsevat Lascaux’n ja Pech Merlen luolat kymmeniätuhansia vuosia vanhoine kalliomaalauksineen.

Hannu_8

Hannu Väisänen on tyytyväinen elämäänsä Ranskassa. ”Olen balanssissa mutta en sentään euforisessa tilassa.”

Suomeen ei ole ajatusta palata. Hannulla on vetämässä hakemus kaksoiskansalaisuuteen Ranskassa.

”Jos en saa sitä, pysyn Suomen kansalaisena. Siitä huolimatta, että minua hävettää nykyään suomalaisuudessa moni asia, arkipäivän rasismi ja fasismi, jotka ovat nousseet tv-uutisiin Ranskassa asti. Sellaista on ahdistavaa seurata tässä monikulttuurisessa maassa.”

Hannu vetää mokkanahkaiset autoiluhansikkaat käteen ja hyppää Peugeot 207:ään. Lähdemme kiemurtelemaan kapeaa tietä alas kukkulan rinnettä. Hannu haluaa nähdä tulvivan Dordognen läheltä.

Kyltti kieltää ajamasta joen ylittävälle sillalle, mutta kierrämme sen, ja Hannu pysäyttää auton. Katselemme hetken kuviota veden pinnalla. Hannu sanoo ottavansa seuraavana päivänä kameran mukaan ja tulevansa takaisin joelle.

Mutta nyt on aika palata pappilaan. Valmistaa tryffelimunakasta, ottaa lasi tai kaksi paikallista punaviiniä. Soittaa Christophelle.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2016

Lue lisää:

Taiteilija Hannu Väisänen: ”Riskinotto on leimannut elämääni” – katso video

Reidar Särestöniemi – Pohjolan Picasso

Taalainmaa: Carl Larssonin taiteilijakoti

Keskustelu

Kommentoi juttua: Taiteilija Hannu Väisänen Ranskassa: ”Toteutan täällä unelmaani”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X