Miksi telttailu pelottaa? Toimittaja teki ihmiskokeen ja nukkui yön teltassa jumalaisen kauniin Kirkas-Soljasen rannalla

Bodomin surmat traumatisoivat kokonaisen sukupolven, mutta telttailu voi olla pelottavaa monesta muustakin syystä. Puu voi kaatua päälle tai mäyrä purra varpaasta. Siksi telttaan on pakko mennä! Toimittaja kertoo peloistaan ja yksin viettämästään yöstä Seitsemisen kansallispuistossa.

Teltta odottaa juhlavasti pussissaan. Ostin sen muutama vuosi sitten kummallisessa reippauden puuskassa. Ajattelin, että minusta sukeutuu sellainen rohkea seikkailija, jollaisista lehdissä nykyisin kerrotaan. Otan lapsetkin mukaani erämaahan tai yövyn yksin metsässä.

Hyvin nopeasti huomasin, että telttani on raskas ja epäkäytännöllinen, sitä mallia, jonka jaksaa juuri ja juuri raahata autolta leiripaikalle. Sen kanssa ei todellakaan vaelleta, ei kävellä metriäkään ylimääräistä. Taitaa telttailu jäädä haaveeksi.

Toisaalta epäilen, tulisiko minusta muutenkaan kummoista seikkailijaa. Eksyn jopa Ikeassa.

En ole kuitenkaan mikään citykani. Takanani on päinvastoin pitkä rupeama kivikovia makuualustoja ja kosteita makuupusseja.

Lue myösSuomen kansallispuistot top 10 – Näissä upeissa kohteissa jokaisen pitäisi vierailla.

Nainen ja koira pitkospuilla metsässä.

Seitsemisen kansallispuistossa suuntavaistotonkin pärjää, koska reitit on hyvin merkitty.

Bodomin surmat traumatisoivat ensin äidin, sitten minut

Telttailuhistoriani alkoi jo yhdeksän vuotta ennen syntymääni. Sen alkupiste sijaitsee espoolaisen Bodom-järven rannalla, missä mielipuoli puukotti hengiltä kolme siki­unessa nukkunutta nuorta. Heidän kohtalonsa traumatisoi kokonaisen sukupolven, myös äitini.

Lapsena kuulin tarinoita, joissa äiti valjasti isän nukkumaan katkaistun lasipullon kanssa ja pomppaamaan ylös jokaisesta teltan ulkopuolelta kuuluneesta rasahduksesta.

Kun itse ehdin retkeilyikään, äiti oli lakannut telttailemasta. Jatkoimme retkiä kahdestaan isän kanssa, mutta äidin pelko jäi minulle perinnöksi, ja sittemmin olen kehittänyt siitä lähes taiteen.

Omat pelkoni eivät liity metsässä hiiviskeleviin hulluihin. Minä pelkään enemmän luonnonvoimia.

Isän kanssa teltta viritettiin poikkeuksetta mäntykankaalle pitkien puunrunkojen alle, vaikka juuri näin ei olisi saanut tehdä. Ukkosella puun alla oli vaarallista, ja kun me telttailimme, ukkosti aina.

Nyt kuitenkin nökötän telttoineni Seitsemisen kansallispuistossa, jumalaisen kauniin Kirkas-Soljasen rannalla. Metsässä.

Puita on kaikkialla. Jos haluaisin virittää telttani puuttomalle paikalle, minun pitäisi telttailla urheilukentällä.

Puuhun iskevä salama on silti vain yksi peloistani. Kuten sanoin, minulla on erilaisia kauhuja galleriaksi asti. Pelko on aina ollut oppaani niin retkeilyssä kuin elämässä muutenkin.

Pelkään aivan tavallisia järkeen käyviä asioita, esimerkiksi eksymistä, villieläimiä ja yhtäkkistä sydänkohtausta. Niiden lisäksi kokoelmaani kuuluu koko joukko järjettömyyksiä. Puu voi kaatua teltan päälle, makuupussin vetoketju juuttua kurkkuun tai mäyrä purra varpaasta. Pystyn panikoitumaan kaikesta ja kaikkialla.

Ja juuri siksi rakastan metsää.

Koira kurkistaa teltasta.

Ihmisnisäkäs ei ole ainoa, joka haluaisi mielellään ulos teltasta.

Luonto ei ole mikään huvipuisto, yksin metsässä voi kuolla!

Kirkas-Soljasen rannalla on helppo ymmärtää, miksi metsä kammottaa monia muitakin.

Onhan täällä pelottavaa!

Oikea suomalainen metsä ei ole mikään Korkeasaari. Täällä voi oikeasti kuolla. Voi kaatua, pudota ja vajota. Voi eksyä ja kadottaa virran puhelimen akusta ja elimistöstään niin, ettei lämpökamerakaan värähdä.

Metsässä luonto näyttää voimansa. Se pystyy hirmuisiin julmuuksiin, varsinkin jos on tottunut elämään elämää, jossa luontoa edustaa kukkaruukku.

Silti ja juuri siksi. Vaikka olen alati kauhusta kankeana, en tiedä mitään parempaa.

Olen retkeillyt metsässä polvenkorkuisesta asti.

Siinä mihin asvaltti loppuu ja alkaa kunttainen polku, verenpaine laskee kuin rattikelkka. Metsän terveysvaikutuksia on tutkittu vimmatusti, vaikkei tarvitsisi tutkia, sillä veren kohinan vaimenemisen voi kuulla omin korvin.

Metsässä ei voi ottaa montakaan askelta ilman että ­hiki laskettelee kylkimakkaroissa, jalat kostuvat ja mieleen hiipii varma vakaumus: oksiston takana piileskelevä karhu tai korppi näkee minut, mutta minä en näe sitä.

Metsässä jäseniin hiipivä uupumus on erilaista kuin muualla. Lyhyenkin retken jälkeen repussa puuroksi jauhautunut leipä maistuu taivaalliselta ja kuivan kanervikon tuoksu nostaa maasta ohikiitävän tunteen siitä, miltä tuntuu onni, mitä on olla elossa.

En tunne luonnonkasveja, vaikka Otavan Suuri Pohjoinen Kasvio on kivettynyt yöpöydälleni. Lintujen kanssa olen vielä onnettomampi. Olen lipunut kauaksi esiäideistäni ja -isistäni, jotka muina shamaaneina hankkivat elantonsa luonnosta. Vietän silti paljon aikaa metsissä. Jos en pääse sinne hetkeen, ahdistun. Koen kalvavaa metsäikävää.

Siis päivisin.

Yöt ovat eri juttu.

Ahtaanpaikankammoa joutui kestämään myös ystäväni

Yö teltassa on minulle maratoniin verrattava saavutus. Siksi epäkäytännöllisen telttani osaksi on koitunut maata varastossa. Olin virittänyt sen korkeintaan kotipihaan lasten leikkipaikaksi ennen kuin ystäväni ja retkeilyseurani keksi vaatia, että telttailu voi onnistua muuallakin.

Tämä tapahtui vuosi sitten. Tukevasti syksyn puolella.

Kokemus oli ainutkertainen. Ystäväni kesti ihailtavan hyvin sen, että villakerrastojen, kuumavesipullojen ja uudenuutukaisten makuupussien lämpö katosi konkreettisesti taivaan tuuliin, kun avasin keskellä yötä teltan seinämän jäätävälle pohjoistuulelle. Suljetun paikan kammo oli yltynyt paniikiksi.

Sen jälkeen olemme yöpyneet retkillämme erämökeissä, mutta itsekseni olen lämmitellyt ajatusta siedätyshoidosta. Selviäisinkö telttayöstä ypöyksin?

Nyt asiat ovat sikäli huonosti, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja. Hulluuttani lupaudun kokeilemaan ja kirjoittamaan tämän jutun.

Olen valinnut paikakseni juuri Kirkas-Soljasen rannan, koska tunnen maaston ja viihdyn täällä päiväsaikaan. Paikassa on monta muutakin tuttua ja turvallista asiaa, kuten uutuuttaan kiiltävä puucee, toimiva kaivo ja kätevä parkkipaikka.

Aivan yksin minun ei tarvitse edelleenkään olla, koska olen ottanut matkaan lapinkoirani Röllin, joka kulkee mukanani muuallakin.

Nainen nukkuu makuupussissa.

Toimittaja Riikka Lehtovaara ja Rölli-koira retkeilevät Seitsemisen Kansallispuistossa.

Telttailu pelottaa – puukko alushousuihin ja tilkka jallua murheeseen

Aiemmin päivällä olemme kiertäneet pitkospuita Soljasen ympäri. Rölli on nähnyt ja kuullut paljon sellaista, missä omat korvani tapaavat vain hiljaisuutta.

Ennen nukkumaan menoa lämmitän trangialla urheilukaupasta ostamaani kuivamuonaa. Lisään vain kiehuvan veden ja säälin itseäni.

Telttaan asettuminen on epämiellyttävää. Röllistä vielä epämiellyttävämpää. Pelkään, että se saa hepulin, kaataa teltan ja tukehduttaa meidät molemmat kankaan alle. Työnnän puukon pikkuhousujen kuminauhan alle kunnes alan pelätä, että pistän sillä yöllä itseäni reiteeni. Hullua. Itkettää, mutta tilkka jaloviinaa helpottaa.

Yö on pitkä. Kun nukun kevyttä koiranunta, koira liikehtii levottomasti. Kun valvon, yöstä kuuluu ääniä, joita ei pitäisi kuulua. Jossain vaiheessa havahdun pissahätään, mutta mieluummin lasken alleni kuin kaivaudun pussista ulos pimeään.

