Taiteilija Marjatta Tapiola: ”Jouko Turkan kanssa oli huippuihanaa ja huippukamalaa”

Kun taiteilija Marjatta Tapiola lähti nuorena Sysmästä, hän ajatteli: tänne tuskin palaan. Toisin kävi. 400 vuotta vanhalla sukutilalla hän myös eli
Jouko Turkan kanssa suhteessa, joka kesti kolme vuotta ja 50 viikkoa.

Aitan perimmäisessä nurkassa lepää mäntypuinen ruumisarkku. Marjatta Tapiola, 65, teetti sen itselleen kymmenisen vuotta sitten.

”Kaikkien ihmisten olisi hyvä hankkia arkku. Elämä on ihme, ja kuolema sen luonnollinen päätös.”

Marjatta kulkee sinisissä työhousuissaan maalaistalon vihreän pihan poikki, aitalta ateljeelle. Koirat Artsi ja Nalle seuraavat.

Ollaan taidemaalarin syntymäkodissa, Matariston tilalla Sysmässä. Ateljee sijaitsee entisessä puimalassa. Hyllyllä on rivissä kalloja: hevonen, sika, hirvi, nauta, karhukin. Työn alla olevat suuret maalaukset nojaavat seiniin, kuvapuoli piilossa.

On hyvä valo. On ihana rauha.

Kuvataiteilija Marjatta Tapiola ateljeessaan

Marjatta Tapiola maalaa vanhaan puimalaan tehdyssä ateljeessa. Taustalla hänen maalauksensa Kallo ja kolme naamiota vuodelta 2016.

Marjatta Tapiola asettuu nahkaiseen lepakkotuoliin, itse ostamaansa syntymäpäivälahjaan, ”kevytmielisyyteen”. Hänellä kun ei ole tapana tulla ateljeehen viihtymään vaan työskentelemään. Sohva on, mutta se on koiria varten.

Marjatta Tapiola on tyytyväinen elämäänsä.

”Minulla on ehjä ateljee ja talo sen värinen kuin haluan. Minulla on kaksi koiraa, kaksi tytärtä ja tyttärenpoika. Mitä vielä voisin pyytää?”

Erakko maalaa

Marjatta Tapiola ei haikaile menneitä eikä mieti tulevia. Hän elää hetkessä, maalauskausina lähes erakkona.

”Jo Leonardo da Vinci sanoi, että taiteilijan työ edellyttää yksinäisyyttä. En voi lähteä ystävien luo, jos maalaus on kesken. En, vaikka rakastan hirveästi ihmisiä, seuraa ja seurustelua.”

Maalaaminen on ainoa asia, johon Marjatta ei kyllästy.

Aiheet nousevat alitajunnasta. Hän näkee ne kuvina ja kirjoittaa saman tien vihkoon muistiin. Vihkossa lukee esimerkiksi Minotauros, kallo sylissä.

Lisäksi sivuille kertyy merkintöjä väreistä ja sommitteluista.

Silti Marjatta on tuskaillut tuhansia kertoja maalaustelineensä edessä, miksi hänellä on niin vaikea ammatti.

”Rutiinista ei ole apua. Jokaisen työn aloittaminen on vaikeaa. Mutta ne kaksi minuuttia, jotka olen tyytyväinen onnistuneen työn äärellä, ovat valtavan onnellisia.”

Nuorempana Marjatta tuhosi töitään, joihin ei ollut tyytyväinen. Ei enää. Nykyään hän maalaa ja maalaa kunnes onnistuu.

Marjatta lähti 18-vuotiaana pois Mataristosta, 400 vuotta vanhalta sukutilalta. 36-vuotiaana hän palasi remontoimaan taloa ja muutti sinne pysyvästi muutamaa vuotta myöhemmin.

Marjatta Tapiolan taiteilijakoti SysmässäMarjatta asuu Mataristossa yhä, 65-vuotiaana. Mitä hän on kokenut näinä vuosina?

Helsinki, vapaus!

Kun Marjatta Tapiola ajattelee 18-vuotiasta itseään, hän näkee lähes lapsen. Pikkuporvarillisen maalaistyllerön, joka oli myöhään kypsyvää sorttia.

Mutta niin vain lukion kesken jättänyt, kauppa-apulaisena työskennellyt tyttö pääsi Taideakatemian kouluun Helsinkiin – ensimmäisellä yrittämällä.

