Tarinat

Vaasalainen Anne pelkäsi ajamista niin paljon, että uskaltautui rattiin ensi kerran 35-vuotiaana – jakaa vinkkinsä, miten ajopelko selätetään

Araksi tunnustautuva Anne Korkiakoski joutui pakottamaan itsensä autokouluun 35-vuotiaana. Kortti tuli, mutta ajatuskin ajamisesta aiheutti pahoinvointia. Asiantuntijan mukaan erityisesti naisia piinavalle ajopelolle on monia eri syitä.

”Ennen lasten vanhempainilloissa tunsin kateutta siitä, kun muut vanhemmat saapuivat paikalle autolla. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla tuollainen äiti”, muistelee vaasalainen Anne Korkiakoski, 37.

Vielä kaksi vuotta sitten hän ei ollut koskaan istunut auton ratin takana. Liki koko elämänsä ajamista pelänneelle Annelle oli ollut aina päivänselvää, ettei hän edes tule koskaan hankkimaan ajokorttia. Annen ajopelko sai lähipiirinkin uskomaan niin.

”Kukaan muukaan ei uskonut, että ajaisin ikinä ajokorttia. Olikin melkoinen yllätys kaikille, että sitten tein sen.”

Anne tunnustaa olleensa aina arkajalka. Auton kyydissä istuminen tuntui epämiellyttävältä kovan vauhdin vuoksi, kun taas itse ajamiseen liittyi vastuuta, joka tuntui liian suurelta.

”Ajattelin, että jos alan panikoida tiellä tai minulle sattuu virhe, se voi olla kohtalokasta”, hän kertoo.

Tilanteeseen tuli äkillisesti muutos. Kaksi vuotta sitten kesäloman kynnyksellä Anne havahtui siihen, että ajotaidottomuus voisi pilata tulevan kesän suunnitelmat. Perheen virallisella kuskilla, Annen puolisolla, ei ollut tuona kesänä lainkaan lomaa.

”Tajusin, että eihän me voida tehdä lasten kanssa mitään tai mennä mihinkään, kun mies ei pääse kuskiksi. Päätin silloin, että minun on pakko ilmoittautua autokouluun heti. Jos jäisin miettimään asiaa, en tekisi sitä”, Anne muistelee.

Lue myös: Kevyen liikenteen väylistä on tullut ikäihmisille turmanloukkuja – liikennelääketieteen professori: ”Monet pyöräilijät ajavat välittämättä liikennesäännöistä”

Miksi ajopelko piinaa naisia?

Pelkäävien ja jännittävien kuskien kanssa työskentelevä ajokouluttaja Janne Salonen tunnistaa Annen kokemuksista yleisemmän ilmiön. Jotkut naiset jättävät ajamisen kokonaan, kun puoliso ottaa perheessä kuskin roolin. Jos kumppanille sattuukin jotain tai elämäntilanne muuttuu, nainen voi joutua pakon edessä opettelemaan ajotaidon uudelleen tai jopa kokonaan.

Nuoremmilla naisilla ajopelon taustalla on usein epämiellyttävä kokemus autokoulusta, esimerkiksi kytkimen käytöstä. Ajaminen jää helposti pois, jos taloudessa ei ole ajettavaa autoa.

”Toki monet miehet kohtaavat samoja ongelmia, mutta miehillä on korkeampi kynnys hankkia apua ajojännitykseen”, Janne Salonen muistuttaa.

Ennen ensimmäistä ajotuntia Anne ahmi oppikirjoista tietoa niin paljon, että hän osasi ulkoa liikennesäännöt ja -merkit. Olohuoneen sohvasta tuli oiva paikka harjoitella alkeita.

”Luin oppikirjasta, kuinka autoa lähdetään ajamaan, mitä pitää painaa ja missä kaikki polkimet ovat. Istuin sohvalla ja tein niitä liikkeitä, joita kirjassa neuvottiin”, Anne nauraa.

Vielä saman kesän aikana, tuolloin 35-vuotiaana, hän sai ajokortin. Siitä huolimatta rattiin hyppääminen yksin tuntui suorastaan kammottavalta.

”Ymmärrän todella hyvin, että jotkut saavat ajokortin, mutta eivät enää koskaan aja sen jälkeen. Jos minun olisi pitänyt lähteä yksin ajamaan, en tiedä olisinko pystynyt.”

