Nostalgia

Lastenpsykiatri kehotti suomalaisvanhempia ottamaan kasvatusoppia saamelaisilta ja eskimoilta

Asiantuntija muistutti jo yli 30 vuotta sitten, että lapsi voi tulla onnelliseksi hyvinkin erilaisilla kasvatusperiaatteilla, mutta yhtä asiaa ei saa unohtaa.

Aluksi tarina. Se kertoo tutkijasta, joka lähti useiden päivien vaellukselle erämaahan saamelaisen isän ja tämän 10-vuotiaan pojan kanssa.

Matkaa oli tehty jo pari päivää, kun tunnelma meni oudon hiljaiseksi. Isä ja poika lakkasivat puhumasta lähes kokonaan.

Lopulta tutkija kysyi, oliko hän loukannut kaksikkoa jollain tavalla.

Isä vastasi: ”Olet loukannut sekä poikaani että minua. Kun aamulla varustimme rekiä matkakuntoon, sysäsit poikani ja syrjään ja halusit itse tehdä hänen osuutensa. Me saamelaiset emme tee niin. Meillä annetaan lapsen ensin itse yrittää ja korjataan jälkeenpäin se, mitä hän ei ole kyennyt tekemään riittävän hyvin”, isä vastasi.

Tarinaa käytettiin opetuksena, kun Kotiliesi yli 30 vuotta sitten, vuoden 1982 marraskuussa ilmestyneessä numerossaan haastatteli Harriet Forsiusta, joka oli Oulun yliopistollisen keskussairaalan lasten psykiatrisen osaston ylilääkäri.

Forsius oli tuolloin sitä mieltä, että meidän suomalaisten pitäisi ottaa mallia eskomoilta ja kolttasaamelaisilta. He antavat nimittäin lapsensa ensin yrittää itse. Me muut annamme siihen mahdollisuuden liian harvoin. Me myös unohdamme kiittää lasta ja kehumme häntä vasta, kun hän on onnistunut täydellisesti.

Kuulostaako tutulta? Olemmeko 30 vuodessa oppineet tämän vai pitäisikö tästä edelleen muistuttaa: antakaa lapsen yrittää ensin itse?

”Kasvatuksessa tärkeintä on hyvän itsetunnon luominen”

Harriet Forsius painotti, että kasvatuksen tärkein päämäärä on hyvän itsetunnon luominen.

”Lapsi voi tulla onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi hyvinkin erilaisilla kasvatusperiaatteilla, mutta vain, jos vanhemmat hyväksyvät hänet täysin. Se on juuri terveen itsetunnon perusta.”

Tämä ei Forsiuksen mukaan tarkoita täysin vapaata kasvatusta. Lapsen pitää oppia hallitsemaan itseään ja tunteenpurkauksiaan.

Jo 1980-luvulla Forsius arveli monen pulman nousevan siitä, että lapsia kasvatetaan liian yksin.

”Lapsia on vähän ja vanhemmat tuntevat muita vanhempia vähemmän kuin ennen vanhaan. Vanhemmat helposti hämmetyvät, jos lapsi esimerkiksi käyttäytyy huonosti julkisella paikalla”, Forsius huomautti.

Hän epäili, että yhteiskunta on hyvin kilpailuhenkinen, ja siksi vanhemmat mittaavat omaa menestysmistään myös lapsen onnistumisilla ja epäonnistumisilla.

”Pohjoisten kansojen parissa, ainakin vielä muutama vuosi sitten, kaikki kamppailivat yhdessä luonnon kanssa hengissä pysymiseksi. Keskinäistä kilpailua ei ollut havaittavissa. Olemme etääntyneet kauas luonnosta. Sivilisaation siunauksiin kuuluu, että luontaiset kasvattajanvaistomme ovat heikentyneet”, Forsius sanoi.

Hän arveli, että liiallinen kasvatusteorioihin tukeutuminen saattaa hämärtää entisestään näitä luonnollisia vaistoja, vaikka joskus on ihan paikallaan tarttua oppaaseen:

”On erittäin viisasta hankkia tietoa etenkin lapsen eri kehitysvaiheista, jos tuntee vaistojensa hämärtyneen ja epäilee vaativansa lapsiltaan liikaa.”

Lopuksi hän muistutti, että vaikka kasvattaminen on vaativaa ja vastuullista puuhaa, täytyy muistaa, että samalla lasten kanssa eläminen on hyvin hauskaa ja nautittavaa.