Johanna, 60, on salaa isoäiti: ”Miniälleni en ole voinut kertoa minun ja Joonaksen yhteyksistä”

Johanna, 60, kasvoi sijoitetun lapsen isoäidiksi. Kun hänen poikansa päätti luopua 11-vuotiaasta Joonaksesta, isoäiti ei saanut häneen enää yhteyttä. Nyt Johanna tapaa jälleen Joonasta, mutta salaa poikansa perheeltä.

”Muistan, kuinka seitsemänvuotias lapsenlapseni astui itkien eteiseeni ja kertoi, että hänelle oli valehdeltu: hän ei ollutkaan vanhempiensa poika.

Poikani keskimmäinen lapsi Joonas oli juuri saanut tietää olevansa sijoitettu lapsi. Neljä vuotta myöhemmin Joonas katosi elämästäni kokonaan.

Lue myös: Mummon oikeudet ja velvollisuudet – millaisiin asioihin isovanhempi saa puuttua?

Viisitoista vuotta sitten luin lehdestä sijoitetuista lapsista ja päätin ehdottaa sellaisen hankkimista pojalleni ja miniälleni. Heillä oli jo kaksi tasapainoista lasta, hyvä avioliitto ja turvallinen koti.

Seuraavan kerran tavatessamme otin asian puheeksi. Molemmat virnistivät ja kertoivat, että heidän perheeseensä oli jo tulossa sijoitettava lapsi.

Vuoden ikäinen Joonas saapui perheeseen seuraavana syksynä. Pojan vanhemmat olivat huumeidenkäyttäjiä, jotka toivoivat lapselleen ehjää perhettä.

Joonas solahti sukuumme heti. Hänen nimensä sattui periytymään suvussamme ja hän näytti aivan meiltä. Joonas kasvoi suurperheeseen, sillä hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi lasta.

Lue myös: Anna Rotkirch: Jos mummo hoitaa paljon lapsenlasta, oma terveys saattaa kärsiä

Poikani perhe oli hyvin tiivis. Sisarukset rakastivat toisiaan ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Sukumme tiesi, että Joonas ei ollut biologisesti perheen lapsi, mutta asiasta ei tarvinnut keskustella. Ulkopuolisetkin näkivät hänen kuuluvan perheeseen.

Miksi lapselle ei kerrottu?

Lastenlasten ollessa pieniä asuin vain muutaman kilometrin päässä poikani perheestä. Pienillä koululaisilla oli tapana tulla luokseni silloin tällöin koulun jälkeen.

Nyt Joonas istui itkien keittiön pöydän ääreen ja kertoi nähneensä koko nimensä jossakin paperissa. Joonaksen sukunimi oli ollut eri kuin muilla perheen lapsilla.

Tuona iltapäivänä aavistin ensimmäistä kertaa, että poikani perheessä kaikki ei ollutkaan kohdallaan. Miksi he eivät olleet kertoneet Joonakselle hänen taustastaan?

Joonas reagoi seuraavina vuosina tietoon hyvin voimakkaasti. Hän vaati saada tavata biologisen äitinsä. Tapaamista yritettiin, mutta pojan pettymykseksi äiti ei koskaan saapunut sovittuun tapaamiseen.

Riitojen sattuessa Joonas alkoi vaatia pääsyä äitinsä luokse tai lastenkotiin, pois kasvattiperheestään. Kerran hän soitti poliiseillekin ja pyysi heitä hakemaan hänet johonkin toiseen kotiin.

Perhe olisi kipeästi tarvinnut apua, mutta he olivat liian ylpeitä myöntääkseen sen. Noihin aikoihin Joonas vietti paljon aikaa minun luonani. Mieheni oli vakavasti sairas, joten vietimme Joonaksen kanssa päivät kahdestaan. Pelasimme lautapelejä, pyöräilimme ja keräsimme yhdessä pulloja. Pulloista saamansa taskurahat poika laittoi säästölippaaseen, jota pidin häntä varten eteisen pöydällä.

Suurin rakkauden teko

Olen itse tullut oman äitini hylkäämäksi. Asian anteeksi antamiseen kului minulta melkein kaksikymmentä vuotta.

