Toimittaja Thomas Sandholmilta, 59, on kysytty usein, miten hän kuurona vanhempana on pystynyt hoitamaan kuulevia lapsiaan – ”Kaikkien neljän lapseni äidinkieli on viittomakieli"
Toimittaja Thomas Sandholm on tuttu kasvo Yleisradion viittomakielisistä uutisista. Hän nauttii kuuroudesta, eikä se ole estänyt häntä kiertämästä yksin maailmaa. Reissulta löytyi myös rakkaus.
Oikeastaan Thomas Sandholm, 59, ei olisi saanut syntyä.
Thomasin vanhemmat olivat kuuroja, ja hänen syntymänsä aikaan 1960-luvun alussa kuurojen keskinäiset avioliitot olivat lailla kiellettyjä. Jos kuuro ihminen ylipäätään avioitui, hänet pakkosteriloitiin.
Thomasin vanhemmat Heikki ja Hely Sandholm törmäsivät siis kaksinkertaiseen esteeseen, kun he rakastuivat ja halusivat perustaa perheen. Siitä huolimatta he pitivät päänsä ja saivat toisensa myötämielisen kunnanlääkärin ja suopean papin avustuksella. Ensin mainittu kirjoitti naimaluvan ja kieltäytyi steriloimasta, jälkimmäinen vihki. Perheeseen syntyi kaksi kuuroa lasta.
Thomas ristittiin Topiksi, mutta vähän alle kolmekymppisenä hän vaihtoi nimensä. Syynä oli rakkaus ja se, että Thomas sopii Topia paremmin englantia puhuvien ihmisten suuhun. Hän oli nimittäin tuolloin muuttamassa Australiaan, rakkaansa Phillipan kotimaahan.
Bussissa viitottiin vain salaa, kädet sylissä
Tuntuu pieneltä ihmeeltä, että 1960-luvun Suomessa kuurolle pojalle saattoi kasvaa niin ehjä itsetunto kuin Topille. Se verran karu oli kuurojen ihmisten osa vuosikymmenten ajan aina 1970-luvulle saakka.
Kohtelu oli ideologisesti lähellä natsi-Saksan rotuhygieniaoppeja. Avioliitto- ja pakkosterilointilakeja perusteltiin kuurouden periytymisen ehkäisyllä – siitä huolimatta, että yli 90 prosenttia kuuroista lapsista syntyi kuuleville vanhemmille.
Kuuroja syrjivien lakien lisäksi viittomakielen käyttö oli kielletty. Edes kuurojen kouluissa ei saanut viittoa. Sen sijaan niissä opetettiin lapsia lukemaan huulilta ja muodostamaan sanoja huulillaan.
Jos kuurot viittoivat, he tekivät sen salaa. Topin äiti viittoi bussissa istuessaan lapsilleen kädet sylissä, jotta kukaan ei huomaisi. Samasta syystä sälekaihtimet pysyivät kotona visusti kiinni. Naapureiden edessä äiti näytteli kuulevaa.
”Äiti pelkäsi, että jos meidän huomataan viittovan, sosiaalihuolto ottaa lapset pois heiltä.”
Miten siis on mahdollista, että kuuroille väkisin syötetty häpeä ei tarttunut pikku-Topiin?
Äänenmurros hävetti, kun sitä ei itse kuullut
Thomas itse ajattelee, että syynä oli se turvallinen kupla, jossa hän sai elää lapsuutensa.
Kuurous ei ollut hänen vanhempiensa mielestä vamma vaan ominaisuus muiden joukossa. He toimivat aktiivisesti kuurojen tilanteen parantamiseksi. Äiti oli Suomen ensimmäinen kuuro viittomakielen opettaja ja isä kuurojen yhdistyksen puheenjohtaja Tampereella. He olivat tunnettuja kuurojen yhteisössä.
Perheen elämä oli sosiaalista ja aktiivista. Sukulaisissa oli kymmenen kuuroa, ja monet kuulevat osasivat viittoa. Huumori oli yhteistä ja nauru herkässä.
”Olin iloinen lapsi ja nautin kuuroudesta”, Thomas sanoo.
Hän nauttii siitä edelleen eikä ole hetkeäkään harkinnut implanttia eli sisäkorvaistutetta, jolla nykyisin parannetaan kuuron mahdollisuuksia kuulla.
