Leskeksi jäänyt Maarit, 74, ei halua enää asua yksin ja muuttaa siksi kimppakämppään: "Moni ystäväni miettii samanlaista ratkaisua"
Luopioisiin syntyi neljä vuotta sitten yhteisö, joka osti vanhan mielisairaalan yhdellä eurolla. Nyt katosta lattiaan kunnostetussa talossa asuu kuusi ihmistä. Raahessa asuva Maarit Törmänen on pian yksi heistä.
Kahdeksan vuotta sitten rakennus oli surullinen näky. Se oli palvellut vuosikymmeniä Luopioisten mielisairaalana, mutta päässyt sittemmin repsahtamaan huonoon kuntoon. Kun alapohjaa tökkäsi, sormi hulahti paikoin seinästä läpi.
Pieni joukko optimisteja näki silti haperossa rakennuksessa muutakin kuin hilseileviä lautoja.
Yksi heistä oli Leena Ilmola, 66, tulevaisuudentutkija, joka oli asunut puolisonsa kanssa parikymmentä vuotta Wienissä. Hän oli juuri muuttanut takaisin Suomeen ja haaveili siitä, millaista elämä voisi olla, kun työ vaihtuisi eläkepäiviin.
Luopioisissa Leena törmäsi ihmisiin, jotka ajattelivat samalla tavalla: ihmisen ei ole hyvä elää yksin. Yhdessä alettiin keskustella, suunnitella ja tehdä laskelmia, kääriä hihoja. Syntyi osuuskunta, jolle kunta suostui myymään vanhan sairaalan yhdellä eurolla.
Ja nyt ollaan tässä. Talo on remontoitu alapohjasta piipunkärkeen. Siinä on asuttu neljä vuotta, ja se on saanut komean nimen: Pöllölä.
Maarit oli äitinsä omaishoitaja, ja myös puoliso oli pitkään sairas
Pöllölä on osuuskunta, yhteisöasunto, kommuuni tai kimppakämppä, millä nimellä sitä kukin kutsuu.
Asukkaita on kuusi, tai toistaiseksi viisi, sillä tuorein tulokas, Maarit Törmänen, 74, on vain käymässä. Hän on tuonut taloon kaksi muuttokuormaa. Kolmas odottaa kotona Raahessa.
Maarit tuntee tulevat asuinkumppaninsa jo jotenkuten, vaikka hänellä ei ole Luopioisiin mitään siteitä. Hän löysi Pöllölän googlaamalla.
Maarit oli pitkään kummankin vanhempansa omaishoitaja ja sairaan puolisonsa tuki. Kymmenen vuotta sitten hän jäi yhtäkkiä yksin sekä talon että asuntolainan kanssa.
Pari vuotta surtuaan hän huomasi, että Suomeen alkoi nousta senioreille sopivia yhteisöjä. Viime talvena kohtalo pani vauhtia päätöksiin. Maaritille on tehty muutamassa vuodessa neljä isoa leikkausta, joten elämä oli jatkuvaa toipumista. Helmikuussa hän uskaltautui pihalle lumitöihin, mutta heräsi hetken päästä hangesta kylmissään ja pää verta vuotaen.
”Kaatuminen oli viimeinen pisara. Silloin päätin, etten halua enää asua yksin.”
Yksin asuvista suomalaisista puolet on täyttänyt 60 vuotta
Maaritin ystävät ovat olleet kiinnostuneita hänen tempauksestaan, sillä harva seitsemänkymppinen uskaltaa muuttaa asumaan vieraiden ihmisten kanssa toiselle puolelle maata.
”Moni heistä miettii silti samanlaista ratkaisua. Miksi elää yksin, kun voi elää edullisemmin yhdessä”, Maarit sanoo.
Hän ehti suunnitella hetken itsekin yhteisön perustamista Raahen seudulle. Asukkaita oli varmasti löytynyt, sillä Suomessa on 1,3 miljoonaa yksineläjää, joista puolet on täyttänyt 60 vuotta.
Kokemusta yhteisön perustamiseen olisi ollut, sillä Maarit ymmärsi jo nuorena työskennellessään kehitysvammaisten kanssa, ettei kukaan halua asua paikassa, jota kutsutaan keskuslaitokseksi. Myöhemmin hän kehitti Pohjois-Pohjanmaan kehitysvammaisille asuntoja, jotka näyttivät ja tuntuivat kodilta.
”Ehdin kuitenkin olla omaishoitajana 15 vuotta, joten lopulta ajattelin, että olisi helpompaa muuttaa valmiiseen paikkaan, kun vaan löytyy sopiva.”
Omassa asunnossaan Maaritilla on pieni keittiö, suihku ja wc
Maaritin muutto näkyy jo Pöllölän yhteisessä olohuoneessa. Hänen muuttokuormastaan on tuotu sinne kaksi suurta viherkasvia ja kolme tukevaa lipastoa.
Nojatuolit kuivuvat toistaiseksi kuistilla. Leena pesaisi ne edellisenä päivänä, sillä Maaritin naapurissa Raahessa majaileva kollikissa ehti käydä lähtökiireessä jättämässä puumerkkinsä muuttokuormaan.
Omaan yläkerrassa sijaitsevaan asuntoonsa Maarit on tuonut sängyn, ruokapöydän, kaapit ja kattavan kokoelman taidelasia. Myös keraamikko-tyttären tekemät saviastiat ja muotoilija-pojan valmistama puinen pöytä ovat löytäneet paikkansa.
Omia neliöitä on kolmisenkymmentä. Yhteisissä tiloissa alakerrassa on olohuoneen lisäksi iso keittiö ja ruokasali. Yhteisiä ovat myös sauna ja kodinhoitohuone pesutorneineen.
”Täällä kiehtoi se, että ympärilläni on ihmisiä, mutta minulla on kuitenkin oma koti, jonka oven saan halutessani kiinni. Kaiken sairastamisen jälkeen on erityisen tärkeää, että wc ja kylpyhuone ovat omia”, Maarit sanoo.
Moni yhteisöhaave kaatuu rahapulaan ja sen jälkeen riitoihin
Pöllölän asukkaista puolet on alkuperäisiä. Leenan puoliso sairastui Alzheimeriin ja muutti hiljattain naapurirakennukseen tehostetun palveluasumisen yksikköön. Hänen ikkunansa näkyy keittiön ikkunasta.
Pöllölän väkeä harmittaa, että mediassa ikääntyvien asumista käsitellään usein vain viimeisten vuosien näkökulmasta. He itse ovat esimerkki siitä, että lapsiperheen ja palvelukodin väliseen elämään mahtuu kymmeniä vuosia muutakin.
Viime aikoina samanlaisia yhteisöjä on alettu suunnitella ympäri maata. Tilastokeskuksen mukaan noin 900 yli 65-vuotiasta asuu noin viiden hengen asuntokunnassa olematta perhettä keskenään.
Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus Ara jakoi vuosina 2019–20 avustusta 27 uuteen yhteisöasumista suunnittelevaan hankkeeseen. Moni niistä pitkittyy, mutkistuu ja kaatuu jo suunnitteluvaiheessa.
”Rahoituskuviot ovat niin vaikeita, että vaaditaan lujaa uskoa ja vähän hullua jengiä. Kun asiat mutkistuvat, tulee erimielisyyksiä”, Leena sanoo.
Moni idea odottaa parhaillaan, että hallitus saisi aikaan lupaamansa asunto-osuuskuntalain, jolloin rakentamiseen ja tai remontointiin voisi saada julkista rahaa.
Maarit maksaa 30 neliön yksiöstään vuokraa 520 euroa
Leenasta tuli yhteisöasumisen apostoli, kun hän laati työssään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle raporttia siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnassa eletään tulevaisuudessa.
”Hyvinvointivaltiota ei kohta enää ole. Täällä pystymme auttamaan toisiamme samalla tavalla kuin ennen vanhaan suurissa perheissä”, Leena sanoo.
Alku ei ollut helppo, sillä vanha talo järjesti remontoijille yllätyksiä ja paikallisen pankin myöntämä laina loppui jo puolivälissä.
Leena ja muut puuhanaiset ja -miehet lainasivat osuuskunnalle rahaa. Sitä sattui olemaan siksi, että jokainen oli myynyt oman talonsa tai asuntonsa.