Halusin opettaa Joonakselle anteeksiannon merkityksen. Anteeksi antamalla hän antaisi myös itselleen vapauden.

Usein sanoin hänelle, että hänen biologisen äitinsä elämän suurin rakkaudenteko oli se, että hän antoi Joonaksen pois. Mikään ei vaadi naiselta enempää kuin sellaisen päätöksen tekeminen. Joonaksen äiti oli halunnut lapselleen hyvän elämän.

Lapsenlapseni kotona riiteleminen jatkui ja poikani ja miniäni liitto rakoili pahasti. Aloin aavistaa, että Joonas todella menettäisi perheensä.

Sinä kesänä Joonas jäi minun ja mieheni kanssa mökille. Meillä oli ollut tapana ajella kahden kesken pitkin mökin hiekkateitä ja jutella. Sillä kerralla tiesin heti auton oven suljettuani, mitä halusin Joonakselle sanoa:

”Muista aina, että sinä et lähde tästä perheestä sen takia, että sinussa olisi jotakin vikaa, vaan sen takia, että sijaisäitisi ei osaa kasvattaa sinua.”

Minua suututti, että poikani ei ottanut Joonaksen elämäntilanteeseen mitään kantaa. Myöhemmin hän kertoi ajatelleensa, että hänen oli valittava vaimonsa ja perheensä onni ennen Joonaksen onnea. Joonas oli otettu perheeseen vain miniäni nimellä, joten miniä myös päätti pojan kohtalosta.

Yhteisen pöydän ääressä kysyin Joonakselta, miltä poisjoutuminen tuntuu. Joonas katseli käsiinsä ja sanoi, että ei hän voi puhua asiasta, sillä häntä alkaisi silloin kovasti itkettää. Minä ojensin pojalle talouspaperirullan ja sanoin, että tämä ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hän tätä asiaa itkisi, joten nyt olisi hyvä aloittaa.

Joonaksen suru teki meistä entistä läheisempiä toisillemme. Olin aina halunnut olla sellainen isoäiti, jonka luokse lapsenlapset voivat tulla keventämään sydäntään, isoäiti, jonka kanssa ei tarvitse esittää liian kilttiä tai pelätä hylätyksi tulemista.

Kun Joonas näytti kotona vihaa ja uhosi haluavansa uuden perheen, minun luonani hän usein itki sitä, että ei ollut saanut syntyä perheeseemme. Tuolloin otimme tavaksemme rukoilla yhdessä.

Minne Joonas katosi?

Kun Joonas kesän lopussa lähti uuteen sijaisperheeseen, olin valtavan vihainen miniälleni. Olin myös pettynyt poikani tapaan olla puuttumatta tilanteeseen. En tiedä tänä päivänäkään ymmärtääkö hän, mitä tuollainen hylkääminen murrosiän kynnyksellä tekee lapselle.

Joonas oli ollut osa perhettämme siinä missä muutkin sukumme lapset. Kun Joonas 11-vuotiaana lähti matkalaukkuineen ovesta ja katosi kokonaan, alkoivat perheen nuorimmat lapset pelätä, että hekin joutuisivat pois, jos eivät osaa käyttäytyä äitinsä mielen mukaisesti.

En ollut kuvitellutkaan, että en saisi Joonakseen enää yhteyttä. Hänen lähtönsä tapahtui nopeasti. Kun soitin sosiaalivirastoon, minulle ehdotettiin hänen ottamista kotiini. Mieheni sairauden vuoksi se ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Sosiaalihuollossa minua palloteltiin kuukausien ajan asianhoitajalta toiselle. Olin vihainen ja epätoivoinen, sillä olin kuvitellut pääseväni heti tapaamaan Joonasta. Minne lapsenlapseni oli kadonnut?

Pääsin tapaamaan virkailijaa, joka totesi, että minulla ei ollut oikeutta tavata poikaa. En vieläkään tiedä, miksi näin oli. Viralliset ohjeet lasten huostaanottamisissa kertovat toista: lapselta ei saa viedä yhteyttä hänelle tärkeisiin ihmisiin.