Pikku-Topi kasvoi omatoimiseksi ja itsenäiseksi. Hän liikkui yksin bussilla silloinkin, kun ei vielä ylettynyt painamaan pysäytysnappia. Hän vain tarttui lähintä aikuista lahkeesta ja osoitti nappia.
Oma kuurojen kupla oli Topin mielestä loputtoman kiinnostava, ulkopuolinen maailmaa ei niinkään. Siihen ei päässyt sisälle, koska ei ollut yhteistä kieltä.
Omassa kuplassa myötäelettiin, autettiin ja juoruiltiin. Topi huomasi miten käy, jos menee hänen setänsä lailla naimisiin kuulevan naisen kanssa ja saa kuulevia lapsia. Setä jäi perheessään ulkopuoliseksi, kun kuulevat perheenjäsenet eivät pitäneet häntä kärryillä puheenaiheista.
”Setä olisi itsekin ollut kova juoruamaan. Minun kauttani hän sai osallistua tällaisiin asioihin, koska kerroin elämästäni kuurojen koulussa: keitä siellä on ja kuka on kenenkin kaveri. Sellainen juttelu oli hänelle tärkeää.”
Joskus kuulevien maailmasta kantautui asioita, jotka tuntuivat nuoren miehen mielestä käsittämättömiltä. Kerran äidinäiti, joka oli kuuleva, alkoi selittää pöydän ääressä kaikille: Meidän Topista on tullut mies! Hänellä on äänenmurros!
”Painoin pääni häpeissäni ja yritin kadota. Tuntui jotenkin kamalalta, että sellaisen asian huomasi äänestä. En ymmärrä sitä vieläkään.”
Amerikassa kuuroihin suhtauduttiin toisin
15-vuotiaana Thomas lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Hän oli ensimmäinen kuuro suomalaisnuori, joka teki niin.
Reissu opetti paljon. Ihan ensimmäiseksi sen, että rapakon takana ei ymmärretty suomalaisia viittomia. Brittienglannin viittomistakaan ei ollut apua, sillä amerikkalainen viittomakieli on ihan eri juttu. Thomasin piti siis ensi töikseen opetella uusi viittomakieli.
Amerikassa oli silti helppo hengittää. Siellä kuurouteen suhtauduttiin aivan toisin kuin Suomessa. Viittomakieliset olivat yksi kielivähemmistö muiden joukossa, eivät vajavaisia ihmisiä tai B-luokan kansalaisia.
Thomas huomasi, että Amerikassa ihmisten väliset jakolinjat kulkivat ihonvärissä ja uskonnossa, ja siinä luokituksessa hän oli valkoisena kristittynä yhtäkkiä vahvoilla.
Tästä ensimmäisestä ulkomaanmatkasta jäi polte maailmalle. Topi oli pärjännyt siellä samalla kyvyllä, jolla matkusti pikkunaskalina Tampereella. Hän ei epäröinyt ottaa kontaktia ihmisiin ja pyytää apua elekielellä tai paperilapulla.
Palattuaan kotiin Topi kävi lukion, mutta jätti sen kesken. Hän pääsi pätkätöihin kuurojen koulun opettajaksi, piipahti tutkimusapulaisena yliopistolla ja käväisi Yleisradion ensimmäisen viittomakielisen ajankohtaisohjelman juontajana vuonna 1982.
Ensiaskeleet työelämässä olivat siinä mielessä tyypillisiä kuurojen työurille, että ne ovat lyhyitä pätkiä. Muuten hänen polkunsa työelämässä ei ole ollut tavanomainen, sillä hyvin verkostoituneena hän on aina löytänyt töitä. Tavallisempaa on se, että kuurojen on vaikeaa työllistyä.
Rantapummi Thomas Sandholm
26-vuotiaana Topi lähti kohtalokkaalle maailmanympärysmatkalle, jonka aikana hänen tiensä vei Australiaan. Elettiin vuotta 1989. Hän oli saanut Melbournen-oppaakseen kuuron tytön, joka oli hänen amerikkalaisten tuttujensa tuttu. Tyttö oli Phillipa.
Topi rakastui hetkessä. Aika nopeasti myös Phillipa oivalsi löytäneensä kultakimpaleen.
Phillipan vanhemmat sen sijaan eivät innostuneet, kun heille selvisi nuorten tunteiden syvyys. Mikä lie rantapummi, he ajattelivat reppu selässä matkaavasta suomalaisesta. Vuodessa hekin pehmenivät, kun huomasivat, että pojalla oli asialliset aikeet.
Topi vaihtoi nimensä Thomasiksi, kun nuoripari aloitti yhteisen elämänsä Australiassa. Nimenmuutos oli tehty kuulevia varten, sillä hänen todellinen eli viittomakielinen nimensä ei muuttunut. Se oli edelleen etusormi, jolla osoitetaan poskea juuri siitä kohdasta, jossa hänellä on hymykuoppa.
Australiassa asuminen jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Thomas ei löytänyt töitä. He muuttivat Suomeen, ja heidän kaikki neljä tytärtään ovat syntyneet täällä.
Valoja ja tärinää kotona
Juttelemme viittomakielen tulkin välityksellä Sandholmien olohuoneessa. Yhtäkkiä olohuoneen ja kaikkien muidenkin huoneiden katonrajassa alkaa vilkkua valo. Ovikello soi, ja valot ilmoittavat siitä. Thomas käy päästämässä valokuvaajan sisälle.
Samaan valoilmaisimeen on yhdistetty myös perheen tekstipuhelin ja palohälytin. Aikanaan myös lasten itkuhälyttimet olivat osa sitä. Jokainen näistä vilkkuu eri tavalla, jotta Thomas ja Phillipa tietävät, mennäkö avaamaan ovi vai katsomaan tekstipuhelimesta, kenellä on asiaa.
Kiipeämme yläkertaan, makuuhuoneeseen, sillä Thomas haluaa näyttä jotain. Parisängyn tyynyn alta hän kaivaa esille värinähälyttimen. Se on kytketty valohälytinjärjestelmään ja tärisee pään alla niin äreästi, että raskasunisinkin herää, jos joku on oven takana tai tavoittelee heitä puhelimella.
Maisema on hiljaisuus
Sandholmien koti on rauhallisella pientaloalueella Helsingin itäisimmässä kolkassa. Vieressä on kaunista mäntymetsää, jossa Thomas pystyy helposti kuvittelemaan olevansa kaukana erämaassa.
”Minulle hiljaisuus tarkoittaa juuri tällaista seesteistä luontomaisemaa, jossa silmä lepää.”
Kuulevalle se maisema ei ole yhtä idyllinen, sillä lähellä jyräävä Porvoon moottoritie tuottaa melua.
Ääni on Thomasille niin epäoleellinen asia, että harvoin hän edes tulee ajatelleeksi sen olemassaoloa. Vastikään hän hämmästyi viittomakielisten uutisten työpalaverissa, kun tiimin kuulevat jäsenet puhuivat taustavideon äänestä. Jaa, siinäkin on ääni, Thomas hämmästyi.
Monet kuurot nauttivat musiikin rytmistä, joka tuntuu ääniaaltoina kehossa. Thomasia äänen kehossa aiheuttamat värinät eivät puhuttele, paitsi ehkä silloin, kun ne tulevat yöllä vaimon suusta.
”Jos olemme ihan lähekkäin, huomaan pienestä tärinästä, kun hän kuorsaa.”
Thomasin äiti puolestaan koki musiikkina Alvar Aallon arkkitehtuurin tai värikkäiden akvaariokalojen katselun.
Melua Thomasille ovat häiritsevät valot. Pahinta on taskulamppu, jolla häikäistään silmiä, tai välkkyvät, räpsyvät valot. Esimerkiksi juuri sellaiset, jotka eilen katkaisivat Thomasin ja Phillipan rauhallisen illan television ääressä ja säikäyttivät heidät pahanpäiväisesti. Voimakas valkoisena välkkyvä valo räiskähti silmille kaikista ikkunoista. Auraustraktori siellä siivosi lumia kadulta.
Lapset sulkivat silmänsä, kun tahtoivat mykistää isänsä
Miten kuurot vanhemmat voivat hoitaa kuulevia lapsia? Näitä ihmettelyjä Sandholmit saivat kuulla neuvolassa 1990-luvulla, kun heidän tyttärensä olivat vauvoja.
”Väsyin vääntämään tästä asiasta neuvolassa. Siellä normaaliuden standardi on koko ajan etualalla,” Thomas sanoo.
Sandholmeille oli itsestään selvää, että lastenhoito onnistuu ihan niin kuin muissakin perheissä. Heidän kaikkien neljän kuulevan lapsensa äidinkieli on viittomakieli.