Lue myös Seura.fi: Tämä on autoterapiaa: Museoauto Roverilla ajaminen on nautinto

Ajopelko hellitti apukuskin avulla

Ratkaiseva apu ajopelon selättämiseen löytyi Annen lähipiiristä. Lähistöllä asunut sisko päätti, että kaksikko alkaa harjoittelemaan ajamista yhdessä. Aluksi Anne ajoi myös öisin, jolloin hän sai harjoitella pelottavia ajotilanteita ilman muuta liikennettä.

”Paras vinkkini ajopelkoisille on vähän pomotteleva sisko. Hän tuli luokseni joka päivä ja ajoimme yhdessä”, Anne kertoo.

Annen kohdalla oman kumppanin kanssa harjoittelu ei taas toiminut aivan yhtä hyvin – sillä on paljon merkitystä, miten apukuskin paikalla ollaan ja millaisella asenteella.

”Mieheni tyyli oli töksäyttää asiat liiankin suoraan. Otin kaiken neuvomisen jotenkin tosi henkilökohtaisesti. Siskoni taas osasi oikealla tavalla rohkaista eikä antanut neuvoja, ellen kysynyt niitä.”

Jo tunteja ennen kaksikon yhteisiä ajoharjoituksia pelko aiheutti fyysistä huonovointisuutta: oksetusta ja mahan kipeytymistä. Eniten harmaita hiuksia aiheutti reittien ja risteyksien ajatteleminen.

”Joku läheinen kannattaa pyytää tueksi, koska tilanne voi olla todella vaikea yksin. Jos jossain kohtaa meinaa iskeä paniikki, auto sammuu risteykseen tai johonkin ei uskalla mennä, vieruskaveri voisi aina jatkaa ajamista.”

Sellaista tilannetta ei kuitenkaan koskaan tullut, että apukuskin olisi pitänyt tarttua rattiin.

Ajotaito toi mukanaan vapauden

Kului kuukausi, että Anne uskalsi ajaa ensimmäisen kerran yksin siskonsa luo kilometrin päähän. Hän ajattelee, että itse ajopelko katosi lopulta noin vuodessa.

”Sen jälkeen alkoi vasta ajotaidon varsinainen hiominen. Edelleenkään en aja vielä moottoritiellä, vaan etenen pienin askelin”, hän kertoo.

Rohkeus tarttua rattiin on tuonut mukanaan valtavasti asioita, kuten vapautta. Jos haluaa piipahtaa lähikaupassa, kumppania ei joudu aina maanittelemaan kuskiksi. Perheen pienet lapset ovat myös kasvaneet tiettyyn ikään, jolloin ajotaito on ollut tärkeää äidin mielenrauhalle.

”Haluan aina tilanteen vaatiessa pystyä hakemaan lapseni kotiin vaikka keskellä yötä. Nyt voin hypätä rattiin, viedä lapsiani eri paikkoihin ja osallistua elämiseen ihan eri tavalla.”

Tänä kesänä Anne huomasi ajavansa jo todella hyvin.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Vaasalainen Anne pelkäsi ajamista niin paljon, että uskaltautui rattiin ensi kerran 35-vuotiaana – jakaa vinkkinsä, miten ajopelko selätetään

Esa J.

Yksi mahdollinen syy on se, että autoa ajettaessa asettuu suurempaan hengenvaaraan, kuin mitä normaali kotielämä tarjoaisi. Lehtien hehkutukset kuolonkolareista ja niissä tuhoutuneista autoista ei suinkaan helpota tätä!

Myös sekin, että sairaan moni kanssa-autoilija on unohtanut liikenteen olevan yhteispeliä: rattiraivot, ”liikennetomppelien opettaminen”, keskisormikeijot, oman elämänsä kekeruusberit, sekä last but not least – luulo, että liikenteen pitää sujua autonhintajärjestyksessä!

Lohdutukseksi voin aina sanoa, että äärimmäisen harvoin onnettomuus johtuu yhdestä ainoasta syystä. Kyseessä on aina monen tekijän kasaantuminen summaksi, jolloin tuloksena on vääntynyttä peltiä, surunvalitteluaddresseja jne.

Yhtenä syynä ajoujouteen mielestäni olisi myös se, että käsien ja jalkojen pitää toimia samanaikaisesti, ja kun pitäisi katsoa tilannetta ja vielä vilkaista mittareitakin. Mopojonneajat minulla tähän oli hyvänä apuna, mutta naisilla se on harvinaisempaa. Eikä kouluissakaan enää ole edes sitä vähää liikenneopetustakaan!

Hani

Hyvä ja järkevä kommentti Esa J.!
Kiitos julkaisusta ja kirjavinkistä, minulle tämä sattui vastaan juuri kuin tilauksesta.

Vastaa käyttäjälle HaniPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.