Myyräntyön avulla sain lopulta tietooni Joonaksen osoitteen uudessa kotikaupungissa ja aloin soittaa ja lähettää kortteja. Puheluihini ei vastattu, eivätkä korttini tulleet koskaan perille.

Isoäiti jäi

Samaan aikaan Joonas oli voinut valtavan huonosti. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi minä en ollut häneen missään yhteydessä. Olinhan vakuuttanut, että en ikinä hylkää häntä.

Vuoden kuluttua sain Joonakselta puhelun työpaikalleni. Joonas kertoi olevansa sairaalassa, sillä uusi kasvattiäiti epäili hänen yrittäneen itsemurhaa.

En saanut itkuani loppumaan. Joonaskin alkoi itkeä, kun kerroin, miten kovasti olin häntä kaivannut, minun lapsenlastani.

Joonas siirrettiin pian Helsinkiin sairaalaan ja sieltä lastenkotiin. Pidin itsestäni valtavaa meteliä, halusin kaikkien tajuavan, että olen Joonaksen isoäiti ja lähiomainen.

On vaikea kuvitella, miltä tuntuu kasvaa 11-vuotiaaksi keskiluokkaisessa ydinperheessä ja tulla sen jälkeen revityksi sijaisperheeseen, sairaalaan ja lopulta lastenkotiin. Olen onnellinen, että vaadin ja räyhäsin itselleni oikeuksia Joonaksen elämässä hänen isoäitinään.

Lastenkodissa minua pyydettiin allekirjoittamaan pojalle lupalaput kännykkään ja kirjastokorttiin ja hoidin pojan taskurahan. Sain myös käydä häntä siellä katsomassa ja keskustelemassa hoitohenkilökunnan kanssa.

Palasin osaksi Joonaksen elämää. Vaikka isä, äiti ja sisarukset katosivat hänen elämästään, isoäiti jäi.

Miniälle ei kerrota

Kun Joonas vuosi sitten sai sijaisperheen nykyisen kotipaikkani läheltä, kirjoitin perheen äidille heti pitkän sähköpostin. Kerroin hänelle Joonaksen tarinan, halusin hänen tietävän, että olen pojan isoäiti ja puolustan hänen oikeuksiaan.

Aika lujatahtoinen nainen tuo mummusi, sijaisäiti oli todennut nauraen Joonakselle.

Lue myös: Miksi miniän ja anopin suhde on niin vaikea? Psykoterapeutti selittää

Lapsenlapseni on elänyt nyt kaksi vuotta turvallisessa perheessä, joka ei ole katoamassa hänen elämästään mihinkään. Olen ystävystynyt Joonaksen sijaisäidin kanssa ja vietämme mielellämme aikaa kaikki yhdessä.

Miniälleni en ole voinut kertoa minun ja Joonaksen yhteyksistä, sillä pelkään menettäväni muut lapsenlapseni. Olen siis Joonakselle isoäiti hieman salaa.

15-vuotiaat pojat eivät paljon mummulle tunteile, joten liikutun joka kerta Joonaksen lähettäessä minulle kuulumisiaan tai hyvänyöntoivotuksen. Joonas hakee nyt ammattikouluun, tulevaisuus näyttää hyvältä.

Tällä hetkellä emme puhu Joonaksen kanssa hänen lapsuusperheestään, mutta oletan ajan tulevan, kun poika haluaa vastauksia. Vuosi on esimurrosikäisen pojan elämässä pitkä aika ja Joonas joutui viettämään sen ilman mitään kontaktia koko lähisukuunsa. Nuoren pojan elämä hautautui byrokratian rattaisiin karmein seurauksin.

Joonas on jälkikäteen kertonut kysyneensä isoäitiään kaikilta viranomaishenkilöiltä, mutta kukaan ei suostunut kertomaan hänelle mitään minusta. Joonas luuli minunkin katkaisseen välini häneen kokonaan.

Halusin jakaa tarinani, jotta yksikään lapsi ei joutuisi jäämään samalla tavoin yksin. Iäkäs äitini kysyi minulta juuri, voiko hän enää kutsua Joonasta lapsenlapsenlapsekseen, kun poika ei enää kuulu biologiseen perheeseemme.

Olen aina ajatellut, että rakkaus on valinta. Jokaista lasta voi rakastaa kuin omaansa. Lapsen tarve rakkaudelle ja tunnesiteelle vanhempien kanssa on niin ehdoton, että sitä ei saisi keneltäkään riistää.”

Avainsanat

Keskustelu

Miltähän vuodelta tarina on? Käsittämättömiä kohtia oli monia. Ensinnäkin lapsen taustaa ei voi sijaisperhe salata. Tarinassa lapsi vasta seitsemänvuotiaana kuuli ettei olekaan perheen biologinen lapsi. Ei voi pitää paikkansa, sillä sijoitetulla lapsellahan on sosiaalityöntekijä jota lapsi tapaa säännöllisesti, myös alle kouluikäisenä. Pienkin lapsi on täysin tietoinen että hänellä on biologiset vanhemmat muualla.

Samoin tuo kohta, että sijaisisoäidiltä oli pyydetty lastenkodissa luvat joihinkin lappuihin. Ei kertakaikkiaan voi lastenkoti – ammattilaisten ylläpitämä paikka – toimia yksinkertaisesssa asiassa täysin lainvastaisesti. Sijaisperheen suvulla ei ole mitään oikeuksia antaa lupia. Luvat kysytään sosiaalityöntekijältä.

Tarina voisi sopia adoptoituun lapseen, mutta ei sijoitettuun lapseen.

Ei sitä tiedä, toimivatko kaikki tahot sääntöjen mukaan, on niin persoonakohtaista ja ihmisen kypsyydestä kiinni onko toiminta kaikenkattavaa ja oikeudenmukaista, tai puolueellista. Todella sääli ja suorastaan pahaa tekee, jos lasta voidaan pompotella ja käyttää vallan välineenä. Lapsuus on ainutkertainen ja sitä pitäisi tukea kaikin inhimillisin toimin, ei pykälien täyttymisen mukaan.

Tässä jutussa tuodaan yksipuolisesti esille isovanhempien oikeuksia pitää yhteyttä lapsiin, ja kuinka se heiltä evätään, jostain syystä. Ymmärrän että näin käy, muttei aina. Toivoisin että media toisi näkyväksi myös toisen puolen. Joskus isovanhemmat, lapsen vanhempien erotessa, ottavat jommankumman puolen, ja mustamaalaavat lapsen toista vanhempaa. He korostavat omaa merkitystään ja lapsi on ikään kuin heitä varten. Tämä valitettavasti saa aikaan sen että lapsi itse ei enää halua isovanhemman kanssa olla tekemisissä. Ja tämä kaadetaan sitten mustamaalatun vanhemman niskaan.
Jokainen tapaus on erilainen, ja jokainen tapaus on syytä arvioida erikseen ilman ennakkoasenteita. Arvioissa suurimman painoarvon tulisi olla lapsen ääni.

Outoa kun mummo esittoo pojan perheelle sijoituslasta. Sekaantuu perheen tilanteeseen. Syyttää miniää.

Ihan samaa ajattelin. ”voimakastahtoinen” mummo on vaatinut sijaislasta perheeseen joka siihen ei ole ollut ehkä valmis. Sitten särähti korvaan useamman kerran miniän syyllistäminen aivan kuin hänen pojallaan ei olisi osaa tai arpaa. Ihana kuitenkin että pitää Joonaksesta huolta, mutta toivottavasti ei ohjaile ja manipuloi hänen elämää liikaa hyvätahtoisuuden varjolla.

Piitulle ja 151M135 nimimerkeille tiedoksi että minä ainakin luin koko jutun. Ja olen samaa mieltä siitä että mummu sekaantui poikansa perheen sisäisiin asioihin esittämällä sijaislasta. Sellaista asiaa ei voi toiselle noin vain alkaa puhumaan. Aloite täytyy tulla sijoitusvanhemmilta itseltään. Ja se että ”sijaisäitisi ei osaa sinua kasvattaa” ei tsiisus sentään. Eikö mummun poika eli perheen isä kasvata ketään? 🤬

Ihana isoäiti.Maailma oispaljon parempi paikka elää kun ihmiset olisivat tuon isoäidin kaltaisia.Onneksi on heitä.Kiitos Sinulle.Olit sinnikäs sissi ja rakastava.

