Monesta sokeasta tulee hieroja tai koodari, mutta Joose, 30, ryhtyi muusikoksi – yksi ennakkoluulo sokeista ärsyttää häntä erityisesti
Vaikka Joose Ojala ei näe, miten kuulijat reagoivat soittoon, hänelle tärkeää luoda kuulijaan tunneyhteys. Usein se syntyy tutuista melodioista.
Aurinko hellii ja häikäisee torilla kulkevia ihmisiä, mutta katusoittajat Joose Ojala ja Helena Taskila eivät käytä aurinkolaseja. He eivät niitä tarvitse. Valssin tahdit kiirivät ilmoille, kun Joose juoksuttaa sormiaan harmonikan näppäimistöllä ja Helena puhaltaa panhuiluunsa. Ohikulkijat eivät kuitenkaan pysähdy, eivätkä ruokailijat laske haarukkaansa.
Aplodeja ei juuri kuulu. Mahtaakohan kukaan edes katsoa esiintyjiä? Sitä muusikkopariskunta ei tiedä. Kun musiikki tulee yllätyksenä, ihmiset eivät voi tai viitsi taputtaa, koska heillä on kädessään kuohuviinilasi, puhelin tai haarukka. Ainakin tänään Mustalaisviulua paremmin yleisöön uppoaa mustatorvisienirisotto.
Toriyleisön joukossa on mies, jonka niin ikään olisi hankala taputtaa: hän on valokuvaaja Timo Junttila, joka pitelee kameraa.
Timo kuvasi Juuson ja Helenan Duo Pannikkaa keikoilla viime vuoden kesästä kevääseen. Kuvausten jälkeen hän selosti kuvattavilleen, miltä he kuvissa näyttävät, sillä Joose ja Helena eivät niitä näe. He ovat sokeita.
Raja maailmojen välillä alkoi piirtyä
Joosen, 30, varhaislapsuus vaikuttaa rikkumattoman onnelliselta. Maalaistalossa Elimäellä riitti tekemistä eikä Jooselta puuttunut mitään – paitsi vammaisen identiteetti.
”Päiväkodissa muut lapset muokkasivat pihaleikkejä niin, ettei näkövamma tuntunut sosiaalisessa elämässä mitenkään. Koulussa sen sijaan alettiin jumiutua kaavoihin, eikä juoksuleikkejä ollut helppo mukauttaa.”
Myöhemmin Joose on puhunut siitä, miten elämä otetaan sokeana haltuun elämällä mahdollisimman samaan tapaan kuin muutkin. Jos esimerkiksi pitää silittää paita, etsitään netistä ohjeet ja silitetään se. Tai jos haluaa opiskella, hakeudutaan normaaliin oppilaitokseen.
”Toisaalta myös avun ottaminen vastaan on normaalia. Nykyään saatan ottaa keikkareissulle mukaan avustajan, koska haluan säästää voimavaroja soittamiseen.”
Peruskoulunsa Joose kävi avustajan tukemana tavallisessa luokassa ja osallistui pari kertaa vuodessa Jyväskylässä näkövammaisten koulun tukijaksoihin. Siellä solmitut ystävyyssuhteet tulivat vuosien mittaan tärkeämmiksi kuin koulukaveruudet. Raja oman ja näkevien maailman välillä alkoi piirtyä esiin.
Toisin oli ennen koulua, kun maailma oli vielä täydellinen ja sen tarjoamat mahdollisuudet rajattomat.
”Olin neljävuotias, kun isoisä vei minut navettaan. Meillä oli 35 lehmää, nuorkarjaa, sonneja, lampaita… Ja traktoreita! Olin niistä loputtoman kiinnostunut, samoin myllyistä, apelaitteista ja muista, joita traktorin perään kytketään.”
Joosea kiinnosti kaikki missä on moottori. Hän istui traktorin kyydissä ja kiersi navetassa isänsä kanssa. Sitten todellisuus alkoi valjeta hänelle.
”Siinä vaiheessa, kun koulukaverit kertoivat päässeensä ajamaan traktoria itse, tajusin, etten voi koskaan hypätä puikkoihin.”
Monesta sokeasta tulee hieroja tai koodari, mutta Joose Ojala tiesi haluavansa olla muusikko
Näkövammaisuus ei ole vika vaan ominaisuus, joka kuitenkin vaikuttaa ihan kaikkeen. Se on toiminnallinen haitta, joka hidastaa, hankaloittaa ja jopa estää. Ammatinvalinnalle se asettaa napakat rajat.
”Lapsena minulla oli kaikenlaisia irrationaalisia haaveita, kuten pienelektroniikkainsinööri, lääkäri ja poliisi”, Joose kertoo.
”Perinteinen näkövammaisten ammatti on hieroja, jossa jengi kyllä työllistyy. Mutta haluan vaivata myös päätäni, joten se kosahtaa siihen.”
Ehkä suosituin nuoren polven ammatti on nykyään ohjelmistosuunnittelija eli koodari. Sen ammatin Joosen pikkuvelikin on valinnut. Myös hän on sokea, ja veljesten elämät kulkivat nuorena pitkälti samoja askelmerkkejä pitkin.
”Meillä oli kotona erilaisia soittimia, joten kiinnostuimme soittamisesta. Kun Tuukka edistyi pianonsoitossa nopeammin kuin minä, keskityin harmonikkaan. Kun olin 11-vuotias, teimme jo yhdessä viihdekeikkaa: taustamusiikkia, konsertteja, iskelmää.”
Vanhemmat kannustivat ja tukivat veljesten musiikkiharrastusta hankkimalla kotiin kevyet bändikamat. Isä myös toimi managerina ja keikoilla työrukkasena: hän roudasi, kantoi ja kuljetti.
”Neljänä kesänä matkustimme koko perhe Ikaalisiin, jossa osallistuin pelimannimestaruuskilpailuihin.”
Joosella on aina ollut veto rehelliseen viihdemusiikkiin. Hänestä elävä musiikki luo parhaimmillaan tunneyhteyden soittajan ja kuulijan välille.
”Viihdemusiikkia on helppo lähestyä. En ole sellainen taiteilija, joka haluaa soittaa vain omia biisejään. Olen aina tykännyt soittaa sitä, mitä ympäriltä kuuluu.”
Joose kokee, että hänelle muusikon työ on käytännöllinen valinta. Siinä saa käyttää sekä päätä että käsiä.
Joose Ojala soittaa muistin varassa
Joose Ojala on yksi Suomen harvoista sokeista ammattimuusikoista. Voiko sokeudesta olla työssä jotain hyötyäkin?
”Ehkä siinä mielessä, että minun on todella sisäistettävä soittamani musiikki, koska joudun opettelemaan kaiken ulkoa. On stressaavaa ja aikaavievää, kun ei voi yhtään tukeutua nuotteihin, vaan kaikki on muistin varassa.”
Sokean muusikkopariskunnan elämässä on paljon sellaisia haasteita, joista näkevät eivät tiedä mitään. Ratkaisu erimielisyyksiin on sentään sama. Keskustelu.
”Sokeus ei todellakaan takaa sitä, että ihminen on diplomaattinen ja herkkä kuuntelija, ja tyypilliset riidanaiheet ovat sokeilla pariskunnilla samat kuin kaikilla muillakin.”
Hankausta syntyy siinä mielessä enemmän, että kotoa ei tule lähdettyä yhtä helposti, vaikka kuinka olisi oman tilan tai aikalisän tarpeessa.
”Reviiri on kapeampi – erityisesti meillä, koska olemme molemmat freelancereita ja myös työskentelemme yhdessä. Työn ja vapaa-ajan erottelu on välillä aika vellovaa, ja siitä syntyy joskus sanomista, kun toinen rupeaa ideoimaan omituiseen vuorokaudenaikaan.”
Ei näkökyvyllä niin väliä, kunhan pystyy toimimaan
”Työhuone”, Helena sanoo opaskoira Vennylle, jolla on tänään ehkä vähän huono päivä. Se ohjaa ensiksi roskakatoksen suuntaan, ja kun oikea kellarinovi on avattu ja suljettu, häntä meinaa jäädä väliin.
Tätä ennen Joose on tunnustellut nipusta avaimia ja sovittanut niitä lukkoihin, toimittaja sytyttänyt itselleen valot ja toinen karvapeitteinen navigaattori Vanttu asettunut aitioonsa. Vennyn lohduksi ja kevään kunniaksi kuulemme Joosen sävellykset Kevään henki ja Koiranelämää.
”Sinähän et kuvaa? Kun minulla on vain kotiasu”, Joose varmistaa ja antaa sitten mennä.
Kevään henki lehahtaa kellariin, tahtilajit vaihtuvat, joku diminuendo unohtuu, mutta kaikesta selvitään puhumalla ja kuuntelemalla.
”Näkevät merkkaavat kaiken lappusiinsa, mutta me teemme äänitteitä”, Joose selittää.
Hän sanoo, että ei kaipaa näkökykyä, vaan toiminnallisuutta, ja tekniikan avulla se järjestyy.
Joose käyttää apunaan erilaisia sovellusohjelmia. Esimerkiksi sähköpostit ”lukee” tietokoneen puhesyntetisaattori ruudunlukuohjelman avulla. Informaatio välittyy myös pistenäytölle, josta se on luettavissa pistekirjoituksena. Myös kirjojen ja lehtien lukemiseenkin löytyy nykyään omat sovellukset.
Näin Joose, uutisfriikki, pääsee aloittamaan päivänsä perehtymällä johonkin ajankohtaiseen aiheeseen. Tällä viikolla se on inflaatio. Joose on halunnut aina haastaa itsensä, sillä hänestä mikään ei ole kiinnostavampaa kuin selvittää, miten asiat toimivat. Miten toimii moottori, entä hevonen? Lapsena Joose harrasti ratsastusta ja otti siitä selvää. Hän myös näpräili ”antiikkia” eli vanhoja radioita ja kelanauhureita ja nikkaroi parit linnunpöntöt.
Ennen pandemiaa Joose valmistui musiikkipedagogiksi, ja sen aikana hän kokosi pistenuottioppaan yhdessä Riikka Hännisen kanssa. Nyt hän on Suomen ensimmäinen pistenuottien opettaja. Viime vuonna hän suoritti vielä yrittäjän ammattitutkinnon.
Katso myös Seura.fin video: Sokeat Mervi ja Esa näyttävät, miten he näkevät toisensa sormillaan
Kaikkein ärsyttävin kysymys: näkevätkö sokeat unia?
Valmiit ennakko-oletukset ärsyttävät Joosea. Itse esimerkiksi oletin, että näkövammaiset eivät pelaa videopelejä, vaan käyttävät aikansa henkevämmin, vaikkapa luontoäänten kuulosteluun. Te varmaan tunnette erityisen hyvin lintuja?
”Hävettävän huonosti. On ihan henkilöstä kiinni, mikä ketäkin kiinnostaa”, vastaa Joose, jota kiinnostavat pelit.
Näkevillä on muitakin ihmeellisiä ennakkoluuloja sokeista.
”Monet olettavat, ettei kaamos väsytä meitä, mutta kyllä väsyttää. Ihan hemmetisti! Emmehän me missään kuplassa elä, ja muiden väsymys tarttuu.”
Kuulemma kaikkein ärsyttävin kysymys on tämä: näkevätkö sokeat unia? Joose vakuuttaa näkevänsä unia, vaikka niissä ei olekaan mukana näköaistia.
Unista voidaan hivuttautua unelmiin. Tosin käytännöllisen Joosen tapauksessa tulevaisuuden unelmat ovat enemmänkin suunnitelmia ja toiveita.
Hän toivoo pysyvänsä toimintakykyisenä, jotta saa freelancer-muusikkoudesta kunnon ammatin. Kyse on itsensä toteuttamisesta enemmän kuin rahasta, sillä Joose ei usko koskaan saavuttavansa keskituloisen palkansaajan tulotasoa.
”Finanssipuoli pitäisi kuitenkin saada sen verran kuntoon, ettei tarvitse lähetellä Kelalle lippulappusia”, hän miettii.
Jooselle ja Helenalle kummallekin sopii minimalistinen elämä. Ilman yhteisymmärrystä tästä suhde olisikin karahtanut kiville heti kättelyssä viisi vuotta sitten.
”En tarvitse ulkomaanmatkoja ja statusesineitä, henkinen hyvinvointi on tärkeämpää”, Joose sanoo.
Yhden statusesineen hän sentään omistaa. Se on vanha putkiradio, jonka hän sai jouluna lahjaksi avovaimoltaan ja veljeltään. Musiikkia sekin.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2022.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Monesta sokeasta tulee hieroja tai koodari, mutta Joose, 30, ryhtyi muusikoksi – yksi ennakkoluulo sokeista ärsyttää häntä erityisesti
Missään kohtaa sivustoa ei lue artikkelin kirjoittajaa. Olisi kiva kiittää häntä artikkelista. Lopun unikeskustelu oli vähän ontto ja eristävä. Sen olisi voinut fokusoida esimerkiksi musiikin asiantuntijuuteen ja intresseihini, esimerkiksi Harmonikka kilpailuun. Kiitos kuitenkin hyvästä tekstistä!
Hei,
jutun on kirjoittanut Riitta Pietilä. Tieto oli valitettavasti lipsahtanut pois artikkelista, mutta nyt se on lisätty.
Yst. Milla Kukkonen / Kotiliesi