Torsti Lehtinen: Vankilakundista filosofiksi – ”Tärkein oppi elämässä on kiitollisuus”

Kun kirjailija-filosofi Torsti Lehtinen oli pikkupoika, hänen äitinsä joutui vankilaan. Torsti asui kolmen vuoden ajan lastenkodissa, osan ajasta karussa eristyshuoneessa. Paljon myöhemmin hän oppi olemaan kiitollinen kaikesta kokemastaan.

Isä yskii verta ja kaatuu lattialle. Äiti soittaa ambulanssin ja lähtee saattamaan isää sairaalaan, ambulanssin pillien ulina etääntyy. Pieni poika ajattelee, että ei varmaan enää koskaan näe isäänsä. Niin käy. Isä ei palaa. Poika, Torsti Lehtinen, on nelivuotias.

Lue myös: Onnellisuustutkija paljastaa vinkit onnelliseen elämään – ota opit käyttöön jo tänään!

Eletään sotien jälkeisiä vuosia. Tämän poika muistaa jälkikäteen isänsä hautajaisista:

Pöydällä oli isän kuva ja kaksi kynttilää. Muistotilaisuus pidettiin Helsingin Kalliossa Ravintola Toverissa, jossa äiti työskenteli kassana. Tarjolle asetettiin työläisperinteen mukaisesti pullakranssi, jonka keskellä oli röykkiö pipareita.

”Isä kuoli tuberkuloosiin. Viimeiset elinkuukautensa hän oli morfinisti ja alkoi seota. Se oli äidille kovaa aikaa”, kirjailija-filosofi Torsti Lehtinen, 74, muistaa.

Mutta kovaa se oli myös pienelle pojalle. Eivätkä menetykset loppuneet siihen kevääseen. Saman vuoden syksy muutti Torstin elämän lopullisesti.

Torsti Lehtinen joutui lapsena eristyshuoneeseen

Torsti lusikoi suuhunsa makaronivelliä tätinsä luona, kun joku ryskyttää ovea. Huoneeseen astuu kaksi poliisia ja tuntematon nainen. Torstin on lähdettävä heidän mukaansa. Hän ei saa edes syödä velliä loppuun.

Torsti laittaa hanttiin, mutta nainen nappaa rimpuilevan pojan kainaloonsa. Hänet kannetaan mustaanmaijaan ja kuljetetaan Sofianlehdon lastenkotiin.

Lue myös: Elämänmuutos vei Peter Mustelinin posteljooniksi Korppooseen: ”Saaristossa asiat hoidetaan, mutta ei hätiköidä”

Siellä pientä poikaa odottaa kova kohtalo. Hänen keuhkoistaan on löytynyt varjostumia, ja pelätään, että hänkin sairastaa tuberkuloosia. Tartuntariskin takia Torsti suljetaan vuodeksi eristyshuoneeseen, jonka ikkunoissa on kalterit. Niiden välistä hän katselee Velodormin kentällä punaisissa paidoissa jalkapalloa pelaavia poikia.

Torstin keskeinen ajanviete on raapia kynsillä kuvioita seinien rappauksiin. Hän jatkaa siitä, mihin edellinen eristetty on jäänyt. Tekee karttoja ja mielikuvitusmaailmoja, raapii esiin satuolentoja, käytäviä, kuiluja.

Muita lastenkodin lapsia hän ei saa tavata. Hoitajista Torsti muistaa häivähdyksen valkosiniruudullista kangasta, ei kenenkään kasvoja.

Onneksi tädit käyvät katsomassa häntä. Samoin toinen tuberkuloosia sairastava, pari vuotta vanhempi poika, joka kantaa mukanaan mustaa vahakantista vihkoa täynnä laulunsanoja. Kun pojat hoilaavat yhdessä kaivosmiesten lauluja, todellisuus unohtuu hetkeksi.

