Kotiliesi selvitti saattohoidon tilaa: Onko kuolema Suomessa 
hyvissä käsissä?

Jos kuolemaan johtava sairaus yllättää, kannattaa toivoa asuvansa saattohoitoon panostavassa kunnassa. Selvitimme, miksi potilaan hyvä on tuurista kiinni. Entä miksi saattohoidon laatua ei seurata?

Kerrostalopihan kukat availivat terälehtiään, kun vanhan rouvan sydän laiskistui. Hänet kiidätettiin sairaalaan teho-osastolle. Lääkärit tutkivat rouvaa ja kiinnittivät letkun jos toisenkin. Lopulta rouva siirrettiin terveyskeskuksen saattohoito-osastolle.

Siellä Helmi Mustalahti joutui tekemään vaikean päätöksen: lääkäri kysyi, mitä tehdään, jos sydän lakkaa toimimasta.

”Sanoin, että ei elvytetä.”

Siitä on nyt pari vuotta. Helmi, kohta 95, kertoo, kuinka sairaanhoitaja hälytti omaiset paikalle ja kutsui Helmin toiveesta myös papin. Sairaalahuoneessa järjestettiin kaunis ja rauhallinen jäähyväistilaisuus.

”Kuuntelin papin puhetta ja ajattelin, että nyt tämä on loppu.”

Helmiä pelotti, mutta kun palliatiivinen asiantuntijasairaanhoitaja Maila Sianoja de Ruzza otti kädestä kiinni, olo tuntui rauhallisemmalta.

Erikoislääkäri tarkasti ja muutti Helmin lääkityksen. Hän koki olevansa hyvissä käsissä, eikä olisi koskaan arvannut, miten hänelle käy.

Tyydyttävää laatua

Lääkäriliitto toteutti tammikuussa 2017 laajan kyselytutkimuksen, jolla se selvitti saattohoidon tilaa ympäri Suomen. Kyselyyn osallistui syöpäsairauksiin, geriatriaan ja keuhkotauteihin erikoistuneita lääkäreitä sekä palliatiivisen erityispätevyyden suorittaneita lääkäreitä. 95 prosentilla vastaajista oli kokemusta kuolevien hoidosta yli viisi vuotta. Kyselyyn vastasi 290 lääkäriä, ja vastausprosentti oli 40, mikä on alalla hyvä.

Toiminnanjohtajan tehtävässä vielä syyskuussa ollut Heikki Pälve veti tuloksia yhteen vakavana: Suurin osa, 74 prosenttia, vastaajista antoi saattohoidon laadulle kouluarvosanan seitsemän tai kahdeksan eli tyydyttävä. Hyvän arvosanan, yhdeksästä kymmeneen, antoi 12 prosenttia vastaajista ja seitsemän tai sitä heikomman arvosanan 14 prosenttia.

”Huolta hoidon tasosta on paljon vanhustenhuollossa.”

Isoimmaksi haasteeksi lääkärit nostivat sen päättämisen, milloin potilas on hyvä siirtää sairauden hoidosta palliatiiviseen eli oireita lievittävään hoitoon. Vastaajien mukaan siirtopäätös viivästyy harmillisen usein.

”Jos kuolemansairasta ihmistä yritetään yhä parantaa, hyväksytään hoidon sivuvaikutukset, mitkä voivat aiheuttaa turhaa kärsimystä. Palliatiivisessa hoidossa ja kuoleman lähestyessä saattohoidossa hoidon tavoitteeksi nousee hyvinvoinnin maksimointi”, Pälve selventää.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Lähde: Tilastokeskus

Toinen iso ongelma koski saattohoitopaikkojen määrää ja kolmas koulutetun henkilökunnan riittämättömyyttä. Varsinkin erityisosaamista vaativan saattohoidon paikkoja on maassamme liian vähän.

Urpo Hautala on saattohoitoon erikoistunut lääkäri.

Saattohoitoon erikoistuneen lääkärin on oltava valmis oppimaan uutta jatkuvasti. ”En voi vain ajatella, että pistänpä tuota lääkettä tuonne”, ylilääkäri Urpo Hautala pohtii.

Kaikki kuolemansairaat eivät pääse saattohoitoon erikoistuneille vuodeosastoille, joita on isoissa kaupungeissa tai saattohoitokoteihin, joita Suomessa on neljä: Terhokoti Helsingissä, Pirkanmaan hoitokoti Tampereella, Karinakoti Turussa ja Hoitokoti Koivikko Hämeenlinnassa.

Niihin voi hakeutua lääkärin lähetteellä ja kunnan maksusitoumuksella tai yksityispotilaana eri puolilta Suomea. Suurin osa ihmisistä kuitenkin kuolee perustason hoitolaitoksissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla.

Valtakunnallisen sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan Etenen vuoden 2012 selvityksen mukaan maassamme tulisi olla runsaat 500 saattohoitoon tarkoitettua potilaspaikkaa. Viisi vuotta sitten paikkoja oli 200 liian vähän ja vanhusväestön osuus on sittemmin kasvanut.

Kuoliko äiti janoon?

Sastamalan terveyskeskussairaalan saattohoitohuoneessa on hiljaista. Laskeva aurinko tuo huoneeseen verhon välistä hauraan tilanjakajan. Vuoteessa lepää vanha rouva. Häntä ei saa kuvata, koska kuolema on lähellä, lupaa ei voi kysyä.

Vieressä istuu sisko-Auli ja katsoo, kuinka palliatiivinen sairaanhoitaja Minna Forss kääntää potilasta lempeästi. Auli kertoo saaneensa hyvin tietoa tilanteesta ja tietää, että saatettavakin piti paikkaa hyvänä.

Monet syöpäpotilaista kuolevat rauhallisesti. Prosessi voi kuitenkin olla hidas ja siihen liittyy vaiheita, joita usein tulkitaan väärin. Omaiset saattavat kauhistella kuolevan läheisensä nesteytyksen puutetta: kuivatetaanko ihmisiä?

Tällöin omaisille ei ole kerrottu, mitä ihmisen kehossa tapahtuu kun tämä tekee kuolemaa. Kun elinten toiminta ja aineenvaihdunta hidastuu, nesteiden tarve vähenee ja lopulta lakkaa.

”Kuolevalle annetaan juotavaa, jos hän sitä haluaa, mutta ketään ei haluta ylinesteyttää. Neste, jota elimistö ei enää pysty käyttämään, aiheuttaa turvotusta ja epämukavuutta”, selvittää HYKSIN palliatiivisen keskuksen ylilääkäri ja palliatiivisen lääketieteen professori Tiina Saarto.

Joskus ahdistunut omainen saattaa vaatia jotakin, mikä ei ole potilaan edun mukaista. Hoitajille tilanteet ovat vaikeita, tietää Maila Sianoja de Ruzza.

”Pidämme potilaan puolta, mutta omaiselle ei saisi jäädä tunnetta, että läheinen saa huonoa hoivaa tai että äiti kuoli janoon.”

Oppia kivunhoidosta

Lääkärillä on saattohoidossa suuri vastuu. Professori Tiina Saarto pitää isona ongelmana sitä, että Suomessa lääketieteen kandidaatin koulutukseen ei kuulu automaattisesti palliatiivista eli kuolevan potilaan kivunhoitoa. Tällä hetkellä sitä opetetaan osana peruskoulutusta vain Tampereen ja Helsingin yliopistoissa.

”Kaksi kolmasosaa syöpäkivuista pystyttäisiin hoitamaan ihan perustiedoilla morfiinipohjaisilla lääkkeillä. Nämä taidot pitäisi opettaa jokaiselle lääketieteen kandidaatille”, Saarto painottaa.

Kipulääkitys saattohoidossa.

Saattohoidon suurin potilasryhmä ovat syöpäpotilaat. Kolmasosa syöpätapauksista on Saarron mukaan sellaisia, että kivunhoito vaatii erityisosaamista ja kokemusta. Tällöin lääkärin on pystyttävä huomioimaan potilaan kokonaistilanne ja koko lääkityksen tasapaino.

Osaamisen puute näkyy kunnissa, joiden sairaaloissa, terveyskeskuksissa tai hoivakodeissa ei läheskään aina ole saattohoitoon erikoistunutta henkilökuntaa.

Sastamalan saattohoito-osasto on saanut Pirkanmaan sairaanhoitopiiriltä palkinnon eettisyyden edistämisestä. Palliatiivisen erikoispätevyyden omaava ylilääkäri Urpo Hautala tunnistaa ongelman. Hän pitää vapaa-aikanaan epävirallista päivystystä iltakymmeneen.

”Nuoret lääkärit eivät aina hallitse kivunhoitoa.”

Heikki Pälve tietää, että kuolevien potilaiden kivunhoito edellyttää luento-opetuksen lisäksi koulutusta, jossa opiskelija seuraa ja osallistuu kuolevan potilaan hoitoon.

Kun resursseja on niukasti, tällaisesta opetuksesta helposti karsitaan.

”Kandidaatin on vaikea omaksua riittävä osaaminen ja uskallus ottaa hoitovastuu, jos takana on yksi luento aiheesta pari vuotta aiemmin.”

Sinänsä lääkärien kiinnostus erikoistua palliatiiviseen hoitoon on Pälven mukaan lisääntynyt.

”Tänä vuonna näitä erityislääkäreitä on 131 ja koulutuksessa toiset sata. Luulen, että eutanasiakeskustelu on vaikuttanut kiinnostukseen.”

Luvut eivät kuitenkaan kerro siitä, miten kukin kunta palkkaa erityislääkäreitä tai kouluttaa hoitajia.

Omaisten lohduttaminen on myös tärkeää saattohoitotyössä.

Johanna Voittomäki tietää, että kuolevan omaista voi lohduttaa pieni asia, vaikka kahvin tarjoaminen yöllä, käsi hartialla tai kädestä pitäminen.

Lempeyden opiskelua

Kipu tai kärsimys eivät ole yksiselitteisiä käsitteitä. Sekä Heikki Pälve että Terhokodin johtaja Juha Hänninen arvelevat, että fyysisen kivun hoito on Suomessa melko hyvällä tasolla, mutta kärsimys on moniulotteista.

”Korjattavaa on enemmän sisällöllisissä kysymyksissä, kuten vuorovaikutustilanteissa”, ympäri Suomea kouluttamassa käynyt Hänninen sanoo.

Joka kunnassa ei ymmärretä, että kärsimys pitää sisällään myös sekä eksistentiaalisia eli olemassaoloon liittyviä että psyykkisiä ja sosiaalisia puolia. Kuoleva saattaa esimerkiksi kokea ahdistusta elämän hiipumisesta ja miettiä valintojaan ja niiden seurauksia. Hän saattaa masentua. Samalla hoidot väsyttävät ja ehkä turvottavat, jolloin ihminen ei jaksa olla yhteydessä läheisiinsä. Potilas eristäytyy sosiaalisesti, varsinkin, jos ystävät jättävät vierailut väliin, koska eivät ehkä uskalla kohdata kuolevaa. Tämä kaikki edellyttää voimavaroja ja vuorovaikutustaitoja hoitohenkilökunnalta.

Lääkärin ja hoitohenkilökunnan lisäksi tarvitaan psykologia, pappia ja sosiaalityöntekijää. Myös omaiset tarvitsevat henkistä tukea, ja apua esimerkiksi sosiaalitukiin liittyvien asioiden kanssa tai neuvoja siitä, miten tilanteesta kerrotaan lapsille.

Hyvä saattohoito onkin paljolti potilaan ja omaisten kohtaamista, välittävän ja lämpimän ilmapiirin luomista, lohduttamista ja tiedonjakoa. Ja kun potilas on kuollut, omaiset pitäisi saattaa surun kera omaan elämäänsä.

53, 8 % 
arvioi omaisensa saaneen hyvää kivunhoitoa. Lähde: Kotilieden lukijapaneeli

Pitkään saattohoidon parissa työskennellyt psykoanalyytikko Pirkko Siltala kertoo kirjassaan Elämän päättyessä (Kirjapaja) kuolemansairaasta naisesta, joka halusi pitää kynsin hampain kiinni aikaisemmasta elämäntavastaan. Hän sisusti saattohoitohuoneen persialaismatolla ja arvoesineillä ja vaihtoi useita kertoja päivässä päälleen kalliita muodinmukaisia vaatteita. Asiansa osaavat hoitajat pysyivät lähellä mutta kunnioittivat naisen haluamaa välimatkaa.

”Eräänä aamuna hän pyysi itselleen sairaalan pehmeän flanellisen yöpaidan ja antoi pukea sen päälleen. Hän käpertyi vuoteessaan sikiöasentoon ja halusi, että hänelle puhellaan, pidetään kädestä ja hoivataan kaikin tavoin”, Siltala muistaa.

Omaiset katsovat joskus televisioa potilaan kanssa.

Omaiset saattavat katsoa potilaan kanssa vanhoja valokuvia, nauraa ja muistella elämän vaiheita. Joskus saattohuoneissa kukkii ronskikin huumori. Hoitajat pyrkivät olemaan hienotunteisia.

Pois käytäviltä

Kodinomaisella ympäristöllä ja ilmapiirillä on suuri merkitys. Kukapa haluaisi kuolla karuissa laitosoloissa saatikka tuntea olevansa elämänsä loppuvaiheessa merkityksetön rasite.

Yksi tämän päivän haaste on, että saattohoitopotilaita kuljetetaan hoivalaitoksista päivystykseen myös tilanteissa, jotka voisi hoitaa paikan päällä. Tämä selviää Etenen selvityksestä, joka summaa, että päivystyspoliklinikka ei ole saattohoidon paikka.

”Olemme saaneet palautetta, että aika karuissa oloissa moni muistisairas joutuu täältä lähtemään. Jokaisen pitäisi saada kuolla arvokkaasti. Ihmisiä on työnnetty vain laitoksessa jonnekin toimenpidehuoneeseen kuolemaan yksin”, asiantuntija Anita Pohjanvuori Muistiliitosta toteaa.

Hyväksi havaittu ratkaisu on kotisairaanhoidon kehittäminen. Esimerkiksi Järvenpäähän sellainen perustettiin jo 15 vuotta sitten. Potilas voi saada saattohoitoa kotiinsa mihin aikaan vain.

”Usein jo pelkkä tieto siitä, että voi saada yhteyden hoitavaan tahoon auttaa turvallisuudentunteen luomisessa”, korostaa Järvenpään terveyskeskussairaalan ylihoitaja Nina Nikkinen.

Myös Sastamalassa on kotisairaalayksikkö. Lisäksi sairaalan alueella sijaitsee tehostetun palveluasumisen yksiköitä.

Näin jokaisella palvelutalossa asuvalla ihmisellä on yksi vuodepaikka, jonne hän saa tarvittaessa myös saattohoitoa.

Kuka vain voi saattohoitaa

Nykyisin mikä tahansa hoitokoti voi markkinoida itseään saattohoitokotina. Valtio ei valvo näitä hoivalaitoksia eikä laki velvoita kuntaa takaamaan hyvää saattohoitoa.

Etenen selvitys paljastaa, että kolmella neljästä sairaanhoitopiiristä oli vuonna 2012 jonkinlainen saattohoitosuunnitelma.

”On vielä eri asia, miten sisältö toteutuu vaikka saattohoitoa olisi organisaatiotasolla suunniteltu ja yksikkö toimintaa varten olisi olemassa”, Hänninen muistuttaa.

Tiina Saarrosta iso ongelma on, että saattohoitoon panostus ei perustu tarvelaskelmiin.

48, 7 % koki omaisensa saaneen hyvää saattohoitoa. Lähde: Kotilieden lukijapaneeli

”Saattohoitoa ei kehitetä järjestelmällisesti ja siellä missä tarvetta on. Kunnat on velvoitettava tiettyyn hoidon tasoon ja sen toteutumista on seurattava.”

EU edellyttää jäsenvaltioiltaan valtakunnallista palliatiivisen hoidon suunnitelmaa. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriö antaa joulukuussa suosituksen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisestä Suomessa. Sen on valmistellut asiantuntijatyöryhmä, jossa professori Saarto on ollut mukana.

Hän kertoo, että suunnitelma tulee liikkumaan päälinjausten tasolla. Isot asiat liittyvät opetukseen ja koulutukseen sekä hoidon porrastukseen vaativuuden mukaan.

Vaikka kehitettävää on, joissakin kunnissa asiat ovat kuitenkin hyvin.

Johanna Voittomäki työskentelee Sastamalassa osastonhoitajana.

Sastamalassa 
osastonhoitaja 
Johanna Voittomäki pääsee kätevästi hissillä ja tunnelia pitkin tehostetun palveluasumisen yksikköön.

Kotipaikka ratkaisee

Kuoleman lähestyessä on lottovoitto, jos asuu saattohoitoon panostavassa kunnassa. Saattohoitoa varten on viime vuosina perustettu uusia vuodepaikkoja useassa kunnassa. Kehuja saavat pääkaupunkiseudun lisäksi Oulu, Rovaniemi, Järvenpää, Sastamala, Lappeenranta ja Jyväskylä.

Myös Heikki Pälve haluaa tuoda esiin tapahtuneen hyvän:

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana on Suomessa perustettu uusia saattohoitoyksiköitä, kehitetty kotisairaanhoitoa ja panostettu koulutukseen.”

Kyse on siitä, miten panostetaan henkilöstön pätevyyteen ja riittävyyteen.

”Jos henkilökuntaa vain on riittävästi, niin lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla on korkea työmoraali. He haluavat hoitaa työnsä hyvin, sen tiedämme aiemmista tutkimuksista”, Pälve vakuuttaa.

Lääkäriliiton kysely paljastaa, että Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lääkäreistä 19 prosenttia piti saattohoidon laatua alueellaan hyvänä tai erinomaisena. Kuopiossa luku oli vain kolme prosenttia.

Maila Sianoja de Ruzzan mukaan lohtua tuo se, että joku on läsnä ja kuuntelee.

Maila Sianoja de Ruzzan mukaan lohtua tuo se, että joku on läsnä ja kuuntelee.

Sastamala panosti

Kun sydämen vajaatoimintaa sairastava Helmi Mustalahti siirrettiin Sastamalan saattohoito-osastolle, hän luuli kuolevansa seuraavana yönä. Henkilökunnan rauhallinen ja empaattinen hoiva kuitenkin rauhoittivat Helmiä.

Yön aikana Helmin olo virkistyi. Lääkäri tarkisti hänen lääkityksensä kuntoon. Neljän viikon kuluttua Helmi kotiutui. Se oli poikkeuksellista.

”Paraneminen tuntui uskomattomalta. Olen todella kiitollinen.”

Sastamalassa saattohoidon kehittäminen alkoi 2006, kun Maila Sianoja de Ruzza hakeutui palliatiivisen hoitotyön erikoistumiskoulutukseen. Henkilöstö teki tiiminä saattohoito-ohjeistukset. Mukaan kutsuttiin hoitajia eri yksiköistä, poliisi, pappi ja psykologi.

”Meillä muuttui ajattelumalli.”

Sastamalan kaupunki ei ole perustanut osastolle uutta virkaa kymmeneen vuoteen. Henkilökuntaa on vain priorisoitu. Sairaalassa osastotoiminnan rinnalle järjestettiin tukiosastotoiminta. Jos vaikeasti sairas potilas viedään päivystykseen, voidaan tehdä turhia toimia. Kun nämä potilaat tuodaan tukiosastolle, heidän tilanteestaan pysytään kärryillä ja säästyy rahaa.

Sastamalassa hoitajat tekevät työtään kiireettömän oloisesti.

Kun omaiset kysyvät Minna Forssilta, onko hän tottunut kuolemaan, hän vastaa, että jokainen kuolema on ainutlaatuinen tilanne.

”Kuolemaan ei koskaan totu, eikä siihen pidäkään tottua.” •

Saattohoitoa antavia yksiköitä on Suomessa paljon, mutta on eri asia, miten hoito niissä käytännössä toteutuu. Sitä ei ole tutkittu.

Saattohoitoa antavia yksiköitä on Suomessa paljon, mutta on eri asia, miten hoito niissä käytännössä toteutuu. Sitä ei ole tutkittu.

Juttua varten on haastateltu myös Terhokodin kouluttaja Miia Salosta, Syöpäjärjestöjen pääsihteeri Sakari Karjalaista ja ylilääkäri Tuija Ikosta Sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Eutanasialaki aloite nosti keskusteluun saattohoitolain

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi joulukuun puolivälissä (2017) asiantuntijatyöryhmän ehdotukseen perustuvan suosituksen palliatiivisesta ja saattohoidosta. Ylilääkäri Tuija Ikonen ministeriöstä kertoo, että siinä esitetään saattohoidon porrastuksen selkiyttämistä ja työnjakoa. Porrastus tarkoittaa hoitopaikkojen luokittelua sen mukaan, miten vaativaa hoitoa niissä annetaan.

”Suositus sisältää laatu- ja osaamiskriteerit ja linjaa, mitä laatutekijöitä pitäisi seurata. Ajatus on, että yliopistosairaaloiden palliatiiviset keskukset suunnittelevat ja käynnistävät laadun seurannan koko maassa.”

Suositus ei ole yhtä velvoittava kuin säädökset, mutta se liittyy tuoreeseen asetukseen erikoissairaanhoidon työnjaosta ja eräiden tehtävien keskittämisestä. Sote-myllerryksessä tärkeä kysymys on, miten erityisen vaativa ja kuolevien potilaiden saattohoito erotetaan toisistaan ja järjestetään alueellisesti. Eri tahoilla tulisi olla selkeät käytänteet siitä, miten hoitovastuu vaihtuu, kun potilaan taudinkuva etenee.

Potilaan ja omaisten on tärkeää muistaa hoitotahto. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista edellyttää, että potilaan itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan.

Marraskuussa eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta aloitti eutanasian eli kuolinavun laillistamista vaativan kansalaisaloitteen käsittelyn kuulemalla aloitteen tekijöitä ja asiantuntijoita. Aloite nosti keskusteluun myös saattohoitolain. Kansalaisaloite, joka peräänkuulutti hyvää saattohoitoa, keräsi vuonna 2014 reilut 5 000 allekirjoitusta. Eutanasia-aloitteen allekirjoitti 63 000 henkilöä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2017.

Keskustelu

Kiitokset Suursuon sairaalan osastolle 11 tätini hyvästä hoidosta. Kaikki mahdollinen tehtiin tätini olon helpottamiseksi. Oli ihana nähdä hänen iloinen hymynsä illalla ennen koomaan vaipumista ja kuolemaa. Omaiset otettiin myös lämpimästi huomioon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.