Tuula-Maria muisti raiskauksensa vasta aikuisena: ”Näin minulle kävi”

Kun Tuula-Maria Ahonen joutui nuorena raiskatuksi, hän halusi unohtaa koko tapahtuman. Ja onnistuikin vuosikymmeniksi. Kunnes keskustelu seksuaalisesta väkivallasta nosti muistot pintaan ja Tuula-Maria päätti puhua.

Pidin nuorena itseäni fiksuna ja sievänä naisena, jota miehet kunnioittavat. Liftasin tyttöystäväni kanssa ja yksin, enkä koskaan kohdannut vaaratilanteita.

Uskoin olevani turvassa. En ainakaan uskonut, että voisin joutua raiskatuksi. Kunnes tilanne tulikin vastaan hyvin yllättävässä paikassa, tekijänä hyvin yllättävä henkilö.

Olin tuolloin jo aikuistunut ja opiskelin yliopistossa. Eräänä iltana vieraanani opiskelija-asunnossani oli puolituttu pappi. Hän esiintyi julkisuudessa hyvin ihmisystävällisenä.

Meidän suhteemme oli älyllisen kunnioittava. Luotin häneen. Mutta vastoin kaikkia odotuksiani ilta päättyi siihen, että pappi raiskasi minut.

Tajusin tilanteessa, että en kykene vastustamaan miehen fyysistä ylivoimaa. Olin pakotettu alistumaan.

Ei sopinut mieskuvaani

Tapahtuneen jälkeen olin typertynyt. Torjuin kokemuksen mielestäni, sillä en halunnut uskoa sitä todeksi.

Tekonsa jälkeen pappi lähti kotiinsa. Myöhemmin hän pyyteli moneen kertaan anteeksi tapahtunutta. En ottanut vastaan anteeksipyytelyjä, olin vain kiusaantunut. Emme tavanneet enää sen jälkeen.

Häpesin raiskausta. En halunnut miettiä sitä, en halunnut muistaa olleeni mukana noin nöyryyttävässä tapahtumassa.

Minulla oli tuolloin vahvasti pärjäävän ja älykkään naisen identiteetti. Tähän ei sopinut se, että mies raakaa fyysistä voimaansa käyttämällä pystyi alistamaan minut tahtoonsa ja tarpeisiinsa. Että hän pystyi rikkomaan rajani.

Minulla oli ollut isä, joka arvosti ja kunnioitti minua, kuten hän kunnioitti yleensäkin naisia. Hän oli aikaansa edellä oleva feministi-isä, joka erosi kirkosta, kun piispa ei hyväksynyt naispappeutta.

Raiskaava pappi omassa kodissani oli niin kertakaikkisen sopimatonta identiteettini ja mieskuvaani, että torjuin kokemuksen muististani.

Halusin vain unohtaa raiskauksen0

Siihen aikaan ei luultavasti ollut mahdollisuutta tehdä tuollaisesta tapahtumasta rikosilmoitusta. Jos oli, en tiennyt siitä. Enkä olisi sitä tahtonutkaan tehdä, sillä en halunnut puhua asiasta vieraille ihmisille. Halusin vain unohtaa.

En puhunut tapahtuneesta kenellekään vuosiin. En myöskään itse ajatellut sitä, onnistuin jotenkin unohtamaan että sellaista oli tapahtunutkaan.

Elämä kulki eteenpäin. Tuli työ, aviomies ja kaksi lasta ja kaksi koiraa. Koko perhe-elämä kiireineen.

Aviomies muistaa, että jossain vaiheessa olin kertonut hänelle tulleeni raiskatuksi. Hän oli tietysti järkyttynyt kuulemastaan. Erityisesti häntä oli järkyttänyt, että raiskaaja oli pappi.

Itse en edes muistanut, että olin miehelleni kertonut. Olin varmasti vain hetkeksi raottanut häpeäkomeroni ovea, jonka jälkeen suljin sen taas tiukasti kiinni. Näin tapahtumaa ei tarvinnut ajatella.

Äidin tulee olla vahva

Kun seksuaalista häirintää ja väkivaltaa vastustanut #metoo-kampanja täytti sosiaalisen median viime vuonna, pidin asian esiin nostamista hyvin tervetulleena. En tosin ensin edes tajunnut, että se voisi koskea minuakin.

Olisin voinut hyvin laittaa monien muiden lailla Facebookiin tunnuksen #metoo. En laittanut, sillä en nähnyt siihen syytä. En tahtonut muistaa, että seksuaalinen häirintä liittyisi mitenkään minuun.

Vähitellen, muiden kokemuksia lukiessa, aloin muistaa, mitä minulle oli tapahtunut. En silti tuonut esille omaa kokemustani.

Suuri syy oli se, että en olisi halunnut tytärteni näkevän tarinaani. En ollut kertonut heille siitä, en halunnut, enkä voinut.

En halunnut myöntää lapsilleni, että äidille voisi tapahtua jotain näin pahaa ja loukkaavaa. Äitihän on hoitava ja suojaava, hänen tulee olla vahva ja puolensa pitävä. Ei äiti voi joutua näin nöyryytetyksi ja alennetuksi.

Kertoisinko raiskauksesta ystävälle?

Mietin, voisinko avata keskustelua naisystävän kanssa aiheesta. Päätin, että en, koska hänhän voisi reagoida loukkaavalla tavalla. Muistin, kuinka kerran kerroin omaan äitiini liittyvästä ikävästä kokemuksesta fiksulle, uskovaiselle kaverilleni. Hän vastasi toteamalla, että onneksi hänen äitinsä ei ole tuollainen.

Koin, että hän suhtautui loukkaavasti kertomaani kipeään asiaan. Niinpä ystävyytemme päättyi tähän lauseeseen. En halunnut altistaa itseäni vastaavalle kommentoinnille paljon herkemmän asian suhteen.

Suomessa esimerkiksi elokuva-alalla ilmi tulleet seksuaalisen häirinnän tapaukset kuohuttivat minua kovasti. Osallistuin Facebook-keskusteluihin, joissa eläydyin voimakkaasti naisiin, jotka ovat vuosia vaienneet kokemuksistaan. Aviomieheni ei oikein ymmärtänyt kiihkoa, jolla asiasta puhuin.

Otin oman raiskaukseni uudestaan esille aviomieheni kanssa. Hän luuli, että tapaus on jo käsitelty, eikä heti ymmärtänyt sen heränneen mielessäni uudelleen eloon.

Kerrotaanko ­sinulle?

Jos ystäväsi kertoo sinulle raiskauksestaan, ole tietoinen, että liikutte nyt erittäin herkällä alueella, jossa on suuri riski tulla satutetuksi. Virittäydy tämän mukaisesti, kohtaa toinen hellävaraisesti.

Koita siirtää syrjään oma ahdistuksesi, vaikkei tapahtuneesta kuuleminen olisikaan helppoa.

Osoita ensimmäiseksi myötätuntoa ja ymmärrystä. Mahdolliset neuvot tai omien kokemusten jakaminen tulevat myöhemmin.

 

Kenen kuuluu hävetä?

Aloin miettiä omaa häpeääni. Se tuntuikin nyt väärältä. Miksi minä häpesin sitä, että olin joutunut raiskatuksi? Pappihan se oli väärin tehnyt, en minä.

Jäin pohtimaan, mahtoiko pappi kantaa teostaan mielessään häpeää. Miksi minä kannan? Miksi lukuisat muut raiskauksen kokeneet kantavat häpeää?

Pikkuhiljaa minulle valkeni, että vaikeneminen ja väärän häpeän kantaminen mahdollistavat pahan jatkumisen.

Niinpä päätin kertoa. Koska olen toimittaja, päätin kirjoittaa asiasta.

Huomasin, että kaapista tulo todellakin alkaa vapauttaa. Rohkenin kirjoittaa naispuoliselle ystävälleni, että olen joutunut kokemaan raiskauksen. Jo tuota viestiä kirjoittaessani aloin ymmärtää, että minun ei tarvitse tuntea häpeää tapahtuneesta.

Ei ole häpeä, että en tuolloin kyennyt pitämään puoliani vahvemman väkivaltaa vastaan. Kukaan viime vuosituhannella ei ollut puhunut minulle itsepuolustustekniikoista. Ei ole häpeä, että en osannut niitä. Eikä ole häpeä, että hyvin yllättävässä tilanteessa tutun ihmisen ryhtyessä raiskaamaan en kyennyt kuin alistumaan.