Haave taiteilijaksi ryhtymisestä alkoi itää, kun Marjatta näki seitsenvuotiaana Sysmän kirjakaupassa kuvan ranskalaisen rokokoomaalarin Jean-Honore Fragonardin teoksesta Varastettu suudelma.

”Lumouduin ajatuksesta, että maalaaminen voi olla ammatti.”

Maalaistalossa Marjatta kuitenkin tottui toisenlaisiin hommiin. Lisäksi hän auttoi äitiään tämän kukkakaupassa  ja ruumisarkkuliikkeessä.

Marjatalle oli kyllä ostettu omat öljyvärit, mutta maalaamiselle ei ollut paikkaa.

”En ikinä unohda, miten kovasti äiti suuttui, kun maalasin salaa peräkammarissa ja tiputin tipan tärpättiä salin lattialle.”

Vanhemmat tekivät selväksi, että maalaaminen on kyseenalainen ammatti eivätkä tytön lahjat edes riittäisi siihen.

Helsingissä nuori Marjatta lumoutui avarasta elämänmenosta. Taideopiskelijoiden joukossa hän tunsi itsensä normaaliksi. Ei tarvinnut olla hillitty ja hallittu kuten Sysmässä.

”Olin seikkailunhaluinen ja innokas juhlimaan.”

Kun Marjatta oli parikymppinen, isä kuoli sairastettuaan syöpää viisi vuotta. Kun Marjatta kävi viikonloppuisin Mataristossa, tunnelma oli alakuloinen.

”Minulla on isästä kuitenkin pelkästään positiivisia muistoja. Hän opetti minut ampumaan, ratsastamaan ja ajamaan autoa.”

Hyvästi, korkokengät

Kun Marjatta Tapiola oli 36-vuotias, yksi puhelu muutti hänen elämänsä. Marjatta muistaa yhä sen saapumispäivän: 11.8.1987.
Soittaja oli sisko Sysmästä. Hän kysyi, halusiko Marjatta jatkaa sukutilan pitämistä.

Marjatta oli tuolloin jo suomalaisen kuvataiteen kärkinimiä. Hän asui tyttäriensä Ainan ja Zaidan kanssa Helsingissä ja oli juuri suunnitellut muuttoa New Yorkiin. Sekunnin murto-osassa New York vaihtui Sysmään.

”Olin kyllä aina ajatellut, ettei talon pito sovi taiteilijalle. Ehkä nopea ratkaisuni kertoo siitä, että olen tottunut kävelemään paljain jaloin.”

1600-luvulta peräsin oleva päärakennus oli huonossa kunnossa. Marjatta aloitti viisi vuotta kestäneen remontin. Kaikki rakennukset rantasaunasta navettaan korjattiin.

Koko ajan oli tehtävä myös taidetta.

”Pidin näyttelyitä ja kävin viikonloppuisin katsomassa, mitä remonttityömaalla oli tapahtunut.”

Matariston emäntänä Marjatta Tapiola hankki ensimmäiset matalat kenkänsä, nilkkurit. Makutuomarina toimi ohjaaja Jussi Parviainen.

Marjatta Tapiola Sysmässä lapsuudenkodissaan

Marjatta Tapiola tietää olevansa kärsimätön. ”Elän intuitiolla.”

”Helsingissä olin aina kulkenut upeimmilla korkkareilla, jotka löysin. Työnsin tyttöjäkin lastenvaunuissa korkokengät jalassa. Olin aika turhamainen.”

Kun 1990-luvun lama iski, Marjatta Tapiola joutui luopumaan Helsingin-asunnostaan. Hän muutti kokonaan Sysmään. Sekä äiti että tyttäret pitivät parhaimpana ratkaisuna, että tytöt jäivät lukioon Helsinkiin.

Täysin rahaton

Helsingistä tyttöjen luota lähtiessään Marjatta itki autossa. Usein kyyneleet valuivat vielä Lahdessakin.

”Mutta kun katuvalot loppuivat ja ajoin Pulkkilanharjua talvikuutamolla, kauneus lumosi. Muistin, miksi valitsin Sysmän.”

Taiteilijan talousahdinko syveni hirvittäväksi.

”Oli kausi, jolloin olin täysin rahaton. En voinut matkustaa Helsinkiin tai värjätä hiuksiani. Se oli surullista aikaa, mutta se myös koulutti.”

Vuonna 1992 paikallisen Osuuspankin johtaja asteli Matariston pihaan ja totesi, että onneksi talo käy helposti kaupaksi. Marjatta vastasi, että taloa ei myydä. Ei, ennen kuin hän olisi irrottanut selkänahkansa, maalannut siihen taulun ja myynyt senkin.

Vaikka ahdinko johtui osin lamasta, myös Marjatalla itsellään oli osuutta siihen.

”Olen aina ollut taipuvainen kohtuuttomuuteen. Jos olisin ruvennut laskemaan, mitä mikin maksaa esimerkiksi talon remontissa, en olisi tehnyt mitään.”

Hän on hetken hiljaa.

”Rakastan taulujeni keräilijöitä, joille saatoin silloinkin soittaa, että olisi yksi taulu…”

Taiteilijaelämä kuluttaa.

Marjatta Tapiolan lapsuudenkoti

”Minusta on tullut vähän huonohermoinen ja ärtyisä ihminen. Totaaliselta vatsahaavalta olen onneksi välttynyt.”

Ihana ja kamala Jouko Turkka

Kysymykset naiseudesta vetävät Marjatta Tapiolan mietteliääksi.

”Olen aina tiedostanut itseni ensisijaisesti taiteilijana ja ihmisenä, en naisena.”

Marjatan mielestä useimpien miesten käsitys parisuhteesta on menneisyydestä. Tasa-arvoisia ja itsenäisiä miehiä on harvassa.

Mutta yksi sellainen on Marjatta Tapiolankin elämään sattunut, Jouko Turkka. Hän asui Marjatan kanssa Mataristossa 2000-luvun alussa.

”Jouko on huippuälykäs mies, suurenmoinen taiteilija.”

Kerran Marjatta kysyi Joukolta, mitä tämä haluaisi syödä. Luulisi, että sinulla on muutakin ajateltavaa, Jouko vastasi.

”Sanoin, että niin on! Sinä saat nyt vastata syömisistämme viikon ajan. Olen vastannut erittäin huonosti koskaan kenenkään syömistä.

Työkausina keittiöni on suljettu.”

Suhde kesti kolme vuotta ja 50 viikkoa.

”Joukon kanssa oli huippuihanaa ja huippukamalaa.”

Lapsenlapsi hurmasi

Marjatta Tapiola puhuttelee sylissään istuvaa mäyräkoiraa.

”Artsi, aurinkoni!”

Marjatta Tapiola ja Artsi mäyräkoira

”En voi lähteä ystävien luo, jos maalaus on kesken. En, vaikka rakastan seuraa ja seurustelua.”

Artsi on valinnut Marjatan. Se tuli Mataristoon vuonna 2010 sairaanhoitajan mukana, joka huolehti Marjatan äidistä. Kun äiti kuoli ja hoitaja lähti, Artsi jäi.

Jos pihamaalla rasahtaa vähänkin, Artsi äityy haukkuun.

”Se kertoo siitä, miten hiljaisesti me täällä elämme.”

Isoäidiksi tulo kaksi vuotta sitten oli Marjatta Tapiolalle iloinen kokemus, hämmästyttäväkin. Zaida sai pojan, Luukaksen.

”En olisi ikinä arvannut, miten hurmaannun hänen seurastaan. Rakastan Luukasta yhtä paljon kuin tyttäriäni. Hänessä on valtavaa tuttuutta. Hän istuukin ihan kuin minä.”

Kun Luukas oli puolivuotias, hän alkoi nauraa ääneen nähdessään Matariston. Poika ei arastellut talon kokoa, vaan otti sen välittömästi haltuun.

”Luukas käyttäytyi kuin olisi asunut täällä aina.”

Tuvan kalusteet ovat talon vanhoja ja alkuperäisillä paikoillaan. Luukas saa istua Marjatan äidin vanhassa syöttötuolissa.

Marjatta toivoo Luukaksesta talon pitäjää tyttäriensä jälkeen.

”Vaikka Luukkaasta tulisi tanssija New Yorkiin, hänellä on talo Sysmässä.”

Kaikki on kovin hyvin nyt. Marjatta ei haikaile menneisiin. Etenkään nuoren Marjatan elämästä hän ei kaipaa yhtikäs mitään.

”En jaksaisi elää sitä kaikkea uudestaan.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2016.

Katso myös jutut:

Taiteilija Marjatta Tapiola maalaa yhä syntykodissaan Matariston tilalla – katso video

Ylpeästi omanlainen Hannu Lintu: ”Nöyryydellä ei pärjää”

Hannu Väisänen: ”Aterioin peili edessäni”

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Taiteilija Marjatta Tapiola: ”Jouko Turkan kanssa oli huippuihanaa ja huippukamalaa”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X