Reportaasi: Tano takaraivolle ja ihmisten ilmoille – tältä tuntuu esiintyä kansallispuvussa

Ensimmäinen ajatukseni kansallispuvusta: tylsää. Seuraava ajatus: kylläpä ujostuttaisi pukeutua siihen. Siis polvisukat jalkaan, Nastola-Asikkalan puku päälle, tuohisalkku olalle ja menoksi.

Tänään, tavallisen työpäivän aamuna, jyväskyläläinen kansallispukuharrastaja, verkkopedagogina elantonsa ansaitseva Mari Varonen, 41, puki ylleen Kokemäen kansallispuvun.

Puna-valkoraitaisesta puuvillakankaasta ommellun alushameen, jonka laskosten on määrä saada Marin pieni takapuoli näyttämään suuremmalta. Flammukuvioisen hameen, sen suojaksi esiliinan. Valkean puuvillapaidan, tyköistuvan liivin, nyplätyllä pitsillä somistetun tykkimyssyn. Jalkaan siistit nauhakengät ja sitten matkaan.

Mari sonnustautui jo aamulla, sillä heti töiden jälkeen hän kiiruhtaisi tapaamaan minua kertoakseen kansallispuvuista. Työpäivä eteni tavanomaisesti, viimeisenä ohjelmassa oli kokous tietoliikennealalla työskentelevän miesporukan kanssa. Miehet tulivat paikalle siisteissä toimistovaatteissaan, Mari kansallispuvussaan.

Kukaan miehistä ei kysynyt mitään. Kasvot lepäsivät ilmeettöminä.

Viis miehistä

Minäkin olen tänä aamuna pukenut päälleni lainaksi saamani kansallispuvun. En ole käyttänyt sellaista koskaan aiemmin.

Kun kiidän junalla Helsingistä kohti Jyväskylää ja Mari Varosta, minulle käy kuten Marille. Kohtaamani miehet esittävät, että eivät huomaa asuani.

Muut kyllä panevat sen merkille. Ikäihmiset ja lapset hymyilevät, samoin enemmistö naisista. Ihanaa nähdä perinneasu, valkohiuksinen rouva huikkaa. Tahtoo, taapero ilmoittaa ja tavoittelee helmaani.

Kansallispuku herättää tunteita.

Kuvittelin etukäteen, että olisin uskomattoman kiusaantunut kansallispuvussa.

Myös nuoriso noteeraa puvun, mutta ei myönteisessä mielessä. Silmien muljauttelua ja supinaa, tirskahduksia.

Ja sitten ovat miehet, keski-ikäiset miehet. He eivät vahingossakaan reagoi millään tavalla. Ei katseita, ei kiinnostusta. Ehkä se on huomaavaisuutta, mahdollisesti jotain muuta.

Kansallispukuharrastaja Mari Varosella tosin on toisenlaisiakin kokemuksia. Kerran hän kulki kansallispuvussa, kun Kirkkopuistossa 200 metrin matkalla neljä eri miestä halusi ottaa hänen kanssaan selfien.

Minä sen sijaan setvin junassa päähineeni sotkeutuneita nauhoja ja päätän viisveisata miehistä. Paistattelen positiivisessa huomiossa, jota puvulle sataa. Olin etukäteen kuvitellut, että olisin uskomattoman kiusaantunut kansallispuvussa. Mutta oloni on mukava ja hyvällä tavalla myös hieman juhlava.

Liikutuksen hetki

Yllätyksekseni koin pukuun liittyvän hartaan hetken heti aamulla, kun pukeuduin yksin kotona.

Ylläni oli jo raskas, pitkä hame ja sen alla polvisukat. Oli valkean paidan vuoro. Irrotin paidan henkarista ja tajusin: Puuvilla on upeaa. Ohutta mutta vahvaa, sileää. Vaatimatonta, silti luksusta.

Ajattelin ketjuliikkeistä ostamiani lötköjä vaatteita. Ne nyppyyntyvät nopeasti ja päätyvät kierrätyslaatikoihin. Sen sijaan tämä lähes 30 vuotta vanha paita on yhä käytössä ja virheetön. Silmäni kostuivat.

Pujottaessani käsiä hihoihin lumouduin rannekkeiden yllä olevista avolaskoksista. Niin pieniä, niin jämptejä. Silitin tovin koristeellisia nappeja, sitten ujutin ne silmuihin.

Tiedostin, että pukuni on hieno, ei vaan enemmän, upea. Vaikka en harrasta käsitöitä, ymmärsin kunnioittaa pukua.

Täysi hurahdus

Kansallispuku päällä on juhlava tunnelma.

