Tarinat

Karoliina Niskanen kirjoitti romaanin Karjalan evakoista – yllättäen selvisi, että sotatrauma kosketti lähipiiriäkin: ”Asiasta ei puhuttu puolison suvussa”

Myös näyttelijänä työskentelevä Karoliina Niskanen kirjoitti vaikuttavan kirjan naisista, joiden elämän sota muuttaa. Sysäyksen tarinaan antoi äskettäin paljastunut puolison yllättävä sukutausta.

Kun kirjailija Karoliina Niskanen sai ensimmäisen lapsensa, hän ­itki kaksi viikkoa yhtä soittoa. Kirjaimellisesti.

Synnyttäminen kesti kolme päivää. Kukaan ei ollut kertonut etukäteen, miten kauheaa se on. Viiteen päivään Karoliina ei nukkunut silmäystäkään, ja kun lapsi viimein repi tiensä maailmaan, itkusta ei tullut loppua.

Karoliina itki muun muassa lapselle etukäteen ostettua vihreää bodya, joka oli auttamatta liian suuri, roikkui vauvan päällä kuin pussi. Vastasyntyneet olivat paljon pienempiä kuin hän oli osannut odottaa.

”Itkin myös sitä, että meillä oli yhtäkkiä auto, vaikka autot eivät merkitse minulle mitään. Ehkä siitä tuli jokin muisto lapsuuden autoiluihin”, Karoliina sanoo.

Tällaisten järjettömien itkujen lisäksi Karoliina itki niitä tavallisia: maito ei noussut, lapsi ei osannut imeä eikä kukaan ollut kertonut, miten monella tavalla äidiksi tuleminen sattuu.

Mutta kaikesta itkemisestä ja valvomisesta huolimatta kokemus oli Karoliinalle hänen siihen asti 29 vuotta kestäneen elämänsä ihmeellisin.

”Se oli todella mullistava hetki, ja minusta tuntuu, että synnyin siinä itsekin uudelleen. Äidiksi tulemisesta alkoi itsellenikin ihan uusi elämä”, hän sanoo.

Siihen kuuluu kirjoittaminen.

Lue myös: Kirjailija Antti Heikkinen kertoo, miksi hän palasi Nilsiän syrjäkylälle ja mitä hän siellä rakastaa – ”Lapsuudessani ei lähdetty kesäretkelle Linnanmäelle vaan rehusiiloon”.

Vasta luettuaan evakkotarinoita Karoliina Niskanen ymmärsi, mistä puolison suku on kotoisin

Huhtikuussa Karoliinalta ilmestyy kirja, joka on saanut nimekseen Muamo eli ­äiti. Sen teema on nyt odottamattomalla tavalla ajankohtainen.

Kirja kertoo kahdesta äidistä, jotka löytävät toisensa Suomen suurimmassa pakolaiskriisissä, kun Karjalan evakot joutuvat jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon lastensa, lehmiensä ja nyssäköittensä kanssa. Karoliinan tarinassa karjalaisäiti päätyy lapsineen Pohjanmaalle.

Kun Karoliina aloitti kirjansa, Venäjä ei ollut vielä hyökännyt Ukrainaan. Hän tarttui aiheeseen ihan muista ­syistä.

”Aihe tuli luokseni, kun silmiini osui netissä evakkotarina, josta aloin puhua puolisoni kanssa. Vasta silloin minulle selvisi, että hänen isänäitinsä on lähtöisin rajan takaa Karjalasta ja ollut sotalapsensa Ruotsissa”, Karoliina sanoo.

Nuorelle naiselle avautui yhtenä ryöppynä se, miten karjalaiset kantavat historiassaan aivan omaa kulttuuria ja kieltä. Samoin se, miten he sodan jälkeen jäivät kahden maailman jalkoihin. Moni pakottautui unohtamaan omat tapansa ja vaihtoi nimensä suomalaiseksi.

Puolisonsa sukulaisia haastatellessaan Karoliina sai kuulla kertomuksia, joissa sotaa pakenevia evakkoja heiteltiin kananmunilla ja viljeltiin r-sanaa.

”Koko asiasta ei ollut koskaan oikein puhuttu puolisoni suvussa, eikä monessa muussakaan suvussa, koska sota ja evakkous oli niin traumaattinen kokemus”, Karoliina sanoo.

Karoliina Niskanen
Pikkutyttönä Karoliinaa jännitti lukea omia luomuksiaan jopa läheisilleen: ”Kun luin yhden kertomukseni isälle, hän sanoi, että minun kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista. Isä kannustaa minua edelleen, vaikka hän on kuollut jo vuonna 2003.” © Marjo Tynkkynen

Karoliina Niskanen tulee suvusta, jossa naiset ovat joutuneet pärjäämään yksin

Perehdyttyään evakkojen kohtaloihin Karoliina alkoi tutkia myös omia juuriaan.

”Olen kuullut muiltakin, että siinä vaiheessa, kun saa lapsen, tulee hirveä ­tarve saada tietää, kuka on ja mistä tullut”, hän sanoo.

Isän puolella juuret kasvavat Pohjois-Pohjanmaan mullassa, äidin puolella Turun saaristossa.

”Äitini ja esiäitini ovat olleet vahvoiksi miellettyjä naisia, matriarkkoja, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet pärjäämään yksin. Tutkittuani heidän sielunmaisemaan minulle nousi vahvana mieleen lause, jonka olen kirjoittanut Muamoon: Naiset eivät ole vahvoja eivätkä heikkoja. Naiset vain ovat.”

Kahvi jäähtyy kupissa, kun Karoliina kertoo, miten esiäidit, oma historia ja paikkakunnat rajan takana ja läntisessä Suomessa lopulta tulvivat hänen uniinsa.

”Tajusin, että alitajunta neuvoo seuraamaan tätä aihetta, ja vaikka lähdin liikkeelle sotalapseudesta, oman äitiyteni kautta ajattelin, että kirjoitankin äidin näkökulmasta, millaista sodan jälkeinen aika on ollut.”

Karoliina ei ole koskaan kärsinyt tyhjän paperin kammosta. ”Aluksi en mieti yhtään, mitä kirjoitan, tekstiä vaan tulee, mutta joudun tekemään tosi ison työn editoinnissa. Vasta silloin sisäinen kriitikkoni herää ja alan vihata itseäni.” © Marjo Tynkkynen

Karoliina oli ujo ja hiljainen koululainen, joka kirjoitti tarinoita vihkoon

Karoliina on kirjoittanut aina. Hän on pitänyt pikkutytöstä lähtien maailmaa koossa kynällä. Heti kun oppi lukemaan, hän alkoi laatia pieniä tarinoita vihkoon.

Koulussa Karoliina piti äidinkielestä, mutta ei muista muuten ensimmäisistä kouluvuosistaan paljoakaan.

”Olin lapsena todella ujo ja hiljainen. Jännitin koko ajan ja tunsin oloni ulkopuoliseksi. Istuin hiljaa nurkassa ja jäin näkymättömiin koko kouluajan.”

Yläkoulussa elämä oli muulla tavalla hankalaa. Karoliinan koulussa Kaarinassa oli jo 1990-luvulla tukeva huume­ongelma, ja riitojen ratkomiseen käytettiin suun sijasta nyrkkejä.

Omiin maailmoihinsa hautautunut Karoliina löysi onnekseen Kaarinan nuorisoteatterista yhteisön, jossa oli helppo olla, jopa lavalla, vaikka muualla jännitti.

Niinpä Karoliina rakastui teatteriin ja pääsi kolmannella yrittämällä Helsinkiin Teatterikorkeakouluun.

Siellä kirjoittamiseen tuli pitkä tauko.

”Teatterikorkeakoulukin oli yhteisö, mutta siellä se homma pyöri kuitenkin vahvasti itsen ympärillä. Koko ajan tutkittiin itseä ja vertailtiin muihin, etenkin naiset vertailivat, ja kun se tapahtuu herkässä iässä, se ei ole hyvä juttu.”

Elämä meni hetkessä hektiseksi. Asunnot vaihtuivat ja juhlia riitti.

”En osannut maksaa laskujakaan, ei kukaan koskaan oikein opettanutkaan, joten sössin raha-asiani. Opintolaina meni ulosottoon. Yhtäkkiä se juhliminen alkoi olla tärkeämpää kuin itse tekeminen, ja hukkasin itseni.”

Kirjoittaminen oli katkolla monta vuotta.

”Oikeastaan vasta silloin, kun sain esikoiseni, palasin takaisin itseeni ja aloin kirjoittaa. Se tarve vyöryi isolla voimalla”, Karoliina kertoo.

Kirjassa oli aluksi vähemmän onnellinen loppu, mutta Karoliina muutti sitä viime metreillä

Jos Karoliinan pitäisi esitellä itsensä yhdellä sanalla, se olisi tarinankertoja. Mutta kirjoittamisella on toinen merkitys: se auttaa häntä keskittymään.

”Minulla on sellainen pääkoppa, että siellä käy jatkuva kohina. Kaikki kanavat ovat auki yhtä aikaa”, hän sanoo.

Haastattelupäivän aamuna posti on kiikuttanut kotiin erikoissairaanhoitoyksikön kirjeen, joka ilmoittaa, ettei Karoliinan adhd-epäilyä aleta tutkia, koska häneltä puuttuu se oleellinen, mikä hiljaisilta tytöiltä usein puutuu, ongelmat koulussa.

Vaikka Karoliinan suvussa on todettu taipumusta neuro­epätyypillisyyteen, lääketiede ei tässä auta. Onneksi kirjoittaminen auttaa.

”Sillä saan kohinan vaimenemaan. Kirjoittaessani pystyn keskittymään, joten käytän sitä myös lääkkeenä. Se taas johtaa siihen, että jään helposti koukkuun, teen sitä liikaa.”

Karoliina kirjoittaa kotonaan sohvalla, kun on saanut lapset nukkumaan. Puoliso tekee vuorotyötä, joten läppärin valo loistaa yössä usein pikkutunneille.

Karoliina kirjoittaa tavallaan aina, kun se on mahdollista eli tallettaa tarinaa puhelimelleen metrossa tai bussissa, kävellessään ulkona, jopa vessassa istuessaan.

Muomoa kirjoittaessa Ukrainan sota tunki rivien väliin. Karoliina ajatteli hetken, voiko sodasta kertovaa tarinaa juuri nyt edes kirjoittaa.

Sodan alkaessa Karoliina näki lähipiirissään, miten paniikki nousi ja historia alkoi toistaa itseään. Perhe ­teki pako­suunnitelmat: Karoliina ja lapset matkustaisivat Ouluun, ja kun joukot lähestyvät Suomen rajaa, he jatkaisivat sieltä Ruotsiin.”

”Samalla ajattelin, että olen hullu ja itsekäs, tämä ei liity meihin mitenkään. Ukrainassa on nyt hätä, ei meillä, mutta huomasin, että kaikki ympärilläni tekivät samaa. Yhtäkkiä kaikilla oli varapatterit ja kuivamuonat.”

Karoliina kirjoitti tarinaansa ensin yhdenlaisen lopun, mutta muutti sitä kuitenkin vielä editointivaiheessa.

”Tuli sellainen olo, että aihe on sinänsä jo niin kipeä, ­että lukijalle täytyy antaa valoa, toivoa ja uskoa siihen, ­että ­uudet sukupolvet voivat paikata edellisten traumoja.”

Siihen hän itsekin vakaasti uskoo.

Äitiys on aina latautunutta, eletään millaista aikaa tahansa

Palataan siihen, mikä sai Karoliinan tutkimaan juuriaan, siis äitiyteen. Sen ihanuus ei tässä maailmanajassa ole välttämättä kovin moderni aihe. Nyt keskustellaan mieluummin siitä, miten naiset saataisiin kotoa töihin.

Karoliina pohtii, että äitiydestä puhuminen on maailman sivu ollut aina latautunutta. Äiteihin kohdistuu eri suunnilta monenlaisia odotuksia, ja paineita. Äidit myös ruotivat ja syyllistävät toisiaan.

”Voin tietysti puhua vain omasta puolestani, siitä, miten äitiys on tuonut elämään hyvää perspektiiviä. Minun ei tarvitse enää pyöriä itseni ympärillä. Minussa äitiys herätti valtavan luovuuden voiman. Se suorastaan räjähti. Nyt on vain pakko saada kirjoittaa.”

Lue myös Anna.fi: Leena Lehtolainen luki isänsä kuolinvuoteella ääneen keihäänheittäjän elämäkertaa: ”En tiedä, kuuliko isä sitä”.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/23.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Karoliina Niskanen kirjoitti romaanin Karjalan evakoista – yllättäen selvisi, että sotatrauma kosketti lähipiiriäkin: ”Asiasta ei puhuttu puolison suvussa”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.