Tarinat

Avovedessä pulikoiminen koukuttaa yhä useampia – 3 naista kertoo, miksi on silkkaa nautintoa pulahtaa uimaan

Mikä saa aamu toisensa perään pulahtamaan jääkylmään veteen tai antautumaan hurjana raivoavalle merelle? Luonnonvedessä uintia harrastavat Pia, Hanne ja Maria kertovat.

Pia tallentaa aamuhetket videotervehdyksiksi ystäville

”Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka aamu, säässä kuin säässä. Uin aina kymmenen vetoa poispäin laiturista ja kymmenen takaisin. Kutsun aamu­pulahdustani doppaukseksi”, helsinkiläinen Pia Niemi, 76, sanoo.

”Muistan lapsuudesta omat vanhempani, jotka lähtivät aamuisin yhdessä uimaan. He heittivät kylpytakin päälle ja kävelivät läheiseen rantaan. Minusta on tullut samanlainen. Heti aamulla herättyäni veivaan hularengasta tasan kolmetoista minuuttia ja kuuntelen samalla aamuhartauden. Puen kylpytakin, vedän kumisaappaat jalkaan ja suuntaan rantaan ­joko pyörällä tai kävellen.

Uiminen kuuluu aamurutiiniini olinