Järkyttävä ilmiö yleistyy: ihmiset eivät auta onnettomuuspaikalla, vaan ottavat mieluummin kuvia – läheisensä menettäneet kertovat, miltä se tuntuu

Anne, Seppo ja Evita ovat menettäneet läheisensä onnettomuudessa ja kokeneet, millaista surua aiheuttaa sivullisen ihmisten ajattelematon käyttäytyminen onnettomuuspaikalla.

Tässä kohtaa jarrua pitää painaa tosissaan. Kokeneenkin kuskin, untuvikosta puhumattakaan. Ohitustietä saa paahtaa sadan kilometrin tuntivauhdilla, mutta kun käännytään rampille, vastassa on lyhyt suora ja sen päässä tiukka kurvi, 90 astetta.

Kurvin vieressä pienen penkereen laella on risti. Se on muisto siitä, että kaksi vuotta sitten toukokuisena ­iltana jarrutus ei onnistunut. Viittä nuorta kuljettanut ­Fiat Punto karkasi juuri kortin saaneen kuljettajan käsistä ja syöksyi kylki edellä penkereeseen.

Lue myös: Laskettuluonnettomuus muutti koko elämän

Jäljistä päätellen ensin penkereeseen osui auton perä, sitten ­etukulma. Kovien iskujen voimasta auto lähti pyörimään ilmassa. Se syöksyi penkereen toiselle puolelle ja jäi sinne asvaltille. Katolleen.

Takapenkillä istuneista pojista kaksi menehtyi, ja kolmas sai vakavia vammoja. Etupenkin tytöt selvisivät lievemmillä vammoilla, ainakin fyysisesti.

Lue myös: Pia selvisi kolarista, ja se muutti hänet pysyvästi

Anne Helinin poika Jasper oli ­yksi takapenkkiläisistä. Vasta 16-vuotias lukiolainen, matkalla tyttöystävänsä luo tien toiselle puolelle Turun Liljalaaksoon. Matkaa oli jäljellä muutama sata metriä, kun hän sinkoutui autosta asvalttiin.

Kauhea näky pysäytti kokeneen tielläliikkujan

Anne käy onnettomuuspaikalla edelleen vähintään kerran viikossa, siistii ristin ympärillä kasvavaa heinikkoa.

Tänään hän katselee mutkaa mietteissään. Vierellä seisoo autonkuljettaja Esa Vuorio. Hän osui kaksi vuotta sitten turmapaikalle ensimmäisenä, ­hetki törmäyksen jälkeen.

Anne Helin käy edelleen usein onnettomuuspaikalla, jossa hänen 16-vuotias Jasper-poikansa menehtyi.

Anne Helin käy edelleen usein onnettomuuspaikalla, jossa hänen 16-vuotias Jasper-poikansa menehtyi.

Ilmassa leijui pölyä. Etupenkillä matkustajana istunut tyttö oli kamppaillut itsensä ulos autosta. Hän oli löytänyt romun seasta puhelimen ja oli Esan tullessa juuri soittamassa hätä­keskukseen.

Autossa ylösalaisin roikkuneen kuljettajan huuto kuului kauas. Muut olivat hiljaa. Auton edessä valokeilassa makasi verilammikossa Annen poika Jasper. Kun Esa ehti hänen luokseen, poika hengitti heikosti.

Vaikka kaikki tapahtui ­sekunneissa, Esasta tuntui, että aikaa oli kulunut ikuisuus ennen kuin aivan turma-auton taakse pysähtyi kaksi autoa.

”Ajattelin, että ihanaa, lisää käsiä, saan apua. Olo tuntui siinä vaiheessa kovin yksinäiseltä”, Esa muistelee.

Hänen yllätyksekseen tulijat eivät nousseet autoistaan. Toisessa ajoneuvossa istui vähän päälle viisikymppinen nainen, toisessa samanikäinen mies.

Sen sijaan että tulijat olisivat kiirehtineet auttamaan, kumpikin kaivoi esiin puhelimen ja ryhtyi kuvaamaan. Toukokuun pimenevässä illassa kamerat ikuistivat maassa makaavaa Jasperia.

”Huusin heille, että tulkaa auttamaan, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään lopettaakseen kuvaamisen”, Esa sanoo.

Kun hälytysajoneuvojen sireenit ja sinisten valojen välke lähestyivät, Esa karjaisi kuvaajille raivoissaan, ­että ­nämä painuisivat helvettiin pelastusviranomaisten tieltä.

Tämä tehosi.

Jälkeenpäin Esa on ajatellut, että turmassa matkustajana ollut tyttö oli suuremmaksi avuksi kuin nämä kuvaajat. Tyttö yritti auttaa ystäviään, vaikka hänellä itsellään oli jo ennestään jalka kipeänä.

”Tyttö oli sokissa, mutta teki mitä pystyi, kun nämä aikuiset ihmiset vain istuivat autoissaan kuvaamassa. ­Melko järkyttävää”, Esa puuskahtaa.

Äitiä lohdutti tieto siitä, että onnettomuuspaikalle osui tuttu mies

Annelta kesti puoli vuotta ottaa yhteyttä ihmiseen, joka oli hänen lapsensa vierellä, kun tämä menehtyi. Hän piteli monta kertaa käsissään poliisilta saamaansa puhelinnumeroa ennen kuin oli lopulta sellaisessa mielentilassa, että pystyi tarttumaan puhelimeen.

Kun Esa sitten astui sisään ­Helinien kotiovesta, hän osoittautui tutuksi mieheksi, Jasperin isoveljen ikäisen jalkapallopojan isäksi. Yhdessä oli seisty monet kerrat kentän laidalla.

Anne kertoo, että tuntui tärkeältä saada yhteys ihmiseen, joka oli ollut Jasperin lähellä viimeisten sekuntien ajan, katsonut poikaa silmiin ja pitänyt kädestä.

”Vaikka sillä hetkellä mikään ei ollut hyvin, jokin kuitenkin oli, koska Esa oli läsnä. Ja kun sitten ajattelen, että paikalla oli myös ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa, mutta he kuvasivat mieluummin, niin…”

Anne hiljenee hetkeksi.

”Niin kehotan heitä kuvittelemaan samanlaiseen tilanteeseen itselleen rakkaan ihmisen.”

Onnettomuuspaikalla valehdeltiin ja teeskenneltiin

Samoin ajattelee moni muukin, joka menettää läheisensä vakavassa turmassa julkisella paikalla.

Heihin kuuluu mikkeliläinen Seppo Viljakainen, jonka molemmat vanhemmat kuolivat rajussa nokkakolarissa Hirvensalmella puoli vuotta Turun turmaa myöhemmin.

Seppo Viljakaisen molemmat vanhemmat menehtyivät rajussa nokkakolarissa.

Seppo Viljakaisen molemmat vanhemmat menehtyivät rajussa nokkakolarissa.

Sepon isä oli kääntynyt kolmion takaa valtatietä ajaneen rekan eteen sillä seurauksella, että rekka joutui väistämään. Pahaksi onneksi se ­väisti juuri sinne, minne isä ajoi.

Seppo odotteli onnettomuusaamuna vanhempiaan Mikkelissä. Pian törmäyksen jälkeen hän sai kuulla, että turmassa oli osallisena samanlainen sininen auto kuin hänen vanhemmillaan. Seppo ei kuitenkaan halunnut lähteä paikan päälle.

”Koin paremmaksi jäädä kotiin. Tiesin, että törmäys oli ollut raju eikä minusta olisi ollut siellä mitään hyötyä. Ilkeä näky vain odottamassa”, hän ­sanoo.

Moni muu sen sijaan näki vaivaa päästäkseen mahdollisimman lähelle uhreja. Seppo kuuli jälkeenpäin turmapaikalla olleelta tiepalveluasiamieheltä Ari Marttiselta, että paikalle ilmestyi ulkopuolisia, jotka valehtelivat ­olevansa uhrien omaisia.

”Tiedän, että äidin veli oli käynyt sadan metrin päässä, mutta hän ei jutellut kenellekään. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä nämä ihmiset olivat”, Seppo sanoo.

Uteliaat sivulliset kuvasivat turmapaikkaa ja poseerasivat tiepalvelu­asiamies Ari Marttisen mukaan erilaisissa kuvakulmissa. Viranomaiset olivat peittäneet Sepon vanhempien auton pressulla, mutta joku paikalle pujahtanut yritti nostaa sitä saadakseen kuvan autosta.

Lukuisat autot ohittivat onnettomuuspaikan useita kertoja. Osa kuskeista onnistui ajaessaan kuvaamaan jopa tabletilla.

Seppo kiivastuu ja manaa, että jos näitä kuvia kulkeutuu hänen silmiinsä, niitä kuvanneista älylaitteista tulee nopeasti käyttökelvottomia.

”Tuntuu hirmu pahalta, että kun toisella on surua, toinen tulee kuvaamaan uteliaisuuttaan. Totta kai ihminen on utelias, mutta ei se saisi tällaista olla.”

Onnettomuuspaikalla kuvaaminen tuttua myös kokeneelle pelastajalle

Kokenutta pelastajaa omaisten tarinat eivät yllätä.

Joensuulainen ensihoidon kenttäjohtaja Kari Törrönen on työskennellyt ambulanssihommissa jo 30 vuotta ja arvioi, että viimeisten viiden vuoden aikana älylaitteiden kanssa toikkarointi on mennyt onnettomuustilanteissa todella villiksi.

Esimakua tästä saatiin jo kymmenen vuotta sitten, kun ­Joensuussa sijaitsevalla Abloyn ­lukkotehtaalla syttyi tulipalo. Ihmisiä kehotettiin televisiossa pysymään sisätiloissa ja sulkemaan ikkunat, koska tehtaalla käytettiin myrkkyjä, jotka ovat kaasuuntuessaan hengenvaarallisia.

Pian tiedotteen julkaisemisen jälkeen tehtaalle kerääntyi silti Karin mukaan niin paljon autoja, että lähellä kulkeva Kajaanintie ruuhkautui.

Karin uran karmein tapaus sattui kuitenkin syyskuussa vajaat kaksi vuotta sitten Joensuun torilla, missä keski-ikäinen mies sai sairauskohtauksen. Paikalle hälytettiin ambulanssi ja pian toinenkin, ja lopulta myös poliisi.

”Jo ensimmäisen ambulanssin saapumiseen jälkeen paikalle kerääntyi todella paljon väkeä. Toinen ambulanssi ei meinannut päästä paikalle, koska eturivin paikan saaneet ihmiset eivät suostuneet väistämään. Lopulta tarvittiin siis poliisia”, Kari kertoo.

Hän ei ollut itse paikalla, mutta on käynyt tapauksen perusteellisesti ­läpi alaistensa kanssa. Yhtä ja toista on sattunut myös omalle kohdalle.

”Olen ollut kolaripaikalla, jossa potilasta siirrettiin rankalaudalla autosta ambulanssiin. Siinä tilanteessa tultiin koputtamaan olkapäähän ja pyytämään, että väistäisin vähän, niin tulisi parempi kuva”, Kari kertoo.

Esimerkit eivät ole vain hulluja tarinoita. Ensihoitajien energiasta yhä enemmän kuluu sivullisten vahtimiseen ja vähemmän varsinaiseen työhön, ihmisen hengen pelastamiseen.

”Meidän tehtävämme on suojata potilasta, ja jos se ennen tarkoitti sitä, ­että suojaamme häntä kylmältä, nykyisin peittoja tarvitaan suojaamaan muilta ihmisiltä ja kameroilta”, Kari sanoo.

Eri puolilla Suomea pelastajat harjoittelevat ajamaan autot onnettomuuspaikoille niin, ettei alueelle pääse sivullisia.

Saksassa turhan uteliaiden dokumentaristien varalta on jo säädetty laki, joka tekee onnettomuuspaikalla kuvaamisesta laitonta. Kameran kanssa seuhtova voi saada sakkoja ja menettää kuvausvälineensä.

Tytär halusi videoida mahdollisen hoitovirheen varalta

Suomessakin asiasta on keskusteltu, mutta käytännön toimiin ryhtyminen on vaikeaa. Vastakkain on kaksi yhteiskunnan perusoikeutta, sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Julkisella paikalla saa kyllä kuvata, mutta kuvan julkaiseminen on oma lukunsa. Sillä voi syyllistyä kunnianloukkaukseen.

Pelastusylitarkastaja Veli-Pekka Hautamäki sisäministeriöstä muistuttaa, että rikoslain mukaan jokainen paikalle osuva on velvollinen auttamaan hengenvaarassa olevaa ja hankkimaan apua. Jos energia kuluu vain kuvaamiseen, voi siis rikkoa lakia.

On kännyköistä toki hyötyäkin. Niillä voi hälyttää apua nopeasti, ja toisinaan kuvista ja videoista on apua poliisille onnettomuuden syiden tutkinnassa.

Poliisilla on lain mukaan oikeus eristää turmapaikka, jos siihen löytyy painava syy. Mutta myös kansalaiset tuntevat oikeutensa hyvin.

”Semmoinenkin tapaus sattui kohdalle, että tytär teki hälytyksen sairauskohtauksen saaneen isänsä puolesta. Kun pääsimme paikalle, tytär alkoi kuvata meitä videokameralla siltä varalta, että teemme hoitovirheen”, ensihoitaja Kari Törrönen päivittelee.