Pelkoni naisystävän loukkaavasta reagoinnista osoittautui vääräksi. Hän ilmaisi ymmärrystä ja oli pahoillaan puolestani.

Olen lukenut raiskattujen naisten kokemuksia ja tiedän, että monet ovat joutuneet kokemaan hyvinkin loukkaavaa suhtautumista kertoessaan tapahtuneesta. Pahimmillaan kuulija voi ymmärtämättömällä asenteellaan aiheuttaa pahaa jälkeä toisen mielessä.

Saa olla salaisuuksia

Kun olin päässyt kertomisen alkuun, halusin jutella asiasta ammattilaisen kanssa. Otin yhteyttä erityistason seksuaaliterapeutti Kristiina Hannilaan.

Hän lohdutti kertomalla, että raiskatun tuntema häpeä on hyvin luonnollista ja ymmärrettävää. Raiskaus kajoaa ihmisen seksuaalisuuteen, joka kuuluu ihmisen ydinminän alueelle.

Seksuaalisuus on hyvin henkilökohtainen, suojaamisen arvoinen alue. Väkivaltainen tunkeutuminen tälle alueelle on rikos. Se hävettää, ja häpeä saa uhrin sulkemaan suunsa.

Hannilan mielestä tapahtuneesta ei tarvitsekaan kertoa heti, jos ei halua.

”Ihmisellä saa olla salaisuuksia,” hän sanoo.

Silti rikosilmoitus kannattaa tehdä. Vaikka oikeudenkäynti saattaa olla raskas prosessi, se on usein uhrille myös voimaannuttava ja vapauttava kokemus.

”Uhri tulee näin kuulluksi ja vastuu siirtyy tekijälle”, Hannila kuvailee.

Jos ajatus rikosilmoituksen tekemisestä intiimissä asiassa ahdistaa, neuvoja ja tukea voi saada esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinaisesta.

Syyllistämistä ei tarvita

Metoo-keskusteluissa monet kyselivät seksuaalisen häirinnän tai väkivallan kokeneilta, miksi nämä eivät olleet kertoneet asiasta heti. Minusta tuntui, että tällaiset kysyjät eivät ymmärtäneet ihmisen mieltä. Se kun ei aina toimi ulkopuolisen näkökulmasta järkevästi.

Hannila kuitenkin ymmärtää. Hän kertoo, että on hyvin tyypillistä, että trauman kokeneilla kestää aikansa ennen kuin he voivat puhua aiheesta.

Jotkut nuoret tytöt taas purkavat ahdistustaan puhumalla tapahtuneesta kaikille. Hannilan mukaan siinä on kuitenkin riski, että joutuu kohtaamaan hyvinkin tökeröä ja loukkaavaa suhtautumista.

Toisinaan jopa läheisen taholta.

Ei ole tavatonta, että tyttären kertoessa raiskatuksi joutumisestaan, äiti tokaisee: ”Enkö minä ole varoittanut sinua?” Äiti reagoi syytöksillä, koska kokee itse niin suurta ahdistusta tapahtuneesta.

Hannila korostaa, että vereslihalla oleva ihminen ei tarvitse syyllistämistä, vaan ymmärrystä ja tukea. Kuuntelijan on tärkeää todeta ääneen, että se mitä tapahtui oli vääryys ja rikos. Hänen tulisi yrittää ymmärtää uhrin tunteita, rauhoittaa ja lohduttaa. Vahvistaa tunnetta siitä, että tästä kyllä selvitään yhdessä.

Ennen kuin tapahtumasta kertoo ystävälleen kannattaa Hannilan mielestä tehdä tunnusteluja toisen asenteista. Ilmiöstä voi puhua yleisellä tasolla. Jos toisen asenteet vaikuttavat jyrkiltä, on parempi suojautua ja jättää kertomatta omasta kokemuksesta.

Tuula-Maria Ahonen

Kaksinkertainen häpeä

Kuunnellessani terapeutin näkemyksiä tunsin helpotusta. Häpeäni olikin tilanteessa luonnollinen ja ymmärrettävä tunne. ”Ihmisellä saa olla salaisuuksia” -lause oikeutti minulle yksityisyyteni suojan.

