Tuure Kilpeläinen avoimena elämästään: Sai etiäisen rakastumisesta Manuela Boscoon

Muusikko Tuure Kilpeläinen on nyt nosteessa. Avioliitto Manuela Boscon kanssa ja osallistuminen Vain elämää -ohjelmaan tekivät romantikosta kaikille tutun.

Tuure Kilpeläinen oli kymmenen vuotta sitten synkissä tunnelmissa. Marraskuisessa Helsingissä satoi ja vihmoi, ja laulaja-lauluntekijän ura junnasi paikoillaan.

Rokki oli alkanut kyllästyttää.

Kansa kuunteli pari-kolme vuotta nuorempia Lauri Tähkää ja Juha Tapiota. Tuuren kolme soololevyä eivät olleet vieneet minnekään, vaikka hänen bändissään oli loistavia tyyppejä. Samoja, jotka soittavat nykyään J. Karjalaisen kanssa.

”Raahasin hienoja muusikoita Jyväskylään ja Tampereelle, ja paikalle tuli ehkä kuusi kuuntelijaa. Sellainen syö miestä. Oli vaikea tehdä uutta ja erilaista, kun ketään ei kiinnostanut”, Tuure Kilpeläinen, 48, sanoo.

Hän oli valmistunut kuvaamataidonopettajaksi, mennyt naimisiin ja ensimmäinen lapsi oli syntynyt, mutta muusikkous oli jo viisi vuotta ollut hiljaista puurtamista.

Isän kuolema samoihin aikoihin sai aikaan ryhtiliikkeen. Kun ymmärtää kuolevansa itsekin, on syytä toimia ripeästi. Varsinkin, jos ikänsä osana yhteiskunnan systeemiä pyörinyt isä on ennen kuolemaansa sanonut, että ei kannata olla minkään koneiston osa.

Että vapaus on tärkeintä.

Lue myös: Waltteri Torikka: ”Ammennan tulkintoihini kipeistä kokemuksistani”

Hitti Valon pisaroita ja Kaihon karavaani syntyvät

Tuure Kilpeläinen oli jo pitkään kuunnellut maailmanmusiikkia. Eri maiden kielet ja musiikin erilainen rytmi virkistivät anglosaksisen rokkiperinteen tuntijaa.

Lätkyttämisestä piti päästä tsonk-tsonkkaamaan. Tuure havainnollistaa eri maailmojen rytmejä läpsyttämällä kättään rokkimaisesti reiteen ja päästelemällä suustaan eksoottisia tsonk-tsonkka-ääniä.

Lähikuva Tuuresta

Sitten Tuure sattui kävelemään marraskuisella Mannerheimintiellä. Taas satoi. Hän huomasi Forumin kauppakeskuksen mainostaulussa kuvan naisesta, jolla oli kolikoista tehdyt korvakorut. Valo kimmelsi niissä keskellä syksyn pimeyttä.

Siinä paikassa syntyi melodia kappaleeseen Valon pisaroita. Siitä tuli ensimmäinen hitti.

”En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan, / laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa. / Mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa, / olen etsimässä valon pisaroita.”

Laulun pohjana oli junassa kohdattu mummo, joka lohdutti itseään laulamalla virsiä. Yksi virsistä oli En etsi valtaa loistoa.

Biisiin tuli mummon lastenlasten ikävää. Ja paljon rakkauden kaipuuta.

Tuure tarvitsi kuitenkin apua, jotta laahaavasta, synkästä portugalilaisfadosta kuoriutuisi hieman iloisempi kappale. Kun tuottajat Pete Eklund ja Sampo Haapaniemi näpelöivät kappaletta, tapahtui ihme.

Heidän kommenttinsa saatuaan Tuure makasi kotisohvalla. Yhtäkkiä hän tiesi, mihin suuntaan olisi lähdettävä. Syntyi bändi ja sille brändi.

”Bändin nimi on Kaihon Karavaani, ja se soittaa rytmikästä musaa melodisin kuljetuksin.”

Kouvola raastaa unelmat

Lapsena Tuure Kilpeläisen perhe muutti usein. Koulut vaihtuivat. Pisimpään hän asui Kouvolassa, josta kirjoitti ylioppilaaksi.

