Tarinat

Isä kuljetti Kiengin pois tämän kotimaasta salaa äidiltä – tällainen oli lapsuus pakolaisleirillä

Kieng Heikkilä lähti synnyinmaastaan Kambodžasta puolitoista­vuotiaana ja palasi sinne seuraavan kerran yhdeksänvuotiaana. Hän oli tuolloin unohtanut biologisen äitinsä. Yhteys syntyi kuitenkin uudelleen, vaikkei äiti päässyt koskaan Suomeen.

Tie halkoi kambodžalaista maaseutua. Yhdeksänvuotias Kieng asettui mopon tarakalle ja tarttui naista vyötäröltä. Vielä jokin aika sitten nainen oli ollut Kiengille ventovieras, mutta nyt tyttö tiesi, että mopoa ohjasi oma äiti. Tuntui erikoiselta painautua tätä vasten. Kieng ei ollut koskaan tottunut läheisyyteen.

Elettiin vuotta 1994. Kieng palasi synnyinmaahansa­ Kambodžaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun isä oli vienyt vakavasti sairaan tyttärensä ja tämän isoveljen veneellä Thaimaahan, salaa äidiltä.

Isä oli pyrkinyt saamaan Kiengille apua, sillä tällä oli khmerin kielestä suoraan käännettynä ”päässä liekki”. Todennäköisesti kyse oli aivokalvontulehduksesta tai aivokuumeesta.

Vaarallisella matkalla puolitoistavuotias Kieng oli pudonnut veteen ja ollut vähällä hukkua. Isän onnistui pelastaa Kiengin henki.

”Silloin oli kiellettyä poistua Kambodžasta. Isä otti riskin, ja ehkä juuri siksi hän ei ottanut mukaansa koko perhettä. Sisareni oli silloin pieni vauva, eikä vauvaa voi käskeä olemaan hiljaa”, Kieng Heikkilä, 39, kertoo.

Äidille isä oli kertonut lähtevänsä lasten kanssa sukulaisten luo.

”Se oli pelastus. Kun äidiltä tivattiin, missä isä oli, hänen ei tarvinnut valehdella, koska hän ei tiennyt.”

Thaimaassa Kieng sai lääkärin hoitoa ja tervehtyi, mutta isä ja lapset eivät palanneet kotiin. He asettuivat asumaan pakolaisleirin parakkiin. Isä löysi uuden puolison, jota Kieng luuli vuosia äidikseen.

Lue myös: Jani Toivola varttui ilman isää – silti isä on aina ollut läsnä hänen ihossaan, kehossaan ja liikkeissään

Kieng Heikkilä lasten keinun ja trampoliinin luona miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 
Kieng Heikkilän perheeseen kuuluvat aviomies Panu ja lapset Edvin, 8, Ainu, 10, ja Vilho, 2.

Pakolaisleiriltä päähän jäi arpi

”Pelkäsin kauheasti, olisiko minusta äidiksi”, Kieng Heikkilä kertoo kotonaan Helsingissä.

Toive äitiydestä kuitenkin toteutui: Kiengillä on 10-, 8- ja 2-vuotiaat lapset. Hän kokee olevansa onnekas, koska on voinut olla lasten kanssa pitkään kotona.

Kiengin oma lapsuus oli kovin­­ toisenlainen. Synnyinkoti oli Kambodžan pääkaupungissa, mutta ensimmäiset muistot ovat YK:n pakolaisleiriltä Thaimaasta. Siellä asukkaiden oli joka päivä kunnioitettava Thaimaan lippua musiikin soidessa ja perheet jonottivat ruoka-avustuksia.

”Me lapset kiertelimme ympäri leiriä ja kurkimme metalliaitojen rei’istä toiselle puolelle, koska emme saaneet poistua alueelta.”

Kieng kantaa ikuisena muistona noilta ajoilta arpea.

”Eräs tyttö tukisti minua niin, että löin pääni teräväreunaiseen aidan reikään. Se viilsi otsani auki.”