Torsti seuraa lakkaamatta ikkunan edessä olevaa raitiovaunupysäkkiä. Siinä pysähtyy kotikulmilta Hakaniemestä tuttu raitiovaunu. Torsti odottaa äidin laskeutuvan raitiovaunun kyydistä, mutta niin ei tapahdu. Äiti ei tule.

Torstille kerrotaan äidin olevan sairaalassa. Vasta vuosia myöhemmin selviää, että äiti istui vankilassa pitkää tuomiota. Hän oli käynyt mustanpörssin kauppaa ja auttanut toista työläisnaista tekemällä tälle laittoman abortin.

”Ikävöin äitiä lastenkodissa yötä päivää. Ollessani eristyksessä minut piti elossa toive äidin tulosta. Usko siihen, että hän hakee minut vielä pois.”

Torsti Lehtinen

Lastenkodista toiseen

Vuoden kuluttua Torsti siirretään parempaan lastenkotiin. Rikas täti on järjestänyt parhaan keuhkospesialistin tutkimukset ja lausunnon. Siinä selvisi, että Torstilla ei ollut tuberkuloosia vaan hilusrauhastulehdus.

Matkalla uuteen lastenkotiin Torsti yrittää laskea käännöksiä ja mutkia: kolmas oikeaan, jonkin aikaa suoraan, neljäs vasemmalle, sitten oikealle. Mutta hän putoaa kartalta eikä tiedä, minne häntä viedään. Torsti on varma, että äiti ei löydä häntä enää ikinä.

”Sillä matkalla menetin yhteyden raitiovaunuun, joka piti toivoani yllä. Napanuora lapsuuteen katkesi.”

Lue myös: Syöpä muutti Jaakko Heikkilän elämän suunnan – insinööristä tuli palkittu valokuvaaja

Uusi lastenkoti on idyllinen, sireenipensaat ympäröivät sitä. Mutta Torsti ei tahdo asettua. Seuraa raivoisia pakoyrityksiä, ja Torsti sidotaan pitkiksi ajoiksi nilkoista ja ranteista kiinni putkisänkyyn.

Hän huutaa hoitajille haluavansa kotiin, ei hänellä ole mitään tautia. Mutta poikaa ei lasketa mihinkään, eikä Torstilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rauhoittua ja kestää vielä viimeinen siirto seuraavaan lastenkotiin Pitäjänmäelle.

Siellä hän nukkuu pinnasängyssä toisen pojan kanssa, joka vatkaa ahdistuneena päätään puolelta toiselle ja laskee alleen. Ruokahetkistä Torstin kauhu on sienikastikkeen syöminen. Vaikka sienet ovat madonsyömiä, lautanen on tyhjennettävä – myös silloin, kun ruoka on jo kertaalleen pursunnut ulos suusta.

Onneksi tapahtuu jotakin, mistä Torsti saa lohtua. Äiti lähettää paketin, jossa on kaleidoskooppi.

”Olin suunnattoman iloinen ja huojentunut. Tiesin viimein äidin olevan elossa.”

Torsti LehtinenRikkaan tädin kotiin

Lopulta äiti saapuu. Hän astuu sisään lastenkodin portista ja kävelee Torstia vastaan. Äiti ja poika halaavat, he lähtevät kulkemaan kesän lämmittämään puutarhaan. Torsti on yhtä aikaa onnellinen ja haikea.

Mutta äiti joutuu lähtemään, hän ei saa lasta huostaansa. Torsti käpertyy omaan maailmaansa, jota hän katselee äidiltä saamansa kaleidoskoopin läpi. Hän heiluttaa pahvitötteröä, ja joka kerralla suojalasin takana olevat sirut piirtävät näkyviin erilaisen maiseman. Lopulta hoitajat ottavat putken pois. Heidän mielestään Torstin käytös on vieraantunutta.

”Kaleidoskoopin myötä menetin ainoan iloni.”