Kouvolasta löytyivät myös musiikista kiinnostuneet, saman henkiset pillifarkkuiset rokkipojat. Ne, jotka tööttäsivät tukkansa sokerivedellä hattarapilveksi ja pitivät rannekoruja ja joiden korvalehdet kilisivät.

”Kaikkea sellaista oli yllä, jolla saattoi saada snägärillä turpaan”, Tuure muistelee.

Tuure opetteli rokkia soittamalla kitaraa levyjen päälle. Itseoppinut muusikko ei edelleenkään osaa nuotteja. Pianoa hän opetteli soittamaan vasta kolmekymppisenä.

Lukiolaisena hän hurahti Kummisetä-elokuviin. Tyyli muuttui klassiseksi. Valkoinen paita ja solmio olivat yllä koulussakin. Mika Waltari ja Al Pacino olivat idoleita, myös hiusmallien suhteen. Hattarapilvi suittiin brylcreemillä sileäksi jakauksen molemmin puolin.

Seppälän muotiliikkeessä työskennelleellä äidillä oli tarkka silmä niin vaatteiden laadun kuin istuvuudenkin suhteen. Ero autokaupassa työskennelleestä isästä oli kova paikka hauraalle naiselle. Tuure Kilpeläinen itsenäistyi varhain.

Löytyi oma tyyli. Löytyi soul, löytyi blues.

Silti tuntui, että pikkukaupunki raastaa nuoren ihmisen kaikki unelmat.

Kokista muusikoksi

Tuure sai ensin kesätöitä, sitten joulu- ja viikonlopputöitä Kouvolan Vaakuna-hotellista ja oppi siellä alan hienoudet kokeilta ja kylmäköiltä. Elettiin vielä aikaa, jolloin kastikeliemet tehtiin itse isoissa kattiloissa. Paahdettujen luiden ja kasvisten keittäminen kesti päiväkausia. Tuuresta tuli kokki.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen piti päästä isompiin ympyröihin. Tuure halusi Helsinkiin. Siellä olisivat ne makeimmat bändit. Työkseen hän kokkasi ja harrastuksekseen rokkasi.

Kadulla saattoi törmätä televisiosta tuttuihin hahmoihin, filosofi Esa Saariseen tai Dave Isokynä Lindholmiin. Muusikko tarvitsi syntyäkseen paitsi saman henkisiä ihmisiä myös sivullisuutta.

”Helsinki on täynnä pikkupaikkakunnilta muuttaneiden ulkopuolisuutta. Sitä pidetään koppavana citykulttuurina.”

Tosiasiassa kyseessä on eksyneiden sulatusuuni.

”Kaikki oli inspiroivaa. Kuin olisi New Yorkiin tullut.”

Rakkaus kristallisoitui

On ihmisiä, jotka osaavat yhdistää sielunkumppaneita. Ja on ihmisiä, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Tuure Kilpeläiselle alkoi tapahtua, kun tuottaja Pete Eklund alkoi tuuppia häntä sekä uusia ihmisiä että uudenlaista tekemistä kohti.

Vaikka Tuure oli tehnyt aiemminkin yhteistyötä upeiden muusikoiden kanssa, nyt löytyi väkeä, joiden kanssa syttyi alkuräjähdys.

Juuri perustetun Kaihon Karavaanin kuusi kaveria soittivat kaikki keikkamatkatkin ja puhuivat musiikista enemmän kuin ehtivät soittaa. Miksi tehdään näin, mitkä ovat kunkin mieltymykset, millaiset ovat rytmitykset, mikä on kunkin esteettinen taju?

Keikat olivat vimmaisia, ja hittejä syntyi. Bonsaipuu, Pelko pois, Ystävänpäivä, Erämaa, Eloon, Hyvä, paha, ruma mies…

”Karavaanin alkuaikoina vasta tajusin tietoisesti, että minun musiikkini ydin on rakkaus. Muistan ajatelleeni niin aiemminkin. Mutta nyt se oli kristallisoitunut.”

Lue myös: Marita Taavitsainen: ”Podin liitossani aina huonoa omaatuntoa”

Rakkaus, pelko, kuolema

Rakkaus on Tuure Kilpeläiselle musiikkia laajempi kysymys.

”Ehkä kaiken ydin on rakkaus. Rakkaus on alkulähde. Rakkaus on universaalia, rakkaus on kaiken ytimessä ja ihmisten välillä. Musiikkikin kum­puaa siitä.”