Kun Mari kerran kulki kansallispuvussa, 200 metrin matkalla neljä eri miestä halusi ottaa hänen kanssaan selfien.

Jyväskylässä minua odottava Mari Varonen puolestaan on kunnianhimoinen perinnekäsitöiden harrastaja, ja juuri siksi hän kansallispuvuista kiinnostuikin.

Kansallispuvut pohjautuvat tavallisen kansan 1700- ja 1800-luvuilla käyttämiin juhla-asuihin, joihin rahvas oli omaksunut piirteitä ylemmiltä säädyiltä. 1900-luvun alussa kansallispuvuista tuli helsinkiläisen sivistyneistön trendikäs harrastus.

Itsenäisyysaateen voimistuessa pukuja ommeltiin salaa, ja itsenäistymisen jälkeen ne levisivät maaseudulle. Pukujen kultakausi oli 1930- ja 1950-luvuilla.

Sittemmin suosio on hiipunut, mutta Marin kaltaisten harrastajien joukko on intohimoinen.

Mari yritti antautua kansallispuvuille ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Hän ryhtyi ompelemaan kotiseutunsa Jaalan pukua, mutta homma jäi kesken paidan rannekkeen nirkko-ompeleen kohdalla, ja siinä se jumittaa edelleen.

Kaksi vuotta sitten Mari huomasi internetin kirpputorisivustolla myynnissä olleen kansallispuvun. Hän osti sen ja kohta toisen. Vuoden päästä pukuja oli koossa 60, nyt sata. Ne on pakattu siististi säilytyslaatikoihin makuuhuoneeseen.

Aarre satasella

Vaikka kaikkiaan naisten kansallispukuja on 400 erilaista, Marin alkaa olla jo hankalaa löytää uusia pukuja. Kokoelmiin kuulumattomia pukuja ei enää tule vastaan noin vain.

Kaukolan ja Kirkkonummen pukuja pyörii myynnissä runsaasti, niistä on tykätty tanhupiireissä. Samoin sinisestä Munsalan puvusta.

Mutta välillä käsiin osuu harvinaisuuksia, joista ei tahdo löytyä tietoa mistään. Ei verkosta eikä vanhoista kirjoista, joita Mari on haalinut divareista.

Marin viimeisimmästä hankinnasta sitä myyvä herrahenkilö osasi kertoa ainoastaan, että se on hänen mummonsa puku 1930-luvulta. Kun Mari kyseli mummon juurista, hänelle valkeni, että kyseessä oli Snappertunan puku.

”En ole nähnyt semmoista ikinä missään. Mieletön aarre! Maksoin siitä satasen.”

Lihavampi nykynainen

Tällä hetkellä kansallispukuja on myynnissä paljon, kun perikunnat tyhjentävät varastoja. Periaatteessa nyt on ostajan markkinat, käytännössä välttämättä ei: vanhat puvut ovat niin pieniä – hameiden vyötäröt ovat monesti vain 62-senttisiä – että ne eivät solahda useimpien nykynaisten ylle.

Pienikokoisella Marilla ei ole tätä ongelmaa, ja katoavan perinteen pelastaminen kiehtoo häntä. Mari on opiskellut taidehistoriaa, etnologiaa ja sen semmoista ennen kuin vaihtoi alaan, jolla on todennäköisempää työllistyä.

”Kansallispuvut on loistava keräilykohde, sillä keräilyllä on loppu. Kun minulla on kaikki 400 pukua, se on sitten siinä. Lahjoitan puvut jonnekin.”

Missä kotiseutuni on?

Perinnekäsityöt – ei minun juttuni. Ei varsinaisesti kulttuurihistoriakaan. Lisäksi kansallispuku on aina jonkin paikkakunnan puku, ja sekin tuntuu hankalalta.

Vaikka jokainen voi käyttää minkä tahansa seudun kansallispukua, halusin, että lainaamani puvun paikkakunta olisi merkityksellinen. Mutta kotiseutu on minulle kinkkinen käsite.

Olen kasvanut Tuusulassa mutta sukkuloinut kouluissa ja opiskelemassa eri paikkakunnilla. Vaikka asun nykyään Vantaalla, miellän kotipaikakseni koko pääkaupunkiseudun.

Lopulta päätin, että lainaan puvun Asikkalasta, josta molemmat vanhempani ovat kotoisin ja jossa itsekin mökkeilen. Soitin isäni kotikylään Vähimaalle, isän lapsuudenkodin naapurissa sijaitsevan maatilan eläköityneelle emännälle.