Jo vauvan kanssa pystyy kommunikoimaan viittomilla. Puhumaan lapset oppivat, koska heitä ympäröi puhuva maailma: päiväkoti, ystävät, sukulaiset, koulu, harrastukset, kerhot ja televisio.
Hankalinta Thomasilla oli lasten kanssa silloin, jos nämä tekivät jotain, mistä heitä piti torua. Lapset vain sulkivat silmänsä ja mykistivät näin isänsä.
”Silloin piti vain ihan kypsänä odotella, saisiko itsekin sen kiljumisvuoron. Kun silmät aukesivat, piti viittoa torut vauhdilla ennen kuin lapsi sulki ne taas.”
Kaikki tyttäret menestyivät koulussa ja jatko-opinnoissa hyvin ja ovat nyt, nuorina aikuisina, löytäneet paikkansa maailmassa.
Lapset saivat metelöidä kotona
Kuulevien maailma oli jäänyt Thomasille vieraaksi lapsena. Siitä päinvastoin varoiteltiin häntä: kuulevat ovat katalia.
Phillipalle tämä maailma oli kuulevien vanhempien kautta tuttu asia, ja vaimon myötä se tuli Thomasillekin läheisemmäksi. Mutta vasta lapset vetivät Thomasin tiukempaan yhteyteen kuulevien kanssa.
”Meillä oli aina paljon lapsia kylässä. Lasten kavereiden kodeissa ei saanut metelöidä, mutta meillä sai huutaa ja kuunnella musiikkia.”
Lue myös Anna.fi: Räppäri Signmark neuvoo, mitä kuurolta ei kannata kysyä: ”Toivon, että ihmiset oppisivat suhtautumaan kuuroon samoin kuin saamelaiseen”
Joskus naapurit laittoivat Thomasille Whatsapp-viestin kovasta möykästä pihalla, ja silloin hän meni hiljentämään elämöintiä.
”Minulla oli tämmöinen salainen yhteys naapureihin”, Thomas naureskelee.
Ja toden totta. Siinä missä Thomasin lapsuudenperhe pelkäsi naapureita eikä tiennyt heistä mitään, nyt yhteys naapureihin näkyy monenlaisissa asioissa. Naapurit ovat olleet kilistelemässä lasten lakkiaisissa ja opetelleet viittomia.
”Lasten kautta olen hahmottanut kuulevien maailmasta erilaisia elämäntapoja ja mahdollisuuksia esimerkiksi harrastaa, mutta saanut tietää myös inhimillisestä elämästä, jossa saadaan potkut, riidellään tai erotaan.”
Aina voi kysyä, miten voit
Thomasin tarina ei ole tavallinen kuurolle miehelle Suomessa.
Siinä tyypillisemmässä polussa kärsitään työttömyydestä ja toiseuden tunteesta, vaikka koulutusta olisi jopa yliopistotasolta. Syrjivistä laeista on luovuttu vuosikymmeniä sitten, mutta niiden aiheuttamaa takamatkaa ei ole kurottu umpeen.
”Kuurojen työttömyys on kolme kertaa yleisempää kuin kuulevien. Se aiheuttaa yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä ja mielenterveysongelmia.”
Toki myös Thomasin työelämä sisältää epätavallisen paljon pätkätöitä. Hän oli jo 51-vuotias, kun Yle teki hänen työsuhteestaan kokoaikaisen ja vakinaisen.
Meillä jokaisella on Thomasin mielestä rooli siinä, että kuurot eivät jää ulkopuolisiksi sosiaalisissa tilanteissa. Resepti on yksinkertainen: kouluissa, työpaikoilla tai juhlissa voi aina kysyä, miten voit, otatko juotavaa, onko ruoka hyvää. Ei tarvitse osata viittoa, sillä voi käyttää eleitä. Kuurot myös lukevat huulilta.
”Kommunikoidaan! Me olemme kaikki ihmisiä.”
Sami Kosken ja Thomas Sandholmin kirja Thomas Sandholm – syntynyt viittomaan (SKS) ilmestyi kansallisena kuurojen päivänä 12.2.2023
Juttu julkaistu Kotiliedessä 4/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Toimittaja Thomas Sandholmilta, 59, on kysytty usein, miten hän kuurona vanhempana on pystynyt hoitamaan kuulevia lapsiaan – ”Kaikkien neljän lapseni äidinkieli on viittomakieli"