Rakkaus ja pelko ovat hänelle merkittävimmät perustunteet.

”Olen miettinyt, miten voi ajatella isoista ratkaisuista elämässä. Ajattelenko rakkaudellisesti vai pelon kautta?”

Voi myös peilata kuolemaa vasten. Mikä on merkittävää elämässä? Menenkö opiskelemaan tai vaihdanko työpaikkaa? Kannattaa kysyä itseltään, että jos kuolisin viikon päästä, tekisinkö näin.

”Silti kuolemankin takana on jonkinlainen rakkauden autuus. On näkyvä ja materialistinen maailma, ihmiset ja muut olennot, mutta niiden takana on selkeästi toinenkin taso, joka on rakkaudellinen, valon taso. Siitä kaikki uskonnotkin puhuvat, se on niiden ydinsanoma.”

Etiäinen Manuelasta

Viisi vuotta sitten Kaihon Karavaani oli keikalla, ja siihen valmistautuessaan Tuure Kilpeläinen katseli televisiosta Inhimillinen tekijä -ohjelmaa. Siinä oli yhtenä vieraana entinen aitajuoksija, kuvataiteilija ja näyttelijä Manuela Bosco.

Kun Tuure meni vaihtamaan vaatteita ja sonnustautumaan keikalle, mieleen nousi yhtäkkiä uusi biisi.

”Sinä tiedät että kuolema ei kysy ihmisen hintaa/ sinä tiedät että elämä on pinta säröinen. / Virta vie sisaruksia sielujen, läpi aikojen soi laulu vapauden. / Manuela, sinä kuulet sen, naurun enkelten.”

”Äänitin biisin puhelimeeni juuri ennen lavalle menoa, ja jätkät yhtyivät soittamaan lauluun rytmiä. Puolet tekstistä tuli saman tien, loput kirjoitin yöllä keikan jälkeen.”

Biisin nimeksi tuli Manuela.

Tuure seisoo portailla

Vuonna 2016 Tuuren ja Manuelan tiet risteytyivät, kun Manuela kuunteli Kaihon Karavaania ja tilasi sen perusteella Tuurelta musiikkia ja ääntä installaatioonsa.

Viime syksynä Tuure ja Manuela alkoivat seurustella. Talvella he menivät kihloihin ja muuttivat yhteen, ja kesällä vietettiin häitä. Uusperheeseen kuuluu kummankin kaksi lasta edellisistä liitoista.

”Etiäiset ovat tuttuja suvussani. Myös äitini ja isoäitini ovat nähneet etiäisiä, ja juurevat serkkunikin näkevät joskus tulevaan. Jotkut asiat ovat vääjäämättömiä”, Tuure Kilpeläinen sanoo.

Lue myös: Tuure on suunnitellut Vain elämää -ohjelmassa nähdyt vaatteet yhdessä Manuela-vaimonsa kanssa

Vain elämää -ohjelma tuntuu tienhaaralta

Vain elämää -ohjelma on Tuurelle uusi tilanne. Tähän asti hän on saanut rakentaa omaa juttuaan rauhassa.

”Kollegat ovat kertoneet, että ohjelman myötä tulee kerralla paljon julkisuutta, kun kokonaiset perheet katsovat televisiota. Ihan kuin silloin, kun lapsuudessani katsoimme Lauantaitansseja tai Napakymppiä koko perhe.”

Tuure tuntee olevansa tienhaarassa.

”Jos asiat etenevät seitsemän vuoden sykleinä, kuten ne yleensä minun elämässäni tekevät, mihin mennään seuraavaksi? Se on jännä nähdä.”

Kaihon Karavaanin nokkamies tietää, millaista on ottaa ihan kaikki keikat ja toivoa, että väkeä tulee. Toisaalta hänelle on tuttu myös se tilanne, että kuulemassa on kymmenien­tuhansien ihmisten festivaaliyleisö.

”Kun on soittanut täysille saleille, alkaa tuijottaa niitä neljää paikkaa, jotka ovat tyhjinä. Näin pieni ihminen on.”

Keskustelu

Kommentoi juttua: Tuure Kilpeläinen avoimena elämästään: Sai etiäisen rakastumisesta Manuela Boscoon

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X