Kolmen pakolaisleirillä vietetyn vuoden jälkeen perheelle tarjottiin uutta kotimaata. Suomen sijainti Neuvostoliiton naapurissa tuntui arveluttavalta, mutta Ruotsin läheisyys lohdutti, koska siellä asui isän sukulaisia.

Paha limsa ja kamala kaurapuuro

Lähtöpäivänä kasvattiäiti halusi, että koko perhe pukeutuu parhaimpiinsa. Kieng piti kovasti uusista lappuhaalareistaan.

Lentokoneessa lentoemäntä laski Kiengille oman ruokatarjottimen.

”Ovatko nämä kaikki pelkästään minulle? Pitäisikö minun syödä tämä kaikki?” tyttö ihmetteli.

”Muistan limsatölkin sihahduksen. Limsa oli minusta pahaa.”

Turun vastaanottokeskuksen asunto tuntui suurelta. Ihmiset olivat lahjoittaneet mattoja, vaatteita, sänkyjä, peittoja ja television.

Päiväkodissa tarjottiin aamuisin kaurapuuroa. Se maistui Kiengistä kamalalta. Hän oli tottunut syömään aamiaiseksi keitettyä riisiä, kuivattua kalaa ja soijakastiketta tai keitettyä riisivelliä.

Kieng ihmetteli myös, miksi päiväkodissa oli mentävä keskellä päivää nukkumaan ja sen jälkeen ulos.

”Pakolaisleirin kouluun mentiin vain opiskelemaan. Päiväkodissa eteemme tuotiin leluja, ja ihmettelin, mitä niillä pitäisi tehdä.”

Kotoutumisvuoden jälkeen perhe muutti Raisioon ja myöhemmin Helsinkiin.

Kieng Heikkilä kyykyssä hiekkalaatikon reunalla lastensa kanssa.
Kieng Heikkilä toivoo, että voisi hyödyntää kokemuksiaan työelämässä ja auttaa muita. Hän tietää, millaista on olla pakolainen, maahanmuuttaja ja koulukiusattu sekä painia mielenterveytensä kanssa.

Kahden äidin loukussa

Isä oli yrittänyt toisinaan kertoa Kiengille­ tämän biologisesta äidistä, mutta pienen tytön mieli ei ollut sisäistänyt tietoa. Kun Kieng oli yhdeksän, isä päätti, että olisi sopiva aika vierailla Kambodžassa.

Lentokentällä oli vastassa nainen, joka halasi tiukasti, itki hysteerisesti ja kyseli, miksi tytär oli unohtanut hänet. Kiengin piti kutsua häntä äidiksi.

”Kuukausi kului tutustuen häneen. Tuntui kuin olisin tehnyt väärin kasvattiäitiäni kohtaan, kun kutsuin biologista äitiäni äidiksi.”

Äiti asui edelleen Kiengin synnyinkodissa. Äiti piti siellä kioskia, josta mopoilijat hakivat bensaa kanistereihin ja lapset isilleen sätkiä kappalekaupalla.

Sähköt katkesivat vähän väliä, ja kuuma ja kostea sadekausi hiosti. Hyönteiset hätyyttivät, ja seinillä säntäili liskoja ja lattialla torakoita.

”Minulle tuli kriisi, kun äiti kysyi, haluaisinko jäädä asumaan hänen luokseen. Loukkaisin häntä, jos kieltäytyisin, mutta olihan minulla kuitenkin Suomessa elämä, johon olin tottunut.”

Kieng mietti, että Kambodžassa kirjaimetkin olivat erilaisia. Hän osasi kyllä puhua khmeriä, mutta ei lukea ja kirjoittaa sitä. Tunnollinen koululainen muisti kuukauden läksyt, jotka opettaja oli antanut hänelle mukaan. Jos hän ei palaisi, mitä opettaja tekisi?

”Halusin opiskella. Sitä paitsi päättelin, etten voisi pitää koulun kirjoja, vaan ne olisi pakko palauttaa tai minulle voisi tulla ongelmia viranomaisten kanssa.”

Kieng löysi siellä asuvasta toisesta isoveljestään hengenheimolaisen. Molemmat pitivät lukemisesta ja kaikesta kauniista.

”Lähtöpäivänä olin itkuinen ja koin tekeväni väärin, kun lähden Suomeen. Isoveli oli taitava koulussa, ja hänellä oli upea käsiala. Ajattelin, että hänen pitäisi saada käydä koulua Suomessa.”

Kieng ja isoveli alkoivat kirjoitella toisilleen kirjeitä englanniksi.

”Hän kertoi koulunkäynnistään ja minä omastani. Samalla kuulin äidin, siskon ja serkkujen kuulumiset.”

Mies pitää kättään vaimonsa hartioiden ympärillä, molemmat hymyilevät.
Kieng ja Panu Heikkilä.

Koulussa kiusattiin

Koulussa Kiengiä syrjittiin ja kiusattiin. Koulumatkoilla häntä ajettiin takaa ja työnnettiin ojaan tai lyötiin nyrkillä kasvoihin. Tytölle käännettiin selkä, tirskuttiin ja naurettiin.

Kiengillä oli silmälasit, hammasraudat ja koulumenestystä, mutta kiusaamiseen liittyi myös rasismia.

”Kerroin kiusaamisesta kotona, mutta sodan traumatisoimien aikuisten mielestä meidän piti vain yrittää elää niin, ettei suomalaisilla olisi valittamista. He ajattelivat, että jos emme sopeudu yhteiskuntaan, meidät voidaan ajaa pois.”

Kiengin ollessa kolmentoista isä ja kasvattiäiti erosivat. Kahdeksannella luokalla kiusaaminen ajoi Kiengin sairaalaan. Hän kärsi migreenistä ja vatsakivuista, ja hänellä todettiin alkava vatsahaava.

Kieng vaihtoi koulua, mutta uudessa koulussa ongelmaksi koitui opettaja.

”Kaikkia muita hän kutsui etunimellä, mutta minä olin aina neiti Vou. Kun kummitäti nosti asian esille, opettaja loukkaantui syvästi.”

Kiengin kotona oli aiemmin ollut patsaita ja esivanhemmille rakennettu alttari, mutta nyt isä kääntyi kristityksi ja hänet kastettiin. Myös 14-vuotias Kieng ja hänen Suomessa asuva isoveljensä saivat kasteen. Kieng oli salaa haaveillut­ siitä vuosia. Hän oli tutustunut Raamattuun opittuaan lukemaan.

”Kun teini-iässä tuntui, etten jaksa enää, tuttavamme antoi minulle raamatunsäkeen: ’Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen.’ Sen avulla jaksoin kipeät vuodet.”

Mieli myllerryksessä

Kieng lähti 21-vuotiaana Turkuun opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelualaa. Vastaanottokeskus oli sijainnut Varissuolla, ja lapsuudesta tuttu ympäristö nosti mieleen muistoja.

”Muistan, miten leikin lapsena Kuka pelkää mustaa miestä? -leikkiä. Kaikki juoksivat minua karkuun ja samalla nauroivat.”

Vieraat aikuiset saattoivat avoimesti ihmetellä pienen Kiengin ihonväriä. Hänestä käytettiin n-sanaa ja nimiteltiin vinosilmäksi tai Vietkongiksi.

”Minun käskettiin painua Afrikkaan, Kiinaan tai Vietnamiin. Minua se hämmensi, sillä enhän tiennyt niistä mitään.”

Aikuisena tuo sama ympäristö avasi arpia, jolloin Kieng alkoi saada dissosiaatio-oireita. Hän seurasi itseään kuin ulkopuolisen silmin.

”Saatoin olla tekemässä ruokaa, mutta yhtäkkiä havahduin, että ruoka oli jo jäähtynyt. Luulin ryhtyneeni syömään, mutta aikaa olikin kulunut jo kaksi tuntia ja ruoka oli edelleen edessäni.”

Kieng keskeytti opinnot ja palasi Helsinkiin läheistensä luo. Hän oirehti myös epileptisin kohtauksin, mutta neurologista sairautta ei löytynyt. Syy oli psyykkinen.

Myöhemmin myös sosionomi-diakoniopinnot tyssäsivät oireiluun.

”Elämä oli alkanut kantaa, ja olin juuri löytänyt vierelleni nykyisen puolisoni Panun. Turvallisessa ympäristössä mieleni alkoi käydä läpi traumojani.”

Lue myös Anna.fi: Dissosiaatiohäiriön kanssa elävä Seija Hirstiö löysi avun terapiasta

Kieng esittelee valokuva-albumia häistään.
Kiengin ja Panun häitä juhlittiin Kambodžassa tammikuussa 2010. Ensimmäisenä päivänä otettiin kuvia länsimaisissa asuissa, toisena päivänä olivat vuorossa paikalliset asut.

Lasten saaminen nosti pintaan uusia asioita: mikä on tämä jäytävä pelko, että lapselle sattuu jotain?

”Pelkäsin myös, että vaadin huomaamattani lapsiltani samoja asioita, joita minulta oli vaadittu, kuten hyvää koulumenestystä ja pärjäämistä elämässä.”

Hän päätti painottaa lapsilleen, että he ovat toivottuja, rakastettuja ja tärkeitä, ehdoitta.

Kieng on käynyt vuosien varrella läpi pitkiä terapiajaksoja ja odottaa seuraavaa. Kaikki oireet eivät ole hävinneet, mutta nyt hän voi astua ulos pelkäämättä, että saa paniikkikohtauksen.

Koko perhe matkustaa Kambodžaan

Kieng ikävöi nuorempana kovasti biologista äitiään.

”Itkin, kun muiden vanhemmat olivat peruskoulun päättäjäisissä, rippijuhlissa, ylioppilasjuhlissa ja kihlajaisissa, mutta äitini ei ollut.”

Kun isä ja kasvattiäiti erosivat, Kieng ja hänen veljensä yrittivät saada biologisen äitinsä ja sisaruksensa Suomeen. Perheenyhdistämishakemus ei tuottanut tulosta. Syyksi kerrottiin muun muassa, ettei perhesiteiden katsottu olevan tarpeeksi kiinteitä, koska Kieng oli joutunut eroon äidistä niin nuorena.

Perhe piirsi pisteen prosessille vasta, kun Kieng oli jo 19-vuotias. Heille ei annettu lupaa valittaa korkeimpaan oikeuteen, eivätkä he enää halunneet aloittaa hakuprosessia uudelleen.

Kieng pitelee käsissään valokuvaa äidistään.
Kiengin äiti kuvattuna alkuvuodesta 2020. Seuraavana vuonna hän nukkui pois. 

Kieng tietää, että hänen biologiselle äidilleen lasten menettäminen oli ollut kova paikka ja että äiti oli ollut siitä isälle todella vihainen.

”Isäni ja äitini tulivat kuitenkin toimeen, ja isä sai asua äidin luona Kambodžan-vierailuillaan. Vaikka heillä oli riitoja, he aina selvittivät ne ja pystyivät palaamaan samaan ruokapöytään.”

Kiengin äiti kärsi munuaisten vajaatoiminnasta. Sen hoitaminen kilpistyi koronarajoituksiin. Äidin kaksi varvasta musteni, mutta koronaa pelännyt lääkäri ei edes tavannut potilasta, vaan määräsi lääkityksen valokuvan perusteella.

Äiti nukkui pois Kambodžassa vuonna 2021.

Tänä kesänä koko perhe aikoo matkustaa Kambodžaan. Tarkoitus on samalla haudata äidin tuhkat.

”Kambodža on vanhempieni kotimaa ja minun synnyinmaani. Tunnen, että osa sydämestäni kuuluu sinne. Kambodža tulee aina olemaan osa minua, vaikka elämäni olisikin Suomessa.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 12/2024.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Isä kuljetti Kiengin pois tämän kotimaasta salaa äidiltä – tällainen oli lapsuus pakolaisleirillä

Sinun täytyy kommentoidaksesi.