Ihanan välittävä isoäiti. Mutta jos olet salaa isoäiti, älä avaudu siitä lehdessä noin yksityiskohtaisesti. Osaahan miniäsi lukea.

Oudolta vaikuttaa tuo ”paha miniä” asetelma tässä. Olisi mielenkiintoista kuulla muitakin näkökulmia tästä tapauksesta.

”Muista aina, että sinä et lähde tästä perheestä sen takia, että sinussa olisi jotakin vikaa, vaan sen takia, että sijaisäitisi ei osaa kasvattaa sinua.”

Mitä helvettiä? Mummo yrittää maalata itsestään pyhimystä ja miniästä paholaista

Käsitykseni mukaan lapsi syyllistää aina itseään, siksi on tärkeää painottaa ettei hänessä ole vikaa. Ei sijaisäiti muutu paholaiseksi, vaikka ei onnistu sijaisäitinä – se on varmaan raskasta myös hänelle. Sijaisisän on tuettava perhettään, tai kaikki hajoaa eikä se ole kenenkään etu. Ehkä olisi armollista sanoa, että ensimmäinen sijaisperhe yritti parhaansa, sillä nämä asiat haavoittavat kaikkia. On hienoa, että isoäiti on jatkanut yhteydenpitoa. Salassapito on tärkeää, ettei loukkaa poikansa perhettä, jolle asia on varmaan arka. Silti salaisuudet ovat ongelmallisia.

Mietin samaa mitä kommenttiketjun aloittaja : tällainen toiminta ei ole nykyisin voimassaolevan Lastensuojelulain mukaista. Lapsella on oikeus tietää huostaanoton syyt (ne on hänelle iän ja kehitystason mukaisesti selitettävä) ja oikeus pitää yhteyttä hänelle tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän on huolehdittava näiden oikeuksien toteutumisesta.
Onneksi uusi sijaisäiti ymmärsi lapsen edun ja tekee mummon kanssa yhteistyötä.

Tosi hämärä ja yksipuolinen juttu. Tässä on niin paljon laittomuuksia jos on totta, että vaatisi tutkinnan.

Biologisellakaan isovanhemmalla ei ole mitään oikeutta lapsenlapseen….näköjään

On myös oudoksuttavaa, että lapsi olisi vain toisen perheen vanhemman ”nimissä”. Toisin sanoen vain toinen vanhemmista olisi sitoutunut virallisesti hoitamaan lasta – missään varsinaisissa ”nimissä” ei sijaislapsi ole koskaan, koska sijaisvanhemmat eivät ole huoltajia. Lähtökohtaisesti näin ei koskaan toimita, vaan molemmat vanhemmat suorittavat sijaisvanhempien valmennuksen ja allekirjoittavat sopimuksen lapsen hoitamisesta. Tämä on ihan peruslähtökohta. Ainoastaan tilanteissa, joissa sijaislapsi tulee yksinasuvan henkilön hoitoon, joka löytää myöhemmin kumppanin, ei uutta kumppania velvoiteta edellä mainittuihin. Tarinassa on niin paljon outoja kohtia, että se herättää kysymyksiä, onko mummo ymmärtänyt kaiken oikein, onko häneltä salattu asioita (poika omaksi eduksensa tavalla tai toisella) ja miten tämä kaikki olisi ylipäätään mahdollista.

Olisiko tämä tapaus esim. amerikasta, käännety vain suomalaisille nimille? Selittäisi nuo kummallisuudet jutussa. Jos näin on, tuntuu kummalliselta, että tälläisiä tarinoita kerrotaan Kotiliedessä. Kai kotimaassakin piisaa nyyhkytarinoita.

Tämä mummohan kuullostaa aivan kamalalta akalta…sotkeutuu poikansa perheen elämää, haukkuu ja mustamaalaa miniää, hän on ehdottanut tätä sijaislapsen ottoa, yrittää tehdä itsestään pyhimystä. Hyvin yksipuolinen ja väritetty kertomus, moni juttu haiskahtaa tässä sadussa…Onneksi en tunne tätä ”maailman ihaninta ja parasta ja mahtavinta mummoa”.

Ihmettelen näitä isoäitiä mollaavia kommentteja. Haukutaan tosi rumasti. Poika perheineen on vastuussa sijaislapsen ottamisesta, vaikka isoäiti sitä ehdottikin. Itse he kuitenkin tuon päätöksen ovat tehneet. Ovat lapsen kohtelustakin vastuussa, kun ovat hänet ottaneet. Kaikkein surullisinta on, miten lapsi tulee hylätyksi. Miten kukaan voi laittaa tuolla lailla lapsensa pois ja täysin hylätä. Lisäksi aivan liikaa tuijotetaan siihen, onko lapsi biologinen vai ei. Jos hänet on ottanut perheeseen, tulee häntä kaikin puolin pitää omana lapsenaan.
On suuri onni, että tällä lapsella on edes yksi välittävä ihminen elämässään, joka aidosti rakastaa. Ja jos viimein on löytynyt vastuuntuntoinen sijoitusperhe, on sekin hienoa. Joskus tuntuu, että lapsia kohdellaan tällaisissa tapauksissa kuin jotain esinettä, jota siirrellään sinne tänne.

Minäkin ihmettelen miksi tätä mummoa moititaan vaikka hän haluaa vain olla pojalle mummo. Olen itse ehdottanut tyttärelleni ja hänen miehelleen sijaislapsen ottamista kun omaa lasta ei kuulu ja adoptio vie vuosia. Enkä koe puuttuneeni tai määräileväni heidän elämäänsä.

Jotenkin tuntuu siltä, että suuri osa kommentoijista ei ole juttua edes lukeneet.

”Viisitoista vuotta sitten luin lehdestä sijoitetuista lapsista ja päätin ehdottaa sellaisen hankkimista pojalleni ja miniälleni. Heillä oli jo kaksi tasapainoista lasta, hyvä avioliitto ja turvallinen koti.”

”Seuraavan kerran tavatessamme otin asian puheeksi. Molemmat virnistivät ja kertoivat, että heidän perheeseensä oli jo tulossa sijoitettava lapsi.”

Siis mummi puuttui perheen elämään? Minä ymmärsin asian niin, että tämä pariskunta oli itse tehnyt päätöksensä. Uskomatonta isoäidin syyllistämistä. Miksi hänen poikansa ja miniänsä luopuivat sijoituslapsesta? Perheen sisäisten ongelmien takiako? Potku perseeseen ja ulos. Kyllä ihmisten täytyy hoitaa velvollisuutensa. Toki olisi tärkeää kuulla isoäidin pojan ja miniän versio asioista, mutta minusta tämä isoäiti vaikuttaa rehelliseltä ja luotettavalta. Koskaan ei tietenkään voi olla mistään varma.

Ihan ihme juttu. Saa sen vaikutelman, että mummo on jollain tavalla narsistinen tai harhainenkin. Miksi tällainen juttu on kirjoitettu? Ketä tämä palvelee? Jos tämä on sellainen hyvän mielen yritelmä, niin aika vahvasti metsään meni.

Näen tässä tekstissä monta punaista lippua. Ensinnäkin se määrä virheitä, mitä sosiaalipuolen palveluista kerrotaan. Tämän lisäksi mietin muutenkin tämän perheasetelman toksisuutta.

Itselläni on uusperhe, ja kaiken a ja o on toimivissa suhteissa se, ettei lapselle puhuta pahaa hänen biologisista/sosiaalisista vanhemmistaan, vaan säilytetään kunnioitus lasten silmissä kaikkien välillä, vaikka kuinka itseä kismittäisi. Se on aikuisuutta, ja aikuisten on pystyttävä olemaan omien negatiivisten tunteidensa yläpuolella purkamatta sitä lapseen. Jos lapselle puhuu pahaa vanhemmasta (tässä tapauksessa haukuttiin miniää epäpäteväksi), sitä kutsutaan vieroittamiseksi, joka on tätä nykyä laissa kiellettyä, onneksi. Tämä koskee vanhempia, mutta luulisi järjellä varustetun mummon osaavan myös käyttäytyä asiallisesti.

