Tarinat

Johanna, 60, on salaa isoäiti: ”Miniälleni en ole voinut kertoa minun ja Joonaksen yhteyksistä”

Johanna, 60, kasvoi sijoitetun lapsen isoäidiksi. Kun hänen poikansa päätti luopua 11-vuotiaasta Joonaksesta, isoäiti ei saanut häneen enää yhteyttä. Nyt Johanna tapaa jälleen Joonasta, mutta salaa poikansa perheeltä.

”Muistan, kuinka seitsemänvuotias lapsenlapseni astui itkien eteiseeni ja kertoi, että hänelle oli valehdeltu: hän ei ollutkaan vanhempiensa poika.

Poikani keskimmäinen lapsi Joonas oli juuri saanut tietää olevansa sijoitettu lapsi. Neljä vuotta myöhemmin Joonas katosi elämästäni kokonaan.

Lue myös: Mummon oikeudet ja velvollisuudet – millaisiin asioihin isovanhempi saa puuttua?

Viisitoista vuotta sitten luin lehdestä sijoitetuista lapsista ja päätin ehdottaa sellaisen hankkimista pojalleni ja miniälleni. Heillä oli jo kaksi tasapainoista lasta, hyvä avioliitto ja turvallinen koti.

Seuraavan kerran tavatessamme otin asian puheeksi. Molemmat virnistivät ja kertoivat, että heidän perheeseensä oli jo tulossa sijoitettava lapsi.

Vuoden ikäinen Joonas saapui perheeseen seuraavana syksynä. Pojan vanhemmat olivat huumeidenkäyttäjiä, jotka toivoivat lapselleen ehjää perhettä.

Joonas solahti sukuumme heti. Hänen nimensä sattui periytymään suvussamme ja hän näytti aivan meiltä. Joonas kasvoi suurperheeseen, sillä hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi lasta.

Lue myös: Anna Rotkirch: Jos mummo hoitaa paljon lapsenlasta, oma terveys saattaa kärsiä

Poikani perhe oli hyvin tiivis. Sisarukset rakastivat toisiaan ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Sukumme tiesi, että Joonas ei ollut biologisesti perheen lapsi, mutta asiasta ei tarvinnut keskustella. Ulkopuolisetkin näkivät hänen kuuluvan perheeseen.

Miksi lapselle ei kerrottu?

Lastenlasten ollessa pieniä asuin vain muutaman kilometrin päässä poikani perheestä. Pienillä koululaisilla oli tapana tulla luokseni silloin tällöin koulun jälkeen.

Nyt Joonas istui itkien keittiön pöydän ääreen ja kertoi nähneensä koko nimensä jossakin paperissa. Joonaksen sukunimi oli ollut eri kuin muilla perheen lapsilla.

Tuona iltapäivänä aavistin ensimmäistä kertaa, että poikani perheessä kaikki ei ollutkaan kohdallaan. Miksi he eivät olleet kertoneet Joonakselle hänen taustastaan?

Joonas reagoi seuraavina vuosina tietoon hyvin voimakkaasti. Hän vaati saada tavata biologisen äitinsä. Tapaamista yritettiin, mutta pojan pettymykseksi äiti ei koskaan saapunut sovittuun tapaamiseen.

Riitojen sattuessa Joonas alkoi vaatia pääsyä äitinsä luokse tai lastenkotiin, pois kasvattiperheestään. Kerran hän soitti poliiseillekin ja pyysi heitä hakemaan hänet johonkin toiseen kotiin.

Perhe olisi kipeästi tarvinnut apua, mutta he olivat liian ylpeitä myöntääkseen sen. Noihin aikoihin Joonas vietti paljon aikaa minun luonani. Mieheni oli vakavasti sairas, joten vietimme Joonaksen kanssa päivät kahdestaan. Pelasimme lautapelejä, pyöräilimme ja keräsimme yhdessä pulloja. Pulloista saamansa taskurahat poika laittoi säästölippaaseen, jota pidin häntä varten eteisen pöydällä.

Suurin rakkauden teko

Olen itse tullut oman äitini hylkäämäksi. Asian anteeksi antamiseen kului minulta melkein kaksikymmentä vuotta.

Halusin opettaa Joonakselle anteeksiannon merkityksen. Anteeksi antamalla hän antaisi myös itselleen vapauden.

Usein sanoin hänelle, että hänen biologisen äitinsä elämän suurin rakkaudenteko oli se, että hän antoi Joonaksen pois. Mikään ei vaadi naiselta enempää kuin sellaisen päätöksen tekeminen. Joonaksen äiti oli halunnut lapselleen hyvän elämän.

Lapsenlapseni kotona riiteleminen jatkui ja poikani ja miniäni liitto rakoili pahasti. Aloin aavistaa, että Joonas todella menettäisi perheensä.

Sinä kesänä Joonas jäi minun ja mieheni kanssa mökille. Meillä oli ollut tapana ajella kahden kesken pitkin mökin hiekkateitä ja jutella. Sillä kerralla tiesin heti auton oven suljettuani, mitä halusin Joonakselle sanoa:

”Muista aina, että sinä et lähde tästä perheestä sen takia, että sinussa olisi jotakin vikaa, vaan sen takia, että sijaisäitisi ei osaa kasvattaa sinua.”

Minua suututti, että poikani ei ottanut Joonaksen elämäntilanteeseen mitään kantaa. Myöhemmin hän kertoi ajatelleensa, että hänen oli valittava vaimonsa ja perheensä onni ennen Joonaksen onnea. Joonas oli otettu perheeseen vain miniäni nimellä, joten miniä myös päätti pojan kohtalosta.

Yhteisen pöydän ääressä kysyin Joonakselta, miltä poisjoutuminen tuntuu. Joonas katseli käsiinsä ja sanoi, että ei hän voi puhua asiasta, sillä häntä alkaisi silloin kovasti itkettää. Minä ojensin pojalle talouspaperirullan ja sanoin, että tämä ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hän tätä asiaa itkisi, joten nyt olisi hyvä aloittaa.

Joonaksen suru teki meistä entistä läheisempiä toisillemme. Olin aina halunnut olla sellainen isoäiti, jonka luokse lapsenlapset voivat tulla keventämään sydäntään, isoäiti, jonka kanssa ei tarvitse esittää liian kilttiä tai pelätä hylätyksi tulemista.

Kun Joonas näytti kotona vihaa ja uhosi haluavansa uuden perheen, minun luonani hän usein itki sitä, että ei ollut saanut syntyä perheeseemme. Tuolloin otimme tavaksemme rukoilla yhdessä.

Minne Joonas katosi?

Kun Joonas kesän lopussa lähti uuteen sijaisperheeseen, olin valtavan vihainen miniälleni. Olin myös pettynyt poikani tapaan olla puuttumatta tilanteeseen. En tiedä tänä päivänäkään ymmärtääkö hän, mitä tuollainen hylkääminen murrosiän kynnyksellä tekee lapselle.

Joonas oli ollut osa perhettämme siinä missä muutkin sukumme lapset. Kun Joonas 11-vuotiaana lähti matkalaukkuineen ovesta ja katosi kokonaan, alkoivat perheen nuorimmat lapset pelätä, että hekin joutuisivat pois, jos eivät osaa käyttäytyä äitinsä mielen mukaisesti.

En ollut kuvitellutkaan, että en saisi Joonakseen enää yhteyttä. Hänen lähtönsä tapahtui nopeasti. Kun soitin sosiaalivirastoon, minulle ehdotettiin hänen ottamista kotiini. Mieheni sairauden vuoksi se ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Sosiaalihuollossa minua palloteltiin kuukausien ajan asianhoitajalta toiselle. Olin vihainen ja epätoivoinen, sillä olin kuvitellut pääseväni heti tapaamaan Joonasta. Minne lapsenlapseni oli kadonnut?

Pääsin tapaamaan virkailijaa, joka totesi, että minulla ei ollut oikeutta tavata poikaa. En vieläkään tiedä, miksi näin oli. Viralliset ohjeet lasten huostaanottamisissa kertovat toista: lapselta ei saa viedä yhteyttä hänelle tärkeisiin ihmisiin.

Myyräntyön avulla sain lopulta tietooni Joonaksen osoitteen uudessa kotikaupungissa ja aloin soittaa ja lähettää kortteja. Puheluihini ei vastattu, eivätkä korttini tulleet koskaan perille.

Isoäiti jäi

Samaan aikaan Joonas oli voinut valtavan huonosti. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi minä en ollut häneen missään yhteydessä. Olinhan vakuuttanut, että en ikinä hylkää häntä.

Vuoden kuluttua sain Joonakselta puhelun työpaikalleni. Joonas kertoi olevansa sairaalassa, sillä uusi kasvattiäiti epäili hänen yrittäneen itsemurhaa.

En saanut itkuani loppumaan. Joonaskin alkoi itkeä, kun kerroin, miten kovasti olin häntä kaivannut, minun lapsenlastani.

Joonas siirrettiin pian Helsinkiin sairaalaan ja sieltä lastenkotiin. Pidin itsestäni valtavaa meteliä, halusin kaikkien tajuavan, että olen Joonaksen isoäiti ja lähiomainen.

On vaikea kuvitella, miltä tuntuu kasvaa 11-vuotiaaksi keskiluokkaisessa ydinperheessä ja tulla sen jälkeen revityksi sijaisperheeseen, sairaalaan ja lopulta lastenkotiin. Olen onnellinen, että vaadin ja räyhäsin itselleni oikeuksia Joonaksen elämässä hänen isoäitinään.

Lastenkodissa minua pyydettiin allekirjoittamaan pojalle lupalaput kännykkään ja kirjastokorttiin ja hoidin pojan taskurahan. Sain myös käydä häntä siellä katsomassa ja keskustelemassa hoitohenkilökunnan kanssa.

Palasin osaksi Joonaksen elämää. Vaikka isä, äiti ja sisarukset katosivat hänen elämästään, isoäiti jäi.

Miniälle ei kerrota

Kun Joonas vuosi sitten sai sijaisperheen nykyisen kotipaikkani läheltä, kirjoitin perheen äidille heti pitkän sähköpostin. Kerroin hänelle Joonaksen tarinan, halusin hänen tietävän, että olen pojan isoäiti ja puolustan hänen oikeuksiaan.

Aika lujatahtoinen nainen tuo mummusi, sijaisäiti oli todennut nauraen Joonakselle.

Lue myös: Miksi miniän ja anopin suhde on niin vaikea? Psykoterapeutti selittää

Lapsenlapseni on elänyt nyt kaksi vuotta turvallisessa perheessä, joka ei ole katoamassa hänen elämästään mihinkään. Olen ystävystynyt Joonaksen sijaisäidin kanssa ja vietämme mielellämme aikaa kaikki yhdessä.

Miniälleni en ole voinut kertoa minun ja Joonaksen yhteyksistä, sillä pelkään menettäväni muut lapsenlapseni. Olen siis Joonakselle isoäiti hieman salaa.

15-vuotiaat pojat eivät paljon mummulle tunteile, joten liikutun joka kerta Joonaksen lähettäessä minulle kuulumisiaan tai hyvänyöntoivotuksen. Joonas hakee nyt ammattikouluun, tulevaisuus näyttää hyvältä.

Tällä hetkellä emme puhu Joonaksen kanssa hänen lapsuusperheestään, mutta oletan ajan tulevan, kun poika haluaa vastauksia. Vuosi on esimurrosikäisen pojan elämässä pitkä aika ja Joonas joutui viettämään sen ilman mitään kontaktia koko lähisukuunsa. Nuoren pojan elämä hautautui byrokratian rattaisiin karmein seurauksin.

Joonas on jälkikäteen kertonut kysyneensä isoäitiään kaikilta viranomaishenkilöiltä, mutta kukaan ei suostunut kertomaan hänelle mitään minusta. Joonas luuli minunkin katkaisseen välini häneen kokonaan.

Halusin jakaa tarinani, jotta yksikään lapsi ei joutuisi jäämään samalla tavoin yksin. Iäkäs äitini kysyi minulta juuri, voiko hän enää kutsua Joonasta lapsenlapsenlapsekseen, kun poika ei enää kuulu biologiseen perheeseemme.

Olen aina ajatellut, että rakkaus on valinta. Jokaista lasta voi rakastaa kuin omaansa. Lapsen tarve rakkaudelle ja tunnesiteelle vanhempien kanssa on niin ehdoton, että sitä ei saisi keneltäkään riistää.”