Nostalgia

Lehmistä omaishoitajien virkistyslomiin – näin Kotilieden Kummikerho on auttanut hädässä jo 80 vuotta!

Koskettavat kirjeet kertovat hädästä, josta lapsiperheet ovat kärsineet Suomessa 80 viime vuoden aikana. Onneksi on ollut Kummikerho, Kotilieden oma hyväntekeväisyysjärjestö.

”Kiitän sydämestäni siitä hyvästä paketistanne, jonka olen saanut lasteni kanssa vastaanottaa suureksi iloksi. Se toi lämpöä sekä iloa meitän köyhään kotiimme. Se tuli aivan yllättäen, emme osanneet etes kuvitellakaan.

Postin hoitaja antoi kortin kuitattavaksi, minulla alkoi kätet vapisemaan, sanoin onkos tämä ihan totta. Lähtin kotiin kevein askelin, mieli oli oikeen ilonen, veet valuivat silmistäni, aivan itkin ilosta. En päässyt kunnolla sisälle kun lapset huusivat täyttä huutoa oi oi oi, sitten tuli kova sovitteleminen. Oili ilostui kun sai liivin ja kengät ja housut, Anneli takin ja leninkin. Hilkalle oli ihan kuin tehty se takki ja leninki ja lapaset ja sukat. Minä olen niin iloinen kun sain leninkin, nyt se on päällä.” – Viidettä lastaan odottava äiti

Tällainen kiitoskirje lähetettiin 1960-luvulla Kotilieden Kummikerholle Kittilästä. Saatetiedoissa kerrotaan, että lapsista ”yhdellä on sydänvika, toinen on vajaaälyinen ja kolmannelle olisi tehtävä risaleikkaus. Vanhemmat ovat sydäntautisia”.

Ja juuri tästä Kotilieden Kummikerhossa on kyse: tavallisten ihmisten tavallisesta avusta tarvitsevalle lähimmäiselle. Muutama vaate saattoi tulla ”ratkaisevalla hetkellä valamaan rohkeutta ja elämän uskoa”, kuten Kummikerhon juuri julkaistussa historiikissa todetaan.

Aluksi toiminnalla ei tavoiteltu suurta. Haluttiin vain ”pukea puolialastomat vauvat elämänsä alkutaipaleella”.

Puute on alituinen vieras

Hyväntekeväisyystoiminta käynnistyi aluksi Suomen Kuvalehdessä, jossa toimittaja Ida Salomaa perusti 1937 Kapaloseuran. Sen kautta lukijat lähettivät vauvan vaatteita niitä tarvitseville. Seuraavana vuonna toiminta siirtyi Kotilieteen ja Kotilieden Kummikerho perustettiin. Mukaan toimintaan saatiin myös itse maan äiti, Kaisa Kallio.

Lehdessä esitettiin vetoomus lukijoille, jotta nämä ojentaisivat auttavan kätensä Pohjois- ja Itä-Suomen salopitäjien ”lapsirikkaisiin uutisraivaajatiloihin, joissa puute on alituinen vieras”.

Noissa salopitäjien pirteissä puutetta oli kaikesta muusta paitsi lapsista. Muuten Suomessa oltiin tuolloin vakavasti huolissaan syntyvyyden voimakkaasta laskemisesta. Suunnan kääntämiseksi toteutettiin vuonna 1938 suomalaisen perhepolitiikan ensimmäinen tulonsiirto, äitiysavustus. Se myönnettiin aluksi vain pienituloisille.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo tietää, miksi sekä hyväntekeväisyydessä että yhteiskunnan avussa keskityttiin nimenomaan lapsiin.

”Lapset ovat aina kunniallisia köyhiä. Kunniattomina on pidetty esimerkiksi päihdeongelmaisia tai näitä nykypäivän ideologisia työttömiä.”

Tuolloin ymmärrettiin myös se, että juuri lapsia kannattaa auttaa. Se on investointi tulevaisuuteen, kuten Kummikerhon vetoomuksessakin ilmaistiin: ”Pyrkikäämme yhteisvoimin sellaisiin mittasuhteisiin, jotka todella vaikuttavat koko seuraavan polven elämään.”

Kotilieden Kummikerho lahjoitti 722 lehmää

”Kerron vähän kodistani. Olemme asuneet täällä korvessa jo viisi vuotta, kyllä se on raskasta. Asuinrakennus on melko hyvä ja navettaa rakennetaan, mutta se on vielä keski eräinen. Täytyy rakentaa laina rahoilla.

Kyllä se on ikävää, kun Jumala ottaa siunauksen pois ja antaa kohdata huonon osan. Nyt viiden vuoden aikana on mennyt hevonen ja kaksi lehmää. Kyllä siinä joutuu lapset kärsimään puutetta, kun maitoa ei ole, kun lehmä on ummessa.” –Seitsenlapsisen perheen äiti

Kummikerho oli vuosikymmenten ajan paitsi vaatettamassa viluisia, myös ravitsemassa nälkäisiä pilttejä. Monilapsiselle syrjäseudun perheelle saatettiin lahjoittaa lehmä – kunhan katsottiin että perhe on sen verran tolkullinen, että selviää sen hoidosta. Kummikerho on ollut mukana lahjoittamassa yhteensä 722 lehmää.