Toisaalta joudun pohtimaan sitä, että oman raiskaukseni aikaan en edes voinut kuvitella, että jostain voisi löytyä ymmärtävää ja tukevaa suhtautumista minun kärsimykselleni. Onkin hyvä huomata, että tässä asiassa on menty eteenpäin.

Hannila tietää, että hyvin usein naiset syyllistävät itseään raiskauksesta. He pohtivat, miksi lähtivät miehen matkaan, miksi luottivat tähän ja kutsuivat jopa kotiinsa. Moni syyttää itseään siitäkin, että ei osannnut puolustaa itseään riittävän voimakkaasti.

”Uhrin on kuitenkin tärkeä ymmärtää, että hän ei ole vastuussa toisen teosta,” Hannila sanoo.

Hannila antaa minulle tunnustusta siitä, että kerroin tapahtuneesta aviomiehelleni.

Intiimi salaisuus voi vaikeuttaa aviollista suhdetta. Mutta toisaalta voi olla myös niin, että raiskaaja löytyy kotoa.

Voisin kuvitella, että vieläkin vaikeampaa on ottaa asiaa puheeksi, jos raiskaaja on luotettavana pidetty tuttu tai perheenjäsen. Häpeä kaksinkertaistuu.

Voinko ymmärtää itse?

Raiskauksen uhri voi olla kuka tahansa. Nuori, aikuinen, vanhus, lapsi.

Tästä tiedosta huolimatta moni muukin ajattelee kuten minä silloin nuorena, että raiskaukset tapahtuvat ”niille muille”. Että minulle ei voi niin käydä.

Elämä kuitenkin voi yllättää meistä jokaisen, myös ikävillä tavoilla.

On selvää, että haluamme torjua pahan, joka voi kohdistua meihinkin. Ehkä juuri siksi emme vielä osaa keskustella syvästi loukkaavasta tilanteesta tarvittavalla herkkyydellä.

Ehkä voisimme aloittaa myötätunnolla itseä kohtaan.

Tänään auringossa kävellessäni mietin edelleen asiaa. Voinko todella hyväksyä sen, että olen joutunut kokemaan raiskauksen? Voinko ymmärtää sen, että minulla ei ollut voimia ja keinoja estää sen tapahtumista?

Vähitellen alan nähdä tilanteeni objektiivisemmin. Näin minulle kävi. Näin on käynyt tässä maailmassa miljoonille ja miljoonille naisille tätä ennen. Ja ikävä kyllä, tulee vielä käymään.

En tunne vihaa enkä katkeruutta, mutta kevyt häpeä saattaa vielä käväistä mielessäni. Näinhän on ollut niin pitkään tapana tuntea. Näin monet muutkin vielä tuntevat.

Uusi avautuminen

Mieheni on elänyt mukana tässä avautumisessani. Kun viimein päätin kertoa kokemastani toiselle tyttärelleni, hän yllättäen sanoi, että olen kertonut tästä hänelle jo vuosia sitten.

En muista siitä mitään. Olin tällöinkin avannut vain hetkeksi häpeälaatikkoni ja sulkenut sen jälleen visusti.

Tytär kuitenkin kannusti ja rohkaisi. Hänestä oli hyvä, että uskalsin nyt puhua vapaammin. Toinen tyttäreni oli järkyttynyt kokemastani. Hänkin toivoo, että tilanteen käsittelemisestä on apua.

Kerroin äskettäin pienen empimisen jälkeen pitkäaikaiselle miespuoliselle perheystävälle tapahtuneesta.

Hän oli alkuun vähän yllättynyt, kun asia ei ollut tullut esille aikaisemmin. Mutta sen jälkeen hän rohkaistui kertomaan omasta ahdistelukokemuksestaan. Sekin oli tapahtunut hänen olleessaan nuori, ahdistelijana oli ollut toinen mies.

Ystäväni ei ollut puhunut tapahtumasta aikaisemmin kenellekään.

 

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Tuula-Maria muisti raiskauksensa vasta aikuisena: ”Näin minulle kävi”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X