”Maaseudulla vakuusarvot eivät riitä mihinkään. Jos talo olisi ollut kaupungissa, ei olisi ollut ongelmaa saada pankista suurempi laina.”
Pöllölä suunniteltiin myös sillä periaatteella, ettei kenenkään tarvitse olla miljonääri. Kaikki asukkaat kuuluvat osuuskuntaan ja maksavat vuokraa.
Maarit saa 520 euron kuukausivuokralla asunnon lisäksi sähköt, veden ja nettiyhteyden. Vuoden loppuun mennessä öljylämmityksen on tarkoitus vaihtua maalämpöön.
”Täällä tulen eläkkeelläni toimeen, eikä ole kauhea katastrofi, jos vanha taloni Raahessa ei mene heti kaupaksi”, Maarit sanoo.
Tulijat valitaan tarkkaan, koska talo on koti, ei terapiayhteisö
Pöllölässä ei ole käytetty yhteiskunnan rahaa, koska rahan mukana olisi menetetty vapaus valita, keitä taloon muuttaa.
Asukkaat halutaan valita itse. Se on Leenan mielestä ehdoton edellytys sille, että yhdessä asuminen toimii. Pari pyrkijää on jätetty valitsematta, koska keskustelussa on herännyt epäilys päihdeongelmasta.
”Tätä systeemiä ei kannata stressata asioilla, jotka olisivat vaikeita kelle tahansa missä tahansa ympäristössä. Emme ole täällä hoitamassa tai terapoimassa toisiamme”, Leena sanoo.
Pöllölän asukkaat ovat ahkerasti mukana kunnan touhuissa
Pöllölä tunnetaan Luopioisissa hyvin. Nytkin Leena vastailee yhtenään puhelimeen. Kylällä on pirinän perusteella menossa yhtä ja toista touhua, jossa talon asukkaat ovat mukana.
Edellisenä iltana kunta kestitsi latvialaisia ja kreikkalaisia vieraita, joille Leena ja talossa vuoden asunut Kyllikki Klemm, 67, olivat tarjoilemassa. Tänään Kyllikki ja Maarit ovat tuunanneet tilaisuudessa tähteeksi jääneistä uuniperunoista perunavuokaa.
Kesällä pesutorni lauloi yötä päivää, kun talossa pestiin kunnan mökillä vierailleiden ukrainalaisten perheiden pyykkiä.
Pian Leena ja talon vanhin asukas Ulla-Maija Haapamäki, 82, kiiruhtavat kunnantalolle. Luopioinen on osa Pälkäneen laajaa kuntaa, ja tänään Pälkäneen itäinen puoli haluaa kuulla, miten lännessä on saatu syntymään niin paljon yhteisöllistä pöhinää.
Seppo on suuttunut kerran, yksi asukas muutti pois omasta halustaan
Pöllölässä on käynyt neljän vuoden aikana lukuisia vieraita, joilla kaikilla on sama kysymys: miten teillä säilyy sopu? Se naurattaa pöydän ympärillä. Katseet kääntyvät talon kuopukseen ja ainoaan mieheen, 58-vuotiaaseen Seppo Rinteeseen.
Hänen kerrotaan suuttuneen kerran niin, että paikallaolijat olisivat voineet myydä tapahtumaan lippuja. Muut olivat menneet kaatamaan pihalta lupaa kysymättä puun, johon Seppo oli virittänyt linnunpöntön.
Muutoin talossa on säilynyt sopuisa tunnelma. Leena arvelee, etteivät he ehdi riidellä, koska jokaisella on niin paljon touhua. Puolet on vielä työelämässä, puolet eläkkeellä.
Kesällä oli kyllä pientä hässäkkää, kun pahvijätteen joukosta löytyi Kärkkäisen pahvilaatikoita, joita kukaan ei halunnut kuljettaa kylälle pahvinkeräykseen, Kärkkäisen kauppias kun sattuu olemaan rasistin maineessa.
”Olemme avarakatseisia ja ymmärrämme, että kaikenlaista pitää yrittää ja että erilaisuus on rikkaus, mutta pahvilaatikoiden kanssa meni vaikeaksi.”
