Hyvinvointi

Yksinhuoltaja Suvi kamppaili jaksamisensa äärirajoilla ilman tukiverkkoja – elämä helpottui, kun hän sai pojalleen tukiperheen: "Onneksi sanoin ääneen, että tarvitsen apua"

Pienen pojan yksinhuoltaja Suvi Metsämansikka osasi hakea apua ennen kuin joutui jaksamisensa kanssa äärirajoille. Hän sai Pelastakaa Lapset -järjestöstä tukiperheen lapselleen ja itse hän pääsee Kotilieden Kummikerhon tukemalle virkistyslomalle.

Onni asuu täällä. Niin lukee vantaalaiskaksion keittokomeron seinällä.

Lue myös: Millaista on elää ilman näkö- ja kuuloaistia? Nelikymppinen Milla on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja kuurosokea

Kello lyö viisi, kun Onni porhaltaa ovesta sisään. Päiväkotipäivä ei tunnu painavan nelivuotiasta. Ulkovaatteet lennähtävät yltä, ja poika kipuaa kiipeilytankoa pitkin kohti huoneensa kattoa.

Onnilla on oma huone, ja äiti Suvi Metsämansikka, 36, nukkuu olohuoneessa. Onni ja äiti asuvat kahdestaan, mutta kohta edessä on muutto uuteen kotiin, jonne äidin miesystäväkin muuttaa.

Pienempänä Onni tiedusteli äidiltään: ”Missä mun isi on?”

Äiti vastasi, että tämä asuu Meksikossa.

Suvi Metsämansikka on ollut yksinhuoltaja Onnin syntymästä läh­tien. Välillä arki on ollut raskasta.

Mutta jo teini-iässä Suvi oli kehittänyt itselleen pokerinaaman. Oppinut piilottamaan heikot hetkensä.

Tunne ulkopuolisuudesta

Suvi Metsämansikka varttui kuusihenkisessä perheessä, isosiskona kolmelle pikkuveljelle. Perhe kuului Jehovan todistajiin. He muuttivat paikkakunnalta toiselle useamman kerran.

Suvia kiusattiin koulussa, koska hän kului uskonlahkoon. Lälläteltiin, nimiteltiin. Suvi sanoi vastaan, mutta tunne ulkopuolisuudesta on seurannut häntä siitä lähtien.

”En ole koskaan kuulunut ydinkaveripiireihin vaikka muutama hyvä ystävä minulla onkin.”

Jo varhain hän päätti, että kulkee elämässä omia reittejään eikä niinkään tarvitse muita ihmisiä.

”Olihan Jehovissakin opetettu, et­teivät maailmalliset ole hyvää seuraa”, Suvi sanoo.

Välit vanhempiin katkesivat

Vaikka Suvi muistaa lapsuuden turvallisena, heidän kodissaan vallitsi kova kuri. Suvista tuntui, että hän sai esikoisena siitä aivan erityisen suuren osan.

Hänen murrosikänsä ja itsenäistymisensä oli vaikea paikka erityisesti isälle, perheen päälle. Äiti myötäili tätä olemalla hiljaa.

Kun Suvi joskus hölmöili teinien tapaan, hän joutui pitkäksi aikaa kotiarestiin.

”Pienestäkin tekemästäni rikkeestä minulle sanottiin, että nyt meni luottamus.”

Musta lammas. Sellaiseksi Suvi itsensä omassa perheessään tunsi. Viimeinen pisara oli joutuminen Jehovan todistajien ”vanhimmista” koostuvan oikeuskomission eteen.

”Jouduin heidän eteensä useamman kerran, koska olin tehnyt hirveää syntiä eli harrastanut seksiä.”

Nöyryyttävintä oli se, että miehistä koostuville vanhimmille piti kertoa yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt.

Parikymppisenä Suvi oli valmis jättämään uskonyhteisön. Jo sitä ennen hän oli turvautunut masennuslääkkeisiin, jaksaakseen.

”Kerroin vanhimmille, että olin tehnyt syntiä enkä kadu sitä. Silloin minut erotettiin. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut hartioilta.”

Silloin Suvin elämään astui yksinäisyys. Hänen omien vanhempiensa viesti hänelle oli, ­että tiedät kyllä, mitä ero Jehovista tarkoittaa.

”Olet omillasi.”

Nykyisin hänen vanhempansa tapaavat vain Onnia. Muutaman kerran vuodessa. Niinä viikonloppuina poika vaihdetaan bussipysäkillä.

Suvi Metsämansikka
Suvi Metsämansikka saa kerätä voimia, kun Onni on kerran kuussa tukiperheessä.

Onni Meksikosta

Jehovat jätettyään Suvi joutui hakemaan identiteettiään uudestaan. Hän opiskeli ravintola-alaa, työskenteli tarjoilijana ja juhli railakkaasti. Hän kärsi masennuksesta ja kävi terapiassa.

Vuonna 2015 elämä muuttui. Suvi oli matkalla Meksikossa, jossa hän tapasi El Salvadorista kotoisin olevan miehen.

Onni sai alkunsa, ja naimisiinmenostakin puhuttiin. Suvi palasi kuitenkin Suomeen yksin.

Äidiksi tulo ilman kumppania ei pelottanut. Hän halusi uskoa, että kaikki järjestyy. Elämä kantaa.

Ystävät olivat raskausaikana Suvin tukena. Yllättäen oma äiti tuli mukaan synnytykseen, kun Suvi soitti hänelle varhain aamulla 31. päivä elokuuta vuonna 2015. Äiti piti Suvia ponnistusvaiheessa kädestä.

Vaikka välit ovat nykyisin etäiset, Suvi sanoo ymmärtävänsä vanhempiaan.

”Tiedän, että he rakastavat minua ja että he haluaisivat olla kanssani tekemisissä enemmän, mutta uskonto on asettanut raamit, joiden mukaan he toimivat.”

Yksinäinen äitiys oli rankkaa

Kotiin Vantaalle Suvi palasi pienen keskosvauvan kanssa. Kaikki oli ­uutta, ihmeellistä ja pelottavaa.

Kuoleeko se? Syökö se tarpeeksi, Suvi mietti ja imetti yöt läpeensä.

Onneksi doulaksi opiskellut ystävä tuli turvaksi ja asui heidän kanssaan viisi viikkoa.

”En muista siitä ajasta juuri mitään, olin niin väsynyt. Ilman ystävääni olisi ollut tosi raskasta. Hänen ansiostaan sain välillä nukkua.”

Neuvolassa Suvi puhui avoimesti asioistaan, ja neuvolan työntekijä vieraili heidän luonaan. Silti yksinäisyys otti koville.

”Olisin halunnut jakaa vauva-arjen jonkun toisen kanssa. Sanoa, että nyt se teki näin ja nyt se teki noin.”

Vilkkaan ja temperamenttisen pojan uhmaikä koetteli. Onni sai voimakkaita uhmakohtauksia, itki paljon ja kävi Suvin kanssa tahtojen taistelua.Silloin Suvi päätti, että nyt saa yksinolo ja sinnittely riittää. Hän tajusi tarvitsevansa apua ja yhteisöä ympärilleen.

Myös taloudelliset huolet painoivat, koska Suvi oli pitkään kotiäitinä ja eli toimeentulotuen varassa. Usein koko viikon budjetti oli 70 euroa. Suvi kävi hakemassa syötävää myös ruoka-avusta.

”Olen oppinut valmistamaan ate­rioita halvoista raaka-aineista. Käymme myös yhdessä Onnin kanssa myös marjastamassa ja sienestämässä.”

Viikonloppu tukiperheessä sujuu kerta kerralta tutummin

”Täällä ollaan jo laskettu öitä, että milloin Onni tulee.”

”Onnin kanssa on sujunut hyvin, kerta kerralta tutummin, joten kiva saada vielä visiiteille jatkoa.”

Suvi Metsämansikan puhelimeen on kilahdellut tällaisia viestejä tämän vuoden alusta lähtien. Viestit ovat nurmijärveläisen, kolmihenkisen perheen äidiltä Laura Lindmanilta. Perhe on Suvin ja Onnin tukiperhe Pelastakaa Lapset -järjestön kautta.

Kerran kuussa perjantai-iltapäivisin Onni haetaan Nurmijärvelle, ja sunnuntai-iltana poika palaa takaisin Vantaalle.

Suvi oli reilut vuosi sitten ulkoilemassa Onnin kanssa läheisessä leikkipuistossa, kun hän sai kuulla eräältä äidiltä, että Pelastakaa Lapset järjestää ennaltaehkäisevää tukiperhetoimintaa.

Se on tarkoitettu juuri hänen kaltaiselleen, vailla tukiverkkoja olevalle, jaksamisen kanssa kamppailevalle. Usein yksinhuoltajille.

Suvi otti heti yhteyttä järjestöön ja lähetti hakemuksen. Nurmijärveläisperhe, jonka kaltaista Suvi oli salaa mielessään toivonutkin, järjestyi tämän vuoden alussa.

”Kiva juttu, ilmoitelkaa hausta, niin tiedetään olla valmiita. Onnikin on jo innoissaan tulossa”, Suvi on laittanut viestiä perheen äidille.

Tukiperheeseen on täysi luottamus

Kaikki on sujunut alusta lähtien ihmeen hyvin. Onni on lähtenyt Nurmijärvelle mielellään.

Aluksi perheet tapasivat tutustumisen merkeissä, sitten Onni jäi Lindmaneille leikkimään ja pian jo yön yli, kunnes hän oli valmis jäämään kokonaiseksi viikonlopuksi.

Välillä Onni kyselee, josko tukiperheeseen pääsisi sovittua useamminkin. Aivan erityinen syy on varmasti se, että Lindmanien perheessä asuu täsmälleen Onnin ikäinen poika, Erik.

”Onnilla on elämässään kaksi parasta ystävää. Erik on heistä toinen”, Suvi sanoo ja on siitä valtavan iloinen.

Suvi Metsämansikka sanoo pitävänsä tärkeänä, että hänen poikansa näkee erilaista perhe-elämää. Perhe-elämää, johon kuuluu myös isä.

Vaikka Suvi odottaa tukiperheviikonloppuja ja omaa aikaa, hän alkaa nopeasti kaivata poikaa.

”Katselen Onnin kuvia ikävissäni.”

Silloin hänen miesystävänsä kehottaa häntä nauttimaan omasta ajasta.

Vapaaviikonloppuinaan Suvi nukkuu pitkään, käy kävelyillä, urheilee, tanssii ja katselee elokuvia. Erityisesti hän nauttii kiireettömistä aamuista, jolloin ei tarvitse passata ketään.

”Yleensä yritän tehdä jotain urheilullista, koska liikunta lataa akkujani kaikkein parhaiten.”

Suvi ei mieti, mahtaako Onnilla olla tukiperheessä kaikki hyvin.

”Minulla on perheeseen täysi luottamus.”

Myöskään mustasukkaisuuden tunteita hän ei ole kokenut.

”Onni sanoo minulle joka päivä, ­että hän rakastaa minua, ja minä sanon, ­että rakastan häntä. ”

”Onnia kohtaan kokemani rakkaus on aivan erilaista kuin mitä olen koskaan ennen kokenut.”

Kummikerho
Onni-poika on tuonut onnen Suvi Metsämansikan elämään.

Avun pyytäminen oli kasvun paikka

Tukiperheen saannin myötä Suvi Metsämansikka on tuntenut kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänen pientä perhettään halutaan tukea ennen kuin hän on katkeamispisteessä.

Se on hänestä ihmeellistä ja ihanaa.

”Reissatessani maailmalla olen nähnyt, ettei tällaista hyvinvointiyhteiskunnan apua ole kaikkialla. Mutta monessa maassa yhteisöllisyys on paljon voimakkaampaa. Esimerkiksi Aasiassa serkkukin on kuin sisko.”

Silti Suvin mieleen hiipii joskus epäilys. Ansaitseeko hän tällaista hyvää?

”Ajattelen, että moni muu tarvitsisi tätä vielä enemmän. Arvottomuuden tunne on minussa niin syvällä. ”

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on ollut kasvun paikka.

”Että pystyn sanomaan ääneen: tarvitsen apua.”

Nyt elämässä asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Suvi opiskelee Stadin ammattiopistossa, josta hänen on keväällä tarkoitus valmistua luonto- ja ympäristöneuvojaksi. Oman yrityksen perustaminen pyörii mielessä.

Tukiperhetoiminnan hän toivoo jatkuvan mahdollisimman pitkään.

”Tai ainakin niin kauan kuin se jatkuu hyvällä fiiliksellä.”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Yksinhuoltaja Suvi kamppaili jaksamisensa äärirajoilla ilman tukiverkkoja – elämä helpottui, kun hän sai pojalleen tukiperheen: "Onneksi sanoin ääneen, että tarvitsen apua"

Aleksi

Hieno juttu

Kahden vammaistukea saavan lapsen totaaliyhäri

Olisiko jutussa voitu käsitellä sitä, miksi tarkalleen ottaen jutun äidillä on vaikeaa? Onko lapsella jokin perussairaus vai onko äidillä edelleen mielenterveysongelma, jonka hoitotasapainoa haetaan? Ymmärtääkseni lapsia on vain yksi, ja seurusteluunkin on äidillä jäänyt ylimääräistä aikaa…

Helena

Kannattaisi varmaan lukea tuo juttu kokonaisuudessaan ennen kommentointia niin ei tarvitsisi pohtia mistä oli kysymys.

Empatialla päästään pitkälle

Kyllä minusta jutusta kävi ilmi, miksi on/on ollut vaikeaa. Jos ei pysty empatisoimaan minkälaista on koko elämän mittakaavalla uskonlahkosta irtaantuminen, kannattaa perehtyä siihen. Vaikka itse en ole sellaista joutunut kokemaan, pystyn hyvin kuvittelemaan kuinka ahdistava taakka se on ja mitä kaikkea se voi aiheittaa. Huom ei pelkästään lahkosta irtaantuminen, vaan omasta perheestä, vaikka vanhemmat eivät ole alkoholisteja, kuollut ym.
Jutussahan myös mainittiin ennalta ehkäisevä perhetyö, moni ei näköjään tänäkään päivänä ymmärrä, että ei ihmisten tarvitse olla siellä toraalisessa burn outissa kun ei enää mitenkään kykene sängystä nousemaan, että sitä apua saisi. Elikkä autetaan ennenkuin tilanne on se. Minä ainakin ymmärsin hyvin, miksi Suvi on saanut apua.
Luulisi että sinäkin totaaliyhäri saat jonkinlaista apua jos pyydät, ihan sitten vaikka hengähtääksesi jos et ole uupunut ym.

Yhäriäiti

Voimia Sinulle. Olen juuri itse selvinnyt kahden lapseni yksinhuoltajuudesta. He ovat 26 v. ja 20 v. Sain valtavasti tukea koko yksinhuoltajuuteni ajan. Sen vuoksi lapsistani tuli erittäin tasapainoisia. Ei, minä en saanut tukea sosiaalijärjestöiltä/sosiaalitoimesta eikä meillä ollut tukiperhettä. Vahvoja tukijoita olivat isovanhemmat, tukiverkostot kuten yksinhuoltajien toiminta, ystävä perheet, leikkipuistoyhteisöt, tuetut lomat, koulut, urheiluseuratoiminta jne. Verkostoituminen vanhemmuudessa on kaiken a ja o.

Yksinhuoltajia on kaikenlaisia

Työssä käyvänä totaaliyyhoona tietysti toivoisi välillä hengähdystaukoja. Olen ihmetellyt jo vuosia, miten jollain on aikaa esim.tavata uusi puoliso? Miten? Itse olen hyväksynyt kauan aikaa sitten sen, ettei moisiin ole resursseja ja lapset ovat aina hoitoa vaativia ja läsnä. Töissä on käytävä, jotta kanaa saadaan pöytään ja muu aika menee lapsista huolehtimiseen. Ehtii sitä itseään varten hömpötellä sitten myöhemmin.

Tilanteen kokenut

Surullista, että ajattelet kumppanin olevan hömpöttelyä. Voi olla lapsillekin raskas taakka kantaa äidin uhrautumista, kenties katkeruutta elämää kohtaan. Toivottavasti saat apua omaan tilanteeseesi.

Pipsa

Olin pitkään kolmen lapsen yksinhuoltaja. Selviydyin hyvin, koska sain ymmärrystä, tukea ja rakkautta seurakuntani ystäviltä. Olen Jehovan todistaja.

E

❤️

mummuvaan

Loistavaa, että tuot tämänkin näkökulman esiin. Liian usein vähemmistöjä kohtaan tunnetaan ja myös lietsotaan ennakkoluuloja.

Vastaa käyttäjälle mummuvaanPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.