Kyllä, Saara Kommeri sanoi puhelimeen. Hänellä on Nastola-Asikkalan kansallispuku, jonka hän ompeli kansalaisopiston kurssilla vuonna 1989. Toki pukua saa lainata jutuntekoa varten.

Halusin kertoa heti puhelimessa, millaisesta jutusta on kyse, sillä monen mielestä kansallispukua sopii käyttää ainoastaan arvokkaissa juhlatilaisuuksissa. Jännitin selittäessäni, että matkustan puku päälläni Jyväskylään.

Saarasta idea oli hyvä. Junamatka puku yllä oli perusteltua, olinhan menossa tapaamaan kansallispukujen keräilijää.

”En suhtaudu kansallispukuun kovin tiukkapipoisesti”, Saara sanoi.

”Käytän sen kanssa jopa pieniä korvakoruja.”

Nauroin tajuamatta, että kyseessä ei ollut vitsi.

Kansallispuku ei innosta nuorisoa.

Kansallispukukengät ovat joko koristelemattomat avokkaat tai mustat nauhakengät, kuten Mari Varosella (oik.). Vieressä seisovan toimittajan kengät eivät ole asianmukaiset, mutta ne olivat jalan loukkaantumisen takia ainoa vaihtoehto.

Kansallispukupoliisi

Niin, ne kansallispukuihin liittyvät lukemattomat säännöt, joiden soveltamisessa Kansallispukuraati ja Suomen Kansallispukukeskus opastavat.

Jos ummikko kaivautuu nettiin etsimään kansallispukujen käyttöohjeita, hän järkyttyy. Sääntöjä on runsaasti, ja ne ovat yksityiskohtaisia.

Esiliinan on oltava noin kämmenen leveyden verran hametta lyhyempi, internet opastaa. Hiukset kammataan sileästi pois otsalta päähineen alle. Polvisukat sidotaan polvitaipeesta sukkanauhoin, jotka voivat olla esimerkiksi pirtanauhaa.

Ja niin edelleen.

Vähempikin riittää karkottamaan asiaan perehtymättömän. Niin myös kansallispukukeräilijä Mari Varosen puolison.

Kun Mari patistaa miestään Mika Laitista kertomaan, miksi tällä ei ole yhtään kansallispukua, seuraa napakka keskustelu.

Mika: ”Se on niin tarkkaa se perinne. En siedä pikkutarkkoja sääntöjä.”

Mari: ”Kun säännöt tuntee, niitä voi rikkoa.”

Mika: ”Joku tulee sanomaan.”

Mari: ”Ai kansallispukupoliisi? Tuo on juuri se asenne, joka monilla on. Ihmiset on peloteltu.”

Sekakäyttö sallittu

Mari itse toisaalta rikkoo sääntöjä, toisaalta vaalii niitä. Vanhoillisten mielestä on asiatonta, että hän yhdistelee puvun osia arkivaatteisiinsa. Tavallisimmin liivin kynähameeseen, ja joskus pikkumustaan pukeutuessaan Mari laittaa päähänsä pintelin.

Sekakäyttö on nykytrendi, mikä on Marin mielestä mahtavaa.

”Tällä tavalla saadaan kansallispuvuille käyttäjiä myös jatkossa. Jos vaaditaan, että aina pitää pukeutua koko pukuun, ei tavoiteta kuin tanhuajia ja muita kaikkein intohimoisimpia harrastajia.”

Joidenkin mielestä on myös väärin, että Mari ehostautuu, vaikka yllä on kansallispuku. Mari ei piittaa.

”Se on osa identiteettiäni. En mene minnekään ilman meikkiä, en edes tallille.”

Sen sijaan näitä sääntöjä Mari noudattaa:

Kansallispuku ei innosta nuorisoa.

Toimittajan (vas.) yllä on Nastola-Asikkalan kansallispuku, jonka kanssa käytetään päähän pinneillä kiinnitettävää tanoa. Kansallispukukeräilijä Mari Varosen Kokemäen pukuun puolestaan kuuluu tykkimyssy.

Hän ei käytä yhtä aikaa osia eri kansallispuvuista, se on täysi tabu. Ei myöskään koruja lukuun ottamatta kihla- ja vihkisormuksia. Kellon Mari sujauttaa kansallispukuun kuuluvaan taskuun, eräänlaiseen vyölaukun edeltäjään.

Lisäksi on vielä yksi sääntö, jonka suhteen Mari on ehdoton. Kaltaiseni maallikon korviin sääntö kuulostaa mielipuoliselta.

Tabu: ompelukone

Ei ompelukonetta. Ymmärsit oikein, ompelukonetta ei käytetä. Kun kansallispukukeräilijä, perinnekäsityöintoilija Mari Varonen muokkaa ostamiaan kansallispukuja, hän ompelee käsin joka ikisen piston, myös pitkät saumat.

Marin suhtautuminen nykytekniikkaan ei selitä valintaa. Hän työskentelee internetin opetussisältöjen parissa. Kesken tapaamisemme hän kummastelee, miksi teen muistiinpanoja kynällä vihkoon – vanhanaikaisilla välineillä.

Minkä takia Mari siis kieltäytyy käyttämästä ompelukonetta korjaillessaan kansallispukuja? Eikä Mari ole ainoa. Valtaosa harrastajista ompelee pukunsa nykyään käsin.

Taustalla vaikuttaa nyt jo lakkautettu Kansallispukuneuvosto, joka alkoi tarkastaa pukuja 1980-luvulla. Vastasivatko ne esikuviaan?

Tarkistusten seurauksena 1960-luvun hurlumheissä lyhentyneet helmat pitenivät ja hameet rehevöityivät. Esiliinat otettiin taas käyttöön. Paluu juurille merkitsi myös paluuta käsinompeluun.

Edes Mari Varosen puoliso Mika ei aivan ymmärrä käsinompelun pointtia.

”Eihän metrin tai kahden päästä huomaa, jos on käyttänyt ompelukonetta”, hän yrittää.

Pieni pukusanasto

Aivia Verbi, harsimisen tapaista ompelemista käsin.

Aliset Pitkän paidan alaosa, karkeampaa kangasta kuin alaosa.

Flammuvärjäys Menetelmä, jossa lanka sidotaan kuvion kohdalta ennen värjäystä. Sidotut kohdat eivät värjäydy.

Hankkipaita Lyhyen paidan alle puettava aluspaita.

Huopalääppä Miehen päähine, malliltaan suikkamainen.

Körtit, vollit Liivin tai röijyn takana olevat laskokset.

Natsi Eräisiin karjalaisiin kansallispukuihin kuuluva päähine, jossa on näyttävät, kasvoilla roikkuvat hapsut.

Nirkko Yksinkertainen reikäommel, koristaa usein paidan ranneketta.

Perväskä Nuorten naisten päähine, eräänlainen pinteli.

Pinteli Nuorilla neidoilla päähineen korvaava värillinen päänauha.

Röijy Lyhyt takki, sekä naisten että miesten käyttämä.

Tano Naisen päähine, jossa pieni keskiö ja ympärillä pitsiä.

Tanu Valkoisesta pellavapalttinasta tehty myssy, etuosassa usein pitsi.

Tykkimyssy Paperista kovetettu koppamainen myssy, päällystetty tavallisimmin silkillä. Takana silkkirusetti, eteen asetellaan osin myssyn alle tykkipitsi.

”Mutta sen tietää”, Mari vastaa ja lisää hetken päästä:

”Olen tosin miettinyt, että jos 1800-luvun naisilla olisi ollut ompelukoneet, he olisivat kyllä varmaan käyttäneet niitä.”

Mieskin sulaa

Illalla kotimatkalla olen jo konkari kansallispuvun käyttäjänä. En enää tallo helmoja noustessani junan jyrkkiä rappuja, eivätkä päässäni töröttävän tanon nauhat takerru jatkuvasti joka paikkaan.

Päätän, että Nastola-Asikkalan pukuni on täydellinen asu lompsia junan ravintolavaunuun nauttimaan pullo olutta. Ja silloin se tapahtuu. Kun tiskin takana työskentelevä mies nostaa katseensa, hänen kasvonsa hulahtavat hymyyn.

”Oi, oletpa hauska näky! Lisää tällaisia asuja”, mies huudahtaa, ja minä virnuilen mielessäni: pukuni selätti teidät, senkin keski-ikäiset köriläät.

Mies kertoo, että hänen kotikylillään ihmiset omistavat kansallispukuja, mutta ei hän, se tuntuisi hassulta. Ei hän osaisi sellaisessa olla.

Älä sano, ajattelen. Tuolta minustakin tuntui vielä tänä aamuna. Vaan tässä minä nyt istuskelen, ihan muina muijina.

Kotona riisun puvun hellävaraisesti ja päätän pestä paidan heti huomenna. Saara Kommeri tarvitsee pukunsa takaisin. Hän laittaa sen ylleen Asikkalan kunnan järjestämään itsenäisyysjuhlaan, ei puhettakaan muusta asusta.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Reportaasi: Tano takaraivolle ja ihmisten ilmoille – tältä tuntuu esiintyä kansallispuvussa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X