Tämän lisäksi mummo tuntuu lähinnä maalailevan itsestään pyhimystä, ja tuntuu olevan sairaalloisen kontrolloiva.

Ehkä tämä mummo on vieraannuttamisellaan (manipuloinnillaan?) saanut käännytettyä lapsen miniäänsä vastaan, tai ainakin merkittävästi itse hankaloittanut perheen tilannetta? Ehkäpä perhe ei tämän takia haluaisi, että mummo on yhteydessä lapseen, jos tilanne onkin noin myrkyllinen?

Ja sitten mummo onkin yhteyksissä lapseen perheen selän takana. Juu.

Kuulostaa mummon (tai toimittajan??) sepittämältä tarinalta. Tarina etenee kuin saippuasarja, nopeita ja ylidramaattisia käänteitä ja viranomaisten outoja käytäntöjä

Aika monta valhetta saatu samaan pakettiin. Sijoituslapsille ei valehdella heidän nimestään eikä alkuperästään. Lapsen tietoja ei myöskään saa puhelinsoitolla sosiaaliviranomaisilta, ei edes entinen sijoitusperhe, eikä varsinkaan entisten sijoitusvanhempien vanhemmat. Sijoitusta ei pureta siten, että lapsi kerran ilmoittaa että haluaa pois. Kaiken toki kruunaa mummon salainen suhde lapseen pahan miniän selän takana, toki poika on äitinsä uskottu joka hänkin tietenkin salaa puolisoltaan mummelin sekoilut.

Mielenkiintoista näissä kommenteissa on se, ettei kukaan tunne empatiaa lasta kohtaan eikä mieti asiaa hänen kannaltaan. Eikä siksi kommentoijat mustamaalaavat mummoa, joka on selvästi vain halunnut perheensä kahdesti hylkäämälle lapselle hyvää.

Sijaisvanhemmuus on selvästi ollut vanhemmille (miniä ja poika) liikaa, sekin on ihan tavallinen tarina. Ei miniä ole paholainen, vaikka olisi neljän oman lapsen äitinä väsynyt sijaislapseen. Hän ei jaksanutkaan, sellaista sattuu. Eikä mummo ole mikään manipuloija, vaikka ehdottikin asiaa alunperin. Saahan ehdottaa, aikuiset ovat silti vastuussa omista valinnoistaan. Etenkin isoista ja perhettä koskevista.

Mutta se että mummo on kantanut huolta lapsesta, murehtinut sitä että hänet on taas hylätty, koittanut pitää huoltaa – sehän on ihanaa ja kunnioitettavaa. Tosi hienoa että löytyy välittämistä myös vieraista lapsista.

Sydäntä kylmää, että täällä syyllistetään mummoa eikä lapsen tilanne kiinnosta ketään. Surullisia aikuisia, jotka eivät ajattele lasta lainkaan.

Juuri tästä syystä lapsia on vailla huolenpitoa. Ajatelkaa hetki lapsen etua, vaikka hän ei olisikaan teidän omanne.

Näinhän tämä menee lapsen kannalta edelleenkin Suomessa, lapsi on vain esine sen jälkeen kun on sosiaalitoimen huostassa! Ei kerran perheen menettänyttä saa enää uudelleen sijoittaa, oli lapsi kuinka vaikea tahansa tai tulisi perheeseen kuinka kovat ongelmat! Sossun joka sijoittaa lapsen pitäisi kantaa vastuu, valita perhe niin hyvin että ei hylkäystä enään tule ja jos niin käy, tulisi sossun saada tuomio lapsen heitteille jätöstä ja virkansa menettäminen.

Tämähän on yhtä uskottava kuin ”takaisin valoon.” Artikkelin kirjoittaja ja kommentoijien enemmistö ihan pihalla todellisuudesta.

Kommentoi juttua: Johanna, 60, on salaa isoäiti: ”Miniälleni en ole voinut kertoa minun ja Joonaksen yhteyksistä”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X