Tarinat

Jannen äiti tuli kotiin ja käski hyvästellä isän – uuden isäpuolen kanssa muutettiin valloittamaan Amerikka

Janne Saarakkala matkusti kahdeksanvuotiaana läpi Amerikan tuoreen isäpuolensa unelmien perässä, söi rahapulassa pelkkää lihalientä ja koki kerralla sellaisen myllerryksen, että selvittelee sen jälkiä edelleen.

Floridassa kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Aurinko porotti kuumana, meri oli kirkkaampi ja aallot voimakkaampia kuin Helsingissä. Uima-altaissa sai polskia mielin määrin. Kotona beige kokolattiamatto kutitti jalkoja kaikissa huoneissa.

Oli toukokuu 1980, ja seitsemänvuotias Janne Saarakkala oli toista kertaa ulkomailla. Joululomalla he olivat käyneet äidin ja tämän tuoreen miesystävän, Jannen tulevan isäpuolen kanssa Floridassa. Tällä kertaa sinne oli tarkoitus jäädä.

Liikeideoita pursuava isäpuoli näytti valtavan nipun dollareita, joilla uusi elämä aloitettaisiin. Oli alkamassa matka, joka vaikuttaisi Jannen elämään vielä viisikymppisenäkin.

”Lapsena ajattelin, että vau, tapahtuuko tämä oikeasti minulle. Häikäistyimme äidin kanssa molemmat uudesta maailmasta ja elämänkatsomuksesta, jonka isäpuoli toi elämäämme. Minulla kesti vuosikausia tajuta, mitä silloin oikein tapahtui ja mitä kaikkea tunsin.”

Lue myös: Isä kuljetti Kiengin pois tämän kotimaasta salaa äidiltä 

Vain puoli vuotta aiemmin Jannen elämä oli ollut ihan tavallista. Hän oli asunut isän ja äidin kanssa uudenkarheassa kerrostalokolmiossa Espoon Suvelassa. Äidillä ja isällä oli vakityöpaikat ja Janne kävi ensimmäistä luokkaa lähikoulussa. Viikonloppuisin käytiin sukuloimassa. Kesäisin Janne viihtyi isovanhempiensa luona. Ulkomaan matkoista ei osattu edes haaveilla.

Sitten eräänä syksyisenä iltana äiti tuli kotiin ja käski pakata mukaan tärkeimmän ja hyvästellä isän. Äidin uusi rakas ajoi heidät uuteen kotiin Helsingin keskustaan.

Tämä oli ihan erilainen kuin isä, impulsiivinen maailmanmies, joka liikkui sulavasti liikemiespiireissä, pukeutui liituraitapukuun ja kertoi avoimesti, milloin aikoi rakastella Jannen äidin kanssa.

Myllerryksen vuosi synnytti kirjan

Teatteriohjaaja, esitystaiteilija, kirjailija Janne Saarakkalan, 51, työhuoneessa Helsingin Ullanlinnassa on suuret ikkunat ja korkea katto, jonka valkoinen maali repsottaa. Työpöydällä on Yhdysvaltojen­ vanha tiekartasto ja muutama 1970–1980-luvun vaihteen Amerikasta kertova kirja. Paperille on kirjoitettu aikajärjestykseen vuoden 1980 tapahtumia Yhdysvalloissa, Suomessa ja Jannen elämässä.

Vuodet 1979 ja 1980 olivat Jannelle murroksen aikaa. Hänen vanhempansa erosivat, uusi perhe muutti Amerikkaan ja takaisin. Janne sai aikuistua, tottua sen tuomaan yksin- oloon ja hyväksyä seksuaalisuuden yhdeksi elämän perusosista. Sitä kaikkea on täytynyt käsitellä terapiassa, ja purettavaa on vieläkin.

”Vasta aikuisena esimerkiksi huomasin, että lapsena koin isän hyljänneen minut, vaikka en muista ajatelleeni niin silloin enkä sen jälkeenkään halunnut ajatella niin. Torjuin koko jutun.”

Muutama vuosi sitten Janne päätti kirjoittaa Amerikan matkasta kirjan. Tuhannen taalan paikka (Like) ilmestyi toukokuun lopussa. Hän kuvaa sitä suomalaiseksi tulkinnaksi suuresta amerikkalaisesta romaanista.

Kirjaa kirjoittaessaan Janne yllättyi siitä, kuinka paljon ydinperheen tarina kertoo myös isovanhemmista ja suhteesta heihin.

”Se, että vanhempani jättivät avioliitot, perheet, asunnot ja ammatit ja koko valmiiksi rakennetun elämän, oli iso kolaus kaikille suvuille.”