Heikki Hiilamo kertoo, että lehmä on Suomessa ollut aiemminkin köyhäinapuna.

1900-luvun alkuun asti oli käytössä ”kunnan lehmä”, jonka kunta saattoi hankkia köyhälle perheelle. Tavoitteena oli paitsi antaa ravintoa myös lisätä mahdollisuuksia osallistua lehmän omistajina vallitsevaan elämäntapaan.

Lehmä onkin köyhälle kannustin, keino hankkia elantoa esimerkiksi tekemällä maidosta juustoa. Maito, saati juusto, ei kuitenkaan itsestään tule pöytään, vaan siihen vaaditaan työtä.

”Samantyyppisestä avun saajan aktivoinnista on kyse, kun nykyään lahjoitetaan syrjäytymisvaarassa oleville nuorille kierrätettyjä tietokoneita”, Hiilamo kuvailee.

Lapsilisät eivät riitä 

”Allekirjoittanut on saanut teidän vaate ym lahjat vastaanottaa juuri jouluaattoiltana. Ei ollut ilolla rajoja kun avasimme ne. Joten kiitokset koko perheeni puolesta.

Niin olemme kyllä joutuneet vähän niin kuin puutteeseen kun tuo huoltaja alkoi sairastella, ettei sitä voi vaatteita ostella. Kun on tuon syömisen kanssakin pihistettävä että jotenkin pitää talouden tasapainossa. Emme ole mitään kouluja käyneet kumpikaan, aivan ruumiillisen työn varassa on ollut elämä. Mutta nyt on turvauduttava yhteiskunnan apuun. Viime talvena minä ajattelin jo että luopuako lapsista kokonaan, sillä lailla että lastenkotiin antais ja lähtisi johonkin palvelijaksi. Mietin ja mietin, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten voi luopua lapsistani niin vain. Että on koitettava pitää koti koossa, millä keinoin hyvänsä. Olen siitä joillekin puhunutkin hädässäni. Sen vuoksi ne kai on teillekin avunpyynnön osoittaneet. Odotan ihmeen tapahtuvan että meillekin koittaisi valoisampi aika. Olen kiitollinen saamastani avusta. Pienikin lahja saa mielen iloiseksi, jopa sitten noin suuret lahjat.” – Viisilapsisen perheen äiti

Lapsiperheiden taloudellista eriarvoisuutta vähentämään luotiin vuonna 1948 lapsilisäjärjestelmä. Kaikille maksettava lapsilisä oli merkittävä tulonsiirto Itä- ja Pohjois-Suomen monilapsisiin perheisiin.

Heikki Hiilamo kertoo, että varsin pienillä tuloilla eläneille pienviljelijäperheille lapsilisä saattoi olla merkittävin tulonlähde.

”Tuolloin puhuttiin pirttiviljelystä, jolla tarkoitettiin sitä, että lapsia hankittiin lisää vain lapsilisien takia.”

Lapsiperheiden köyhyyttä eivät lisät poistaneet. Eriarvoisuutta ne silti vähensivät.

Kummikerhossa huomattiin, että apua tarvittiin erityisesti silloin, jos perheen huoltaja oli työkyvytön esimerkiksi sairauden takia. Joskus puutteen taustalla oli alkoholi, joskus leskeytyminen.

Kummikerho sai tietää apua tarvitsevista perheistä usein kunnan huoltoviranomaisilta. Jotta saataisiin selville avun tarpeen määrä ja laatu, Kummikerhon toiminnanjohtaja kävi itse tutustumassa syrjäseutujen perheiden oloihin.

Parin viikon kenttämatkoilla oli usein mukana Kotilieden päätoimittaja tai toimittaja, joka raportoi näkemästään myös lukijoille.

Huomattiin, että kun perhe joutui tiukoille, lapsilisät käytettiin ruoan hankkimiseen. Vaatteista oli siksi vähävaraisissa perheissä pulaa. Tämän osoitti myös edellä oleva koskettava kirje.

70 pakettia päivässä

”Sain osoitteenne eräältä emännältä ja päätin kirjoittaa teille pienen kirjeen. Olen yksitoistavuotias ja kansakoulussa kuudennella luokalla. Kuljen koulussa veljieni kanssa ja meillä koulumatkaa on neljä kilometriä. Talvella kun on viima ja pakkanen niin kerkiää palella kovasti. Meitä on kuusi lasta, kaksi tyttöä ja neljä poikaa. 

Pyydämme, että jos Kummikerholla olisi meille sopivia vaatteita, niin ne olisi tervetulleita. Meidän isällä ja äidillä on huono terveys. Me olemme normaalikokoisia ikäiseksemme.” – 11-vuotias tyttö

1950-luvulla monilla lukijoilla oli nimikkoperhe, jota he auttoivat. Kirjeenvaihto lahjoittajien ja kummiperheiden välillä oli vilkasta, eräänäkin vuonna kirjeitä vaihdettiin 5 200.

Kotiliedessä julkaistut äitien hellyttävät kirjeet vetosivat niin, että Kummikerhon toimistolla kävi joulun alla todellinen kuhina. Lahjapaketteja saattoi tuolloin saapua 50–70 päivässä.

Yksityisten lahjoittajien ohella Kummikerholla oli 1960-luvulla parhaimmillaan 739 paikallista kerhoa. Niiden ompeluilloissa kerättiin rahalahjoituksia ja neulottiin vaikka sukkia – joko perheille lahjoitettaviksi tai myyjäisiin. Kööpenhaminassa asti oli kummikerho, joka suomalaisia pääsiäisvarpuja myymällä keräsi rahaa lehmätilille.

Kummikerho on saanut myös lahjoituksia, esimerkiksi testamentteina.

Kotiliesi on koko Kummikerhon toiminnan ajan maksanut toiminnasta aiheutuneet kulut. Aikakauslehden kyljessä toiminut Kummikerho onkin ainutlaatuinen hyväntekeväisyysjärjestö, jota nyt kenties kutsuttaisiin kansanliikkeeksi.

Nykyään Kummikerhon lahjoitukset tulevat lukijoilta, joista moni lahjoittaa rahaa joka syksy. Muitakin tapoja on: eräskin rouva Pohjanmaalta lähettää joka syksy kassillisen neulomiaan lapasia ja sukkia Kummikerhon myyjäisiin.

Niihin valmistuu myytävää myös Kummikerhon käsityöilloissa. Kaikille avoimia käsityöiltoja järjestetään Helsingissä kahdeksan kertaa vuodessa.

Käsityöiltoja emännöi todellinen kummikerhoaktiivi. Marja Peltonen on kerhon perustajan Ida Salomaan tyttärentytär, joka jo lapsena seurasi, kuinka mummi naputteli kiitoskirjeitä lahjoittajille. Myös Marjan tytär Meri Löyttyniemi on mukana toiminnassa.

Kummikerhon apua tarvitaan yhä

”Lausun tuhannet kiitokset siitä paketista, jonka sain ottaa sylilämmin vastaan. Lapset olivat iloisia kun saivat uutta ylle. Mieheni on työkyvytön, ei pysty laittamaan leivän perheelle. Velkaa on. Eläke ei riitä kuin ruokaan. Karja piti lopettaa kun terveys meni. 

Olkaa hyvä laittakaa Hyville ihmisille mun osoite, jotka haluaa auttaa mun perhettä. Jos niillä on laamapaitoja, ne mulle on tervetulleita. Kyllä meille on tervetullut paketti koska vaan. Hauskaa uuten vuoten alkuva teille.” – Äiti, ei tietoa lapsiluvusta

Vaatepakettien lähettäminen lopetettiin vähitellen 1990-luvulla. Lasten auttamisesta siirrytiin näiden tärkeimpien ihmisten, vanhempien, auttamiseen.

Aluksi lepolomille kustannettiin suurperheiden uupuneita äitejä. Sittemmin näillä minilomilla on tarjottu virkistystä ja vertaistukea sairaiden lasten vanhemmille.

2000-luvulla iso osa avusta on kohdistunut omaishoitajille, joille on järjestetty virkistyslomia. Yhteistyössä SPR:n ja Pelastakaa lapset ry:n kanssa on tuettu ystävätoimintaa ja vähävaraisia opiskelijoita.

Vaikka hyvinvointi on yhä kasvanut, aina on ihmisiä, jotka tipahtavat sen kyydistä. Julkinen apu ei koskaan ole aukoton.

Kotilieden päätoimittaja Eila Jokela sanoi sen vuonna 1971 näin: ”Tuntuu olevan muotiasia tuomita kaikki yksityinen hyväntekeväisyys hyödyttömäksi. Tästä huolimatta me saamme täällä Kummikerhossa todeta aivan päinvastaista. Lakisääteinen huoltoapu ei ehdi eikä riitä läheskään kaikkialle, missä kipeästi apua tarvitaan.”

Heikki Hiilamo tietää, miksi julkisen avun lisääntyminen ei ole syrjäyttänyt Kummikerhon kaltaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen työtä.

”Sekä julkinen että yksityinen apu ovat samaa sukua. Molempien lähtökohtana on ollut solidaarisuus, ja se on meillä Pohjoismaissa ollut aina vahvaa.”

Juttu julkaistu Kotiliedessä 25/2017.

Lähteinä myös Kotilieden Kummikerhon 80-vuotishistoriikki Pieni ihme paketissa (toim. Seija Katila) ja Heikki Hiilamon teos Akantappolaista isäkiintiöön (Gummerus 2006).