Valvoessani muistan lukeneeni, että retkieväät pitäisi ripustaa puuhun tai jättää etäälle teltasta, jotta ne eivät houkuttele paikalle villieläimiä. Järki sanoo, että susi on käynyt ihmisen kimppuun viimeksi 1800-luvulla. Tunne sanoo, että juuri näin huoneilmaihminen kuolee.

Kuuntelen yötuulta ja sydämenlyöntejäni. Yritän keskittyä syviin joogahengityksiin ja ennen pitkää nukahdan.

Koira antaa emännälleen pusun teltassa.

Rölli on suomen­lapinkoira, joka aistii ja ymmärtää, että jos telttailu pelottaa ihmisnisäkästä tai muuten on kurja olo, pusuterapia tulee tarpeeseen.

Nuotion ääressä yön kammotukset haihtuvat lempeään tuuleen

Katkonaisen ja levottoman yön jälkeen havahdun siihen, että Rölli istuu korvat pystyssä valon kajastaessa telttakankaan läpi. Kuoriudun makuupussista nopeammin kuin nousisin sängystä. Teltasta on vihdoin lupa poistua. Puen villapaidan ja pitkät housut. Kun avaan teltan vetoketjun, koira ampaisee ulos, mutta pysähtyy pian katsomaan kanssani näkymää, joka avautuu edessämme.

Maailma on epätodellisen hiljainen. Rasvatyynen erämaajärven pintaa halaa samettinen sumu. Maisemassa liikkuu lisäksemme yksi elollinen olento. Yksinäinen silkki­uikku vetää vanaa peilityyneen pintaan. Ei, vaan tuolla näkyy toinenkin.

Kun saan jäykät jäseneni liikkeelle, romanttisesta sorsa­parista, satukirjausvasta ja hengissä selviämisen ilosta koostuva keitos alkaa kuplia sydänalassa. Yölliset pelot sulavat samaa tahtia trangiassa kiehuvan veden kanssa.

Ährään tulet nuotioon. Nautimme Röllin kanssa aamupalaksi kabanossia ja puuroa, minkä keittely ei vaadi kummoisia erätaitoja. Jälleen lisätään vain vesi.

Sumun hälvetessä yön pelosta on enää vaikea saada kiinni. Juurihan se tuossa oli.

Tulen äärellä ajattelen omia pelkojani ja ihmettelen risti­riitaista tunnetta. Miten on mahdollista tuntea itsensä yhtä aikaa mitättömäksi ja toisaalta järjettömän siunatuksi. Olenko ansainnut tämän kaiken ympärilleni?

Nuotion äärellä ajatuksilla on tapana karata juhlaviksi. Mietin kauaksi jäänyttä kavalaa maailmaa. Pohdin, kirjoittiko Eino Leino Lapin kesän yksinäisen telttayön jälkeen.

Tiedän jo, että kun kohta laitan telttani kasaan, sitä odottaa taas vuosien tuomio kellarissa. Minusta ei kerta kaikkiaan tule telttailijaa. Itseään voi kiusata niin monella muullakin tavalla.

Jos tästä huvittavan pienestä mutta jotenkuten onnistuneesta pelkotestistä pitäisi jotain nyt kuitenkin oppia, niin ehkä se voisi liittyä pelkoon itseensä.

Itseni voittamisen hurmoksessa ajattelen, että pahin pelko ei ehkä sittenkään ole yöllinen saalistaja tai pitkospuilla vaaniva sydänkohtaus.

Pahinta lienee se, että ihminen on alati valmis tuhoamaan tämän kaiken, kaatamaan puut, sotimaan ja murhaamaan, hävittämään luonnon, josta voi nauttia niinkin, että nukkuu yönsä turvallisesti neljän seinän sisällä.

Kitkerään pikakahviin päästyämme olemme Röllin kanssa yhtä mieltä siitä, että metsän katoaminen on sellainen pelko, ettei sitä ylitä mikään. Sitä ei pääse pakoon. Sen kanssa vain täytyy yrittää elää.

Lue myös Anna.fi: Helpot retkeilyreitit x 6 – jos luontoretkelle on aikaa vain yksi päivä, suuntaa tänne.

Koira istuu metsässä.

Olemme Rölli-koiran kanssa aika lailla samaa mieltä siitä, että nuotion ääressä ajatus lentää, mutta telttailu ja teltassa yöpyminen on hullun hommaa.

Juttu on julkaistu Kotilieden Ihana kesä -erikoisnumerossa 2022.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Miksi telttailu pelottaa? Toimittaja teki ihmiskokeen ja nukkui yön teltassa jumalaisen kauniin Kirkas-Soljasen rannalla

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X