Lehdet ostavat kuvia ja maksavat niistä

Uhrien kuvaajat eivät tiettävästi ole päätyneet Suomessa vielä oikeuteen. Läheltä piti Hyvinkäällä vuonna 2016, kun koulutyttö nappasi kuvan junan alle jääneestä nuoresta naisesta. Hän jakoi sen kavereilleen WhatsAppissa ja Snapchatissä sillä seurauksella, että kuva lähti leviämään laajalle joukolle.

Poliisi ei nostanut syytettä, koska teko oli ajattelematon, ei vahingoittamistarkoituksessa tehty.

Mihin lukemattomat onnettomuuksissa napsitut kuvat sitten päätyvät? Sosiaaliseen mediaan, kotialbu­meihin vai kehyksiin? Yksi vastaus on ­tietenkin media, jolla on tapana pyytää ihmisiä lähettämään kuvia ja videoita.

Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen myöntää, että onnettomuuskuviin liittyy ongelmia, joiden vuoksi niiden julkaisemista pohditaan tarkkaan.

”Iltalehti ei missään tapauksessa halua olla luomassa, ylläpitämässä tai rohkaisemassa kulttuuria, jossa ihmiset auttamisen sijaan kuvaavat tai haittaavat esimerkiksi pelastajien tai poliisin työtä”, hän sanoo.

Toimitus käy hänen mukaansa päivittäin pohdintaa yksityisyydensuojan ja median perustehtävän eli tiedon välittämisen välillä.

”Onnettomuuden uhrin yksityisyyden suoja on niin suuri, että esimerkiksi kuvia, joissa uhri on tunnistettavissa, voidaan julkaista vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Julkaisupäätökseen vaikuttaa myös se, miten vakava onnettomuus on ollut ja mitä sen seuraukset olivat”, Kauppinen sanoo.

Evita yritti saada autoja pysähtymään loukkaantuneena ja alusvaatteisillaan

Kempeleläinen Evita Enbuska ei ­usko kaikkien tirkistelijöiden hakeutuvan turmapaikoille vain auttaakseen tai palvellakseen mediaa. Usein motiiviksi riittää uteliaisuus ja toisten hädän töllistely.

Evita koki tämän itse seistessään märässä t-paidassa, alushousuissa ja jalat verillä mökkitiensä varressa Pellossa heinäkuun 4. päivänä vuonna 2015.

Evita Enbuska koki ihmisten uteliaisuuden järkyttävällä tavalla, kun hänen miehensä hukkui kesällä 2015.

Evita Enbuska koki ihmisten uteliaisuuden järkyttävällä tavalla, kun hänen miehensä hukkui kesällä 2015.

Evitan mies oli lähtenyt mukavan päivän päätteeksi kalaan, terveenä ja selvin päin. Tunnin kuluttua järveltä alkoi kuulua huutoa. Vene oli jostain syystä kaatunut.

Seitsemänvuotias tytär nukkui, ­joten Evita jätti hänet mökkiin ja lähti auttamaan miestään. Hän kamppaili puoli tuntia kymmenasteisessa vedessä ja yritti pelastaa jo tajutonta miestään järvestä oman henkensä uhalla.

Lopulta oli pakko luovuttaa. Hälytyskeskuksen ohjeen mukaisesti Evita seisoi tien varressa alusvaatteisillaan 45 minuuttia odottamassa pelastajia ja yritti pysäyttää ohi ajavia autoja.

”Olin sokissa ja varmasti hirveän näköinen. Kukaan ei pysähtynyt, mutta yksi auto palasi takaisin ajettuaan jo kilometritolkulla ohitseni.”

Tässä vaiheessa paikalla olivat poliisi, ambulanssi, pintapelastajat ja palo­kunta. Evitan puolison elvytys oli jo lopetettu, kun takaisin palanneesta autosta tuli ulos kaksi naista. He halusivat nähdä, mitä oli tapahtunut.

Evita käytti kieltä, jollaista hän ei normaali­sti käyttäisi koskaan, ja pyysi poliisia ajamaan naiset pois. Sen sijaan, että naiset olisivat palanneet suorinta tietä autolleen, he kaarsivat metsän läpi naapurimökin laiturin ohi, missä miestä oli yritetty elvyttää.

”Olisin suonut miehelleni rauhan. Hän oli pahan näköinen vedessä saamiensa jälkien ja rajun elvyttämisen jäljiltä. Yltä päältä oksennuksessa, vaatteet auki leikattuna. Minua ja häntä loukkaa se, että aivan vieraiden ihmisten piti nähdä hänet”, Evita sanoo.

Tytärtäkään ei päästetty katsomaan isäänsä. Hänet herätettiin vasta, kun elvytys oli lopetettu.

