Ihmiset

Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”

Kotkalainen Leena-Riitta Salminen, 70, sai parikymppisenä tietää olevansa venäläisen sotavangin tytär.

”Olen syntynyt samana päivänä kun Hitler kuoli: 30. huhtikuuta 1945. Euroopassa elettiin sodan käännekohtia, ja venäläiset vyöryivät kohti Berliiniä. Olen ajatellut sitä aikaa paljon.

Jos synnyttäjäni olisi hiiskahtanut kenellekään, että olen sotavangin tytär, olisiko Valvontakomissio löytänyt minut ja haetuttanut venäläisiä rajan taakse palauttavaan junaan? Ja kun karjavaunu olisi päässyt Kannakselle ja minä olisin kitissyt, olisiko minut viskattu metsään?

Äitini oli saanut 19-vuotiaana jo yhden aviottoman lapsen, joka oli minun syntyessäni 13-vuotias. Se mies oli pettänyt raskaana olleen äidin ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Olen kuvitellut, että äiti laittoi minusta lehteen ilmoituksen.

Jos adoptioäitini olisi tiennyt, että olen puoliksi venäläinen, hän ei olisi minua ottanut. Pienessä Liperin maalaiskylässä sellainen olisi ollut liikaa, koska jo adoptio oli monelle liikaa.

Itse sain tietää adoptiostani viisivuotiaana, kun kylän lapset haukkuivat minua ottopennuksi. Aune-äitini joutui silloin tunnustamaan, että asia on totta. Se oli hirveä järkytys.

Vasta kuusivuotiaana sain tietää jotakin synnyttäjästäni. ”Sun äidilläsi on pienet kädet,” adoptioäitini tokaisi. Yhtäkkiä maailmaani oli tullut joku äiti, jota en ollut koskaan nähnyt. Sain mielikuvan, että synnyttäjäni oli moraaliton ja makasi milloin kenenkin kanssa.

Lapselle on hirvittävän kovaa se, että hän ei tiedä kuka hän on ja että tuntemattomasta vanhemmasta annetaan kauhea kuva. Lapsi kuvittelee, että hän on itsekin hirveä ja että hänessä on jokin vika. Aune-äiti sanoi minulle usein, että minusta ei tule kunnon ihmistä. ”Samalla tavalla tulet vielä kotiin yksinäinen lapsi kainalossa kuin äitisikin.” Siksi hyökkäsin naimisiin parikymppisenä.

Biologinen äiti yllätti positiivisesti

Teini-ikäisenä löysin aitasta minua koskevan paperinivaskan. Synnyttäjäni nimi oli Martta Koljonen. Poliisiasemalta sain osoitteen ja poikaystäväni kanssa päräytimme Husqvarnalla Martan luo Joensuuhun vuonna 1961. Olin silloin 16. Lappu kourassa soitin ovikelloa.

Avaamaan ei tullutkaan juoppo ja kelvoton hutale, vaan vaalea, tavallinen viisikymppinen rouva. Martta suhtautui tulooni rauhallisesti ja sanoi, että on joka ikinen päivä ajatellut minua. Hän oli kerran käynyt meillä, kun olin 1–2-vuotias, mutta äitini oli sanonut, että ei tarvitse tulla toista kertaa.

Äitini ei pitänyt siitä, että selvittelin taustaani eikä hän halunnut, että olen Martan kanssa tekemisissä. Kävin silti joskus Martan luona.

Kun olin parikymppinen ja päässyt jo opiskelemaan Ateneumiin kuvataiteen opettajaksi, vaadin Martalta, että hänen on lopultakin kerrottava kuka minun isäni on. Hän itki ja häntä hävetti. Mutta olin sinnikäs, ja sitten hän sai sen sanottua: ”Isäsi oli venäläinen, Ivan nimeltään.”

Samoilla taidehistorian luennoilla kanssani istui rajan taakse jääneen Pälkjärven Alahovin talon tytär. Martta oli työskennellyt tilalla karjanhoitajana ja tullut siellä raskaaksi. Jos olisin silloin uskaltanut avata suuni, olisin voinut tavata opiskelijatoverini äidin, talon emännän, ja saanut tietää isäni sukunimen ja muutakin. Olen nähnyt emännän muisteloita arkistossa, ja sieltä on peräisin tieto, että isäni oli kotoisin Aunuksesta.

Myös muita ihmisiä olisi löytynyt: Yliopiston rehtori Lauri Kivinen oli Alahovin tilan pehtorin veli, ja pehtori olisi tuntenut isäni. Mutta en uskaltanut tilata audienssia ja kysyä omia asioitani! Miksi olemmekin niin arkoja elämän kaikkein tärkeimpien asioiden äärellä?

Minulla oli lopulta Martan kanssa hyvät välit, mutta on selvää, että en sanonut häntä koskaan äidiksi. Aune oli äiti. Hän sai kaikki äidin oikeudet, mutta ei osannut iloita niistä.

Sotavangin tytär haastattelussa
– Yhteistä meille sotavankien lapsille on se, että taustastamme on todella vaikea saada tietoja: sekä äidit että isät ovat vaienneet, Leena-Riitta Salminen sanoo.

Uusi rakkaus antoi voimaa

Avioliittoni päättyi eroon perheväkivallan vuoksi. Otin 25-vuotiaana kahden lapsen äitinä vastaan ensimmäiset kuvaamataidon opettajan työt, jotka sain. Pidin taidekerhoa, jonne tuli Vesa, veteraanilukiolainen, joka rakasti koulunkäymistä, mutta ei läksyjä. Hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi.

Me rakastuimme. Se oli tietenkin skandaali!

Olin saanut vakituisen paikan Kotkasta, ja Vesa muutti myös tänne, alkoi opiskella sairaanhoitajaksi ja meni lastenkotiin töihin. Menimme naimisiin, kun hän täytti 20. Minut ja lapset otettiin Vesan kotona lopulta hyvin vastaan. Mutta jos anoppi olisi silloin tiennyt, että olen vielä puoliksi venäläinenkin, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Vesan isoäidin, lottakouluttajan ja Karjalan evakon, olisi ainakin ollut se vaikea sulattaa.

Saimme Vesan kanssa kaksi lasta, ja meillä on yhteensä neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta. Nyt taidekerhoa on pidetty jo 44 vuotta.

Isästä paljastui vihdoin uutta tietoa

Olin kuusikymppisenä jo alistunut siihen, että en koskaan saa tietää isästäni muuta kuin etunimen. Olihan Suomessa ollut jatkosodan aikana peräti 64 000 venäläistä vankia, ja maatiloillakin heitä työskenteli vuosittain 10 000 kylvö- ja korjuuapuna.

Mutta vankien kanssa ei sopinut rupatella eikä heille saanut antaa muonaa. Kanssakäyminen oli ankarasti kielletty. Äitini ja isäni suhde oli siis pitänyt salata tarkoin.vanhakuva

Mutta sitten sain yllättäen sähköpostia Alahovin toiselta, minua kymmenisen vuotta vanhemmalta tyttäreltä. Hän tiesi tarinani ja oli tuntenut isäni henkilökohtaisesti. Hän kehotti minua katsomaan Pälkjärvi-seuran sivuja: ”Siellä on isäsi valokuva.”

Itkin kun näin kuvan. Isäni on olemukseltaan aika samanlainen kuin vanhin poikani. Kuvan tunnelma on iloinen, isä nauraa siinä sydämellisesti. Hänellä on suomalaiset sotilasvaatteet, vaikka eihän vanki olisi sellaisia saanut pitää.

Isäni oli tullut jo vuonna 1942 Alahovin taloon työhön 20 kilometrin päästä Wärtsilästä sotavankileiri 10:stä.

Hänestä tuli luottovanki, joka oli talossa pitkään, jopa ympäri vuoden. Aina kun tarvittiin luotettavaa miestä, kysyttiin Ivania. Voin siis olla ylpeä isästäni!

Martta oli minun syntyessäni 33-vuotias, ja Ivankin oli ilmeisesti varttuneempi, koska hän oli kertonut olevansa naimisissa. Isän vaimo ja kolme tytärtä oli viety Aunuksesta Äänisen yli suomalaisten vankileirille. Riski menehtyä siellä nälkään ja tauteihin oli tosi suuri. Etten vain olisi isäni ainut jäljellä oleva lapsi?

Kun isä joutui lähtemään viimeisten joukossa syksyllä 1944, hän itki, koska arveli, että hänet ammutaan tai viedään Uralille kaivokseen työhön, jossa todennäköisesti menehtyy.

Olen etsinyt hänestä tietoja arkistoista, mutta sukunimeä ei löydy. En saa koskaan tietää sitäkään, tiesikö Ivan minun edes olevan tulossa.

Häpeä on selätetty

Nyt ymmärrän, että kun elämä on aivan kaoottista ja pommi voi pudota niskaan milloin tahansa, ihmiset ajautuvat toistensa syliin. Ja tiedän tutkimusten perusteella, että aina kun jossakin on sotavankeja, niin aina he jättävät jälkeensä lapsia. Tänäkin päivänä.

Meitä venäläisten sotavankien lapsia on Suomessa parisataa. Suomalaisten sotilaiden lapsia on Itä-Karjalassa myös varmasti satoja. Eivät meidän sotilaamme sen kummempia ole, jos olosuhteet ovat sellaiset, että leipäpalalla saa seksiä.

Sota on hirvittävä asia, mutta siinä on kummallisia rönsyjä. Minähän en voi olla kuin hirvittävän iloinen, että tämmöinen syntinen suhde on syntynyt Martan ja Ivanin välille ja minä olen tässä. Häpeä on selätetty ja päällimmäisenä on ilo siitä, että olen olemassa. Minulla on iso perhe enkä ole ollut yksinäinen enää vuosikymmeniin.”

Lue lisää:

Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa Minna Suuronen & Antti Virmavirta: “Emme muuttaneet maalle sattumalta” Enni Mustonen eli Kirsti Manninen kutsuu kaikki kotiinsa Lopeta murehtiminen – 10 vinkkiä huolettomampaan elämään

Kommentoi

Kommentoi juttua: Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”

Minä

Aino-”äiti” oli aika huono äiti. Ihmettelen hänen käytöstään.
Olisi iloinnut lapsesta jonka sai. ?

Sinun täytyy kommentoidaksesi.