Kolmen lastenkodeissa vietetyn vuoden jälkeen Torsti pääsee viimein pois. Rikas täti on hoitanut asian, ja Torsti muuttaa hänen luokseen. Asunto on upea. Eteinen on Torstin lapsuudenkodin kokoinen ja plyysimatot kuin Tuhannen ja yhden yön saduista.

Torsti alkaa sopeutua normaaliin elämään. Hän aloittaa kansakoulun, ravaa lainaamassa kirjoja Kallion kirjastosta ja pelaa kavereiden kanssa jääpalloa.

Perheen poika ei kuitenkaan pidä tulokkaasta, hän on mustasukkainen. Poika kirjaa ylös ateriat, jotka Torsti on heille velkaa, ja vahtii pesäpallomailan kanssa lelukorin edessä, että Torsti ei koske hänen peltirumpuunsa ja vieteriautoonsa.

Iltaisin Torsti pelkää ikkunassa välkkyviä toimistorakennuksen valoja. Ne muistuttavat lastenkodin isojen poikien lakanapäisistä hahmoista, jotka ilmestyivät koputtelemaan pimeään ikkunaan. Täti istuu Torstin sängyn vieressä ja antaa lääkettä, jolla pelot katoavat.

”Oikeasti teelusikassa oli vain vettä, mutta täti sai minut rauhoittumaan sillä.”

Lue myös: Elämä on -lausahduksen keksinyt Markku Rönkkö: loistelias ura mainostoimistossa vaihtui kirjailijan ammattiin

Äidin ja isäpuolen luo

Sitten koittaa kauan odotettu päivä. Torsti saa palata kotiin.

”Vaikka asiat eivät olleet kotona ihan mallillaan, valehtelin lastensuojeluviranomaisille silmät päästäni, että sain olla äidin kanssa. Se oli minulle tärkeintä.”

Äiti laulaa aina tiskatessaan. Sellaisena Torsti hänet muistaa. Iloisena vitsiniekkana, joka nappaa Torstin ilmaan tanssipartnerikseen, jos radiossa soi Liljankukka. Tai heiluttaa itseään sängynreunalla murjaistuaan hyvän vitsin.

Äiti rakastaa poikaansa, mutta äidin uusi miesystävä ei pidä Torstista, joka on varttunut yhdeksänvuotiaaksi. Vaatturina työskentelevä isäpuoli alkoholisoituu ja käy päivä päivältä häikäilemättömämmäksi. Hän myy viinanhimoissaan Torstin postimerkkikokoelmat ja vohkii pojan nahkatakkiin säästämät rahat itselleen.

Vaikeinta on katsoa, mitä mies tekee äidille. Kerran isäpuoli lyö äitiä keittiöveitsellä, mutta veitsi osuu ulsterin isoon nappiin. Teini-ikään kasvanut Torsti hyökkää puolustamaan äitiä.

”Päässäni sumeni, ja syöksyin miehen kimppuun. Löin hänet lattiaan ja lopetin hakkaamisen vasta, kun isäpuolen katse oli sumea.”

Iltaisin Torsti kävelee äidin kanssa ympäri Kallion katuja, kun isäpuoli juopottelee kotona. Kerran Torsti kysyy, miksi äiti kestää tätä kaikkea. Äiti vastaa, että yksinäisyys on vielä pahempaa.

Torstin rinnassa tuntuu ontolta, ja hän tekee päätöksen. Hän lähtee valloittamaan maailmaa.

Torsti Lehtinen matkusti ympäri maailmaa

Vapaus. Sitä nuorukaiseksi varttunut Torsti Lehtinen haluaa elämässään eniten. Vapauden hän saakin liftaamalla kaverinsa kanssa 15-vuotiaana aluksi Ruotsiin, pian itsekseen pidemmälle.

Torsti kiertää maailmaa mottonaan, että ei palaa koskaan samalle seudulle. Hän asuu ulkomailla yli 40 eri paikassa, seilaa laivalla Itämerta ja työskentelee hotelleissa tiskaajana. Hän nukkuu sataman teollisuuskontissa ja joutuu kolmesti vankilaan katutappelun ja pienten rötösten takia, kunnes päättää 18-vuotiaana kääntää elämänsä suunnan.

Myöhemmin Torsti istuu Marokossa Atlas-vuorten rinteellä ja katselee edessä avautuvaa maisemaa. Hän tajuaa, että ei voi tulla enää tämän vapaammaksi. Samalla hän ymmärtää olevansa velvollinen käyttämään vapauttaan johonkin.

Torsti palaa Suomeen ja aloittaa Ressun iltalukion, josta hän valmistuu kautta aikojen parhailla papereilla. Hän jatkaa yliopistoon lukemaan teoreettista filosofiaa ja systemaattista teologiaa ja päätyy Nokialle ohjelmistoasiantuntijaksi. Hän haluaa elää kunnollista elämää, olla kunnon ihminen.

Päätöstä lujittaa se, että Torstin kaksi ensimmäistä avioliittoa ovat kariutuneet ja lapset ovat jääneet äitiensä hoteisiin. Myöhemmin toinen lapsista siirtyy Torstille, kun tämä saa elämänsä järjestykseen.

Nykyisestä, kolmannesta avioliitosta syntyy vielä viisi lasta, joiden elämässä Torsti on ollut täysipainoisesti läsnä.

”Lasten syntyessä vastuun tuoma huoli jyräsi minut alleen. Pelkäsin koko ajan, että heille tapahtuu jotain. Se ei ollut enää tervettä”, Torsti sanoo.

”Jos kuulin hälytysajoneuvon äänen, saatoin rynnätä tarkistamaan, että lapset ovat turvassa. En halunnut, että he joutuvat kokemaan mitään sellaista, mitä olin itse kokenut.”

Torsti Lehtinen

Ikävä, mutta mitä?

Torsti Lehtinen on kiitollinen kaikesta koetusta. Pitkän uran kirjailijana ja filosofina tehnyt mies uskoo, että vaikeat tapahtumat ovat muovanneet häntä kohti tätä hetkeä.

Kolmikymppisenä Torsti ymmärsi, että hänen täytyy tehdä jotain, missä sydän on mukana. Hän päätyi huumetyöhön ja tarkkailuluokan opettajaksi. Ne antoivat paljon, mutta lopulta eniten antoi kirjoittaminen.

Nyt 74-vuotiaana Torsti kirjoittaa edelleen. Hän kiertää luennoimassa ja vetää kirjoituskursseja Suomessa ja Euroopassa, mikä antaa hyvää vastapainoa kirjailijantyön yksinäisyydelle.

Kaikesta kokemastaan Torsti löytää hyvän ja valoisan puolen. Hän ei muistele ikäviä asioita, vaan pieniä, iloisia tapahtumia ja uskomattomia pelastuksen hetkiä.

”Olen kiitollinen, että olen hengissä. Moni kaveri on menehtynyt. Ajattelen, että tärkein asia, jonka elämässä voi oppia, on kiitollisuus.”

Toki Torstin elämään on mahtunut myös epäilyksen hetkiä. Joskus on ollut vaikea uskoa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia.

”Mennyt on jättänyt minuun jonkinlaisen ruumiillistuneen ikävän. Se ei ole kaipuuta menetettyyn onnen aikaan tai alkusymbioosiin, vaan luvatun maan kaipausta.”

Hän ikävöi jotakin sellaista, mitä hänellä ei koskaan edes ollut.

Juttu julkaistu Kotiliesi 9/2017 -lehdessä.

Avainsanat

Keskustelu

Olen lukenut Lehtisen kirjan Jano,pidin siitä,hähen lahjakkuutensa johtuu karjalaisesta verenperinnöstä.

Aikamoinen elämätarina! Uskomatonta, että Lehtinen on näiden koettelemustensa jälkeen tuossa pisteessä.

Kommentoi juttua: Torsti Lehtinen: Vankilakundista filosofiksi – ”Tärkein oppi elämässä on kiitollisuus”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X