Leikkaussalissa sairaanhoitajana työskentelevä Evita oppi jo ­opintojensa alussa, että vainajaa kohdellaan yhtä kunnioittavasti ja hienotunteisesti kuin elävää ihmistä.

”Kun ihminen on onnettomuuden hetkellä henkisesti ja fyysisesti alasti ja täysin kyvytön suojelemaan itseään, onko kenelläkään oikeutta tunkeutua paikalle”, hän kysyy.

Puhumattakaan, että mökin pihalla olisi kuvattu.

”Ajatus siitä, että jossain olisi kuvia tai videoita, joissa kiroilen ja käyttäydyn täysin luonteeni vastaisesti, tekisi tilanteesta loputtoman painajaisen.”

Mieti vielä kerran, kannattaako onnettomuuspaikalla kuvaaminen

Poikansa liikenneonnettomuudessa menettänyt Anne Helin oli ensin raivoissaan ihmisille, joille oli tärkeämpää ottaa kuvia tai töllöttää kuin auttaa vakavasti loukkaantuneita nuoria. Nyt raivo on laantunut suruksi.

Anne halusi kyllä nähdä turmapaikalta otetut kuvat. Hänellä oli valtava tarve tietää, mitä pojalla oli viime hetkellä yllään, miltä hän näytti ja miten hän kuoli. Ja tärkeimpänä: miksi?

Nämä kuvat oli kuitenkin ottanut poliisi. Anne pystyi katselemaan niitä vasta pitkän aikaa Jasperin kuoleman jälkeen.

”Vaikka halusin tietää, kuvien näkeminen otti voimille. Tarvitsin aikaa, ­että pystyin siihen.”

Mitä jos tätä aikaa ei olisi ollut? Jos kuvat olisivat hypänneet silmille tietokoneen tai puhelimen ruudulta heti onnettomuuden jälkeen, pahimmassa tapauksessa jo ennen kuin poliisi ilmestyi oven taakse kertomaan, miksi poika ei palaa kotiin.

Tai jos kuvia otettaessa olisi aiheutettu liikenteessä uusia vaaratilanteita. Tämäkään ei ole pelastajien mukaan enää harvinaista.

Anne toivoo, että puhumalla Jasperin kuolemasta hän saisi ihmiset pohtimaan, kannattaako puhelinta kaivaa esiin. Vai voisiko onnettomuuspaikalla tehdä jotain aivan muuta?

Keskustelu

Kuvatkaa onnettomuuspaikoilla koska siitä on poliisille ja tutkijoille apua jälkiselvittelyssä kun poliisi pyytää kuitenkin silminnäkijähavaintoja!!

Jep. Siinä kuvatessasi kun joku vuotaa kuiviin tai tukehtuu oksennukseensa, niin saat kivat todisteet itseäsi vastaan heitteillepanoon syyllistymisestä. Heitteillepanon maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta.

Eivätköhän ne silminnäkijähavainnot liity enemmän onnettomuutta edeltäviin tapahtumiin, joten ei ole kovin hyvä syy tuokaan uhrin kuvaamiselle.

Jouduin 6-7v sitten todistamaan auto-onnettomuutta maantien varressa. Iäkäs naisihminen suistui tieltä ja auto jäi kyljelleen tien raviin mutkapaikassa. Minä ja edellä kulkenut auto pysäytimme automme läheiselle linja-autopysäkille ja juoksimme auttamaan. Ei mummelilla ruhjeita kummempaa onneksi, jäimme odottamaan pelastushenkilöstöä, että saadaan mummeli kyljellään keikkuvasta autosta ulos. Kohta viereen ajoi joku n. 60 äijä, joka jäi autoineen ajokaistalle pällistelemään tilannetta ja kyselemään avonaisesta ikkunasta tyhmiä kysymyksiä. Kohta tuon idiootin perässä oli jono autoja, koska he eivät mutkassa uskaltaneet ohittaa tuota hölmöä heikon näkyvyyden takia. Nähtiin jo täpärä ohituskin. Äijää piti pariin otteeseen pyytää jatkamaan matkaa ja lopulta kovin sanoin komentamaan suksiman hittoon siitä, ennenkuin hän suostui luopumaan onnettomuusdraaman aitiopaikasta.

Kommentoi juttua: Järkyttävä ilmiö yleistyy: ihmiset eivät auta onnettomuuspaikalla, vaan ottavat mieluummin kuvia – läheisensä menettäneet kertovat, miltä se tuntuu

Vastaa käyttäjälle vaarallista uteliaisuutta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X