Toistaiseksi vaikein paikka tuli vastaan kesällä. Talossa hetken aikaa viipynyt asukas oli aiemmassa elämässään niin vaikeasti homealtistunut, että sai oireita toisten tavaroista eikä voinut edes syödä muiden laittamaa ruokaa.
Mieli synkistyi, kun entisistä kodeista tuotuja tauluja raavittiin alas yhteisten tilojen seiniltä. Tilanne päättyi siihen, että asukas halusi muuttaa itse pois.
Sääntöjä on vähän, se tekee, joka ensimmäisenä ehtii
Jos jokin isompi asia hiertää, suunsa voi avata kerran kuukaudessa pidettävässä asukaskokouksessa. Muita sääntöjä ei ole. Se tekee joka ehtii. Toistaiseksi ole tarvinnut mitata, mitä asioita kukakin hoitaa.
”Ei ole pakko tehdä mitään, jos ei jaksa. Jos Maarit tykkää esimerkiksi laittaa ruokaa, se sopii meille muille varsin mainiosti”, Leena vihjaa.
Maarit arvelee pärjäävänsä porukassa.
”Nuorempana olin tulisieluisempi, mutta nykyisin en hermostu juuri mistään. Minusta on tullut sillä tavalla mieletön.”
Mutta vasta aika näyttää, millaista yhteiselämä on käytännössä.
”Toiset kaipaavat enemmän seuraa, toiset vähemmän. Itse olen varmaan keskivaiheilta. Viihdyn hyvin itseksenikin”, Maarit sanoo.
Ja pääseehän Pöllölästä pois, jos ei viihdy.”
Yhteisö näyttää parhaat puolensa, kun joku sairastuu
Leenan koira Milou seuraa emäntäänsä kaikkialle, mutta tuon tuosta se tupsahtaa myös Maaritin avoimelle ovelle. Lemmikki ottaa yhteisöllisyydestä kaiken irti. Maaritin asunnon edellinen asukas sujautteli sille herkkuja, mutta koiran harmiksi mies sairastui vakavasti ja muutti Savoon lähemmäs sukulaisiaan.
Milou muistuttaa kaikkia siitä, mikä yhdessä asumisessa on parasta. Leena oli vastikään koronassa, jolloin joku muu käytti Miloun ulkona, ja hän sai lääkkeet ja ruoat ovelleen.
”On ihan erilaista sairastaa, kun tietää, että apua on oven takana.”
Leena käy miehensä luona naapurirakennuksessa vähintään kerran päivässä ja palaa sieltä usein apealla mielellä. Silloin ei tarvitse kuin juoda kupillinen teetä muiden kanssa, niin on ihan erilainen olo.
Kyllikki käyttää autollaan Ulla-Maijaa sairaalassa tunnin matkan päässä Tampereella. Sinne kyydittiin myös talossa aiemmin asunutta miestä, joka menehtyi syöpään.
”On erilaista mennä syöpähoitoihin ystävän kanssa kuin Kela-taksilla”, Leena sanoo.
Kun asukkaat katosivat kesällä lomillaan matkoille, työkeikoille tai sukuloimaan, Leena jäi pitkiksi ajoiksi itsekseen. Silloin hän sai kokeilla, millaista olisi asua ihan rauhassa yksin.
”Täytyy kyllä sanoa, että se ei ollut lainkaan kivaa.”
Maarit uskoo olevansa muutaman kuukauden päästä samaa mieltä. Hän tosin arvelee, että jää kaipaamaan Raahesta Suomen parasta uimahallia, kampaajaa ja diabetes-poliklinikan ihanaa lääkäriä ja hoitajaa.
”Mutta yksin olen saanut olla jo aivan riittävästi.”
Lue myös Anna.fi: Kimppakämppä ei ole vain nuorten juttu – näin asutaan kommuunissa Töölössä ja Liperissä: ”Avioeron jälkeen yhteisöasuminen tuntui hyvältä idealta.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/2022.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Leskeksi jäänyt Maarit, 74, ei halua enää asua yksin ja muuttaa siksi kimppakämppään: "Moni ystäväni miettii samanlaista ratkaisua"