Rahaa oli, kunnes ei ollut

Nyt sanottaisiin, ettei Amerikassa mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta isäpuoli uskoi lujasti ideoihinsa: vesiskoottereiden vuokraukseen Floridassa, tähtien nimeämisoikeuksien myymiseen rikkaille, joulukuusien vientiin Montanasta Meksikoon ja aamiaisen tarjoamiseen motelliasiakkaiden huoneisiin Las Vegasissa.

Kolmikko ajoi liikeideoiden perässä läpi Amerikan, Floridasta Nevadaan ja lopulta Las Vegasiin. Yhtäkään ideaa ei lopulta päästy edes aloittamaan.

Las Vegasissa isäpuolen oli viimein myönnettävä tappionsa ja luovuttava yrityksestä saada jalansija Yhdysvaltoihin. Pitkin hampain hänen oli pyydettävä apua, että perhe pääsisi takaisin Suomeen.

Viimeisinä viikkoina ruokana oli usein pelkkää lihalientä.

”Lapsena minua suojeltiin kaikelta siltä dramatiikalta, mitä liikeasioihin ja perhesiteisiin liittyi. En myöskään ymmärtänyt taloustilannettamme. Miten rahaa oli aluksi niin, että sai ostaa, mitä halusi, ja yhtäkkiä sitä ei ollutkaan.”

Kirjassa tarina on kerrottu sekä Jannen että hänen vanhempiensa näkökulmista. Teksti perustuu vanhempien haastatteluihin. Janne sanoo ihailevansa heidän rohkeuttaan ja luottamusta siihen, että elämä kantaa.

”Lähteä nyt valloittamaan Amerikkaa, kun siellä on energiakriisi, bensapula, massatyöttömyys ja hirveä inflaatio. Ehkä vanhempani eivät seuranneet uutisia, ja totta kai siinä oli rakkauden huumaa.”

Isäpuolella oli myös vahva unelma päästä Amerikkaan, jossa liike-elämä oli vapaampaa kuin Suomessa.

Ikkuna auki ja menoksi

Tuhannen taalan paikka päättyy kolme viikkoa kestävään kotimatkaan, joka alkaa automatkalla itärannikolle. Mutta perheen reissaaminen jatkui senkin jälkeen Suomessa. Isäpuolen ideoiden perässä muutettiin Lieksaan.

Tuli uusia kouluja, uusia kavereita ja sisaruksia, uusia jäähyväisiä.

”Lähdöt olivat haikeita, mutta olen aina ystävystynyt nopeasti. Sitä paitsi reissuelämä sopi minulle. Matkan päällä olo oli jumalaista. Ajattelin, että tällaista elämän pitää olla, ikkuna auki ja menoksi.”

Aikuistuvalle Jannelle ajan vapaa henki sopi muutenkin. Kun Berliinin muuri murtui 1989, Janne oli 17-vuotias. Tuntui, että sai mennä, minne halusi, ja olla se, joka halusi.

”Sellaiseen elämään minulla oli hyvät eväät. Amerikan-reissussa olennaisinta oli, että menemisen kärpänen puri. Minulla on aina ollut kauhea tarve mennä, tutkia ja seikkailla. Jollain tavalla tuntuu, että olen sillä matkalla vieläkin.”

Lue myös Anna.fi: Pitkään asunnottomana ollut Riina, 31: ”Pahinta oli se, että olin jatkuvasti miesten armoilla”

Teatteria todellisuudesta

Keväällä 1993 Jannella oli aikaa. Töitä ei ollut, ja tyttöystävä oli jättänyt. Teatterikoulun pääsykokeissa ei ollut vielä tärpännyt, joten Janne päätti hakea myös ohjaajalinjalle.

Jo yksitoistavuotiaana Janne oli päättänyt ryhtyä näyttelijäksi. Alakoulun opettaja oli innostanut esitysten tekemiseen, ja kun perhe muutti uudelle paikkakunnalle, Janne hakeutui paikallisiin teatteriryhmiin ja sai uusia kavereita.

Yläasteen jälkeen hän halusi ilmaisutaidon lukioon ja muutti sen takia isänsä luo Kuopioon.

”Yllättäen pääsin teatterikoulun ohjaajalinjalle, enkä ole koskaan katunut sitä valintaa. Minun habituksellani näyttelijän­ roolitarjonta olisi aika rajallinen. Olisin ikuisesti Peter Pan.”

Opiskeluaikoina Janne tutustui yhteisöteatteriin, kun opiskelijat matkustivat kuukaudeksi Afrikkaan tutkimaan sitä paikallisten ammattilaisten kanssa. Vuosikurssin valmistuttua kollegat halusivat kehittää ideaa Helsingin Kalliossa.

Kallion teatteri perustettiin 1997. Sen ideana oli tutkia kaupunginosan todellisuutta paikallisesti kalliolaisten kanssa ja toimia vastapainona perinteiselle teatterille.

”Muutaman vuoden jälkeen aloimme miettiä, miksi keskittyisimme vain Kallion todellisuuteen, kun voimme tutkia todellisuutta paljon laajemmin.”

Vuonna 2001 Kallion Teatteri muutettiin yhdeksi suomalaisen esitystaiteen pioneerikollektiiveista, Todellisuuden tutkimuskeskukseksi, jossa Janne edelleen vaikuttaa.

Viime vuosina Janne on hakeutunut mukaan myös tanssiteoksiin ja alkanut kirjoittaa kirjoja.

”Kun täytin 40, tuli kriisi ja sellainen olo, että nyt pitää tehdä kaikki, mistä on haaveillut, koska ihan kohta kuolen.”

Äidin talvisaappaat

Seuraavalla kerralla Marjatta näytti vitsaa ja ilmoitti antavansa piiskaa, jos tyttöilyä vielä tulee. Samoin raivostuttava kimeä kirkuminen, jota poika oli alkanut harrastaa, ja jatkuva itkun tuhertaminen saivat kerta kaikkiaan riittää. Pojat eivät käyttäydy niin, Marjatta painotti, ja kuten muistat, sinä olet poika ja minä tiedän, että sinä osaat olla reipas.

Teksti on Tuhannen taalan paikasta. Janne muistaa edelleen äidin puhuttelun, joka seurasi iltapukuun sonnustautumista. Se tapahtui, kun he vielä asuivat Espoossa.

Lapsena Jannesta oli hauska pukeutua. Erityisen hienoa oli leikkiä lentoemäntää, laittaa äidin korkeakorkoiset talvisaappaat ja näyttää kiireiseltä ja tärkeältä.

Teini-iässä Jannella oli tyttöystäviä. Kun yksi viimeisimmistä tyttöystävistä kysyi, että onko Janne koskaan ajatellut, että voisi olla homo, Janne loukkaantui. Kunnes eräänä iltana hän tapasi baarissa komean miehen.

”Sen illan jälkeen lähdin kulttuurivaihtoon Afrikkaan ja muhittelin tapahtunutta mielessäni. Kotiin palatessani kerroin asiasta jo kaapista tulleelle kaverilleni ja hän vain totesi, että sittenhän se tarkoittaa, että sinä olet homo.”

Janne itki koko yön. Asian hyväksyminen oli helpottavaa ja pelottavaa.

Vanhemmilleen Janne kertoi asiasta puhelimessa. Sekä vanhemmat että isovanhemmat suhtautuivat tukien. Teatterikoulussa hän kirjoitti kaapista tulostaan näytelmän.

Neljä vuotta sitten ilmestyi Jannen esikoiskirja Sen pituinen se (Like), joka kertoo 1970-luvun alussa syntyneen sukupolven identiteetistä ja miesten välisestä rakkaudesta.

”Kaapista tuloni jälkeen kaverini sanoivat, että minusta tuli oikea homouden saarnamies. Olen aina halunnut, että kaikenlainen sateenkaarevuus on ihan normaalia, koska se on.”

”Voisin vaikka rauhoittua”

Ikkunalaudalla työpöydän takana on kehyksissä kuva Jannen suuresta idolista, kirjailija Virginia Woolfista.

”Siinä hän katselee minua ja käskee kirjoittamaan paremmin.”

Parhaillaan Jannella on työn alla Oulussa 23. elokuuta ensi-iltansa saava immersiivinen mysteerinäytelmä Vihreät niityt, joka yhdistää teatteria, nykytanssia ja -sirkusta vanhassa koulurakennuksessa Tuirassa. Siinä on yksitoista esiintyjää, jotka liikkuvat esityksen ajan tilasta toiseen ja katsojat saavat itse päättää, mitä reittiä lähtevät kulkemaan.

”Vihreät niityt on työläs ja monimutkainen projekti, mutta siitä tulee aivan mahtava.”

Kirjaideoitakin löytyy. Toisaalta Jannea kiinnostaisi kirjoittaa scifiä, toisaalta omassa, Amerikan matkan jälkeisessä elämässäkin olisi hyvän tarinan aineksia.

Kaksitoista viime vuotta Janne on asunut Helsingissä aviomiehensä kanssa. Se on pisin aika, jonka hän on koskaan asunut samassa kaupungissa.

”Nyt, kun olen täyttänyt 50, olen alkanut miettiä, että voisin asua jossain muuallakin kuin Helsingissä. Minun ei välttämättä tarvitse asua sähinän äärellä, vaan voisin vaikka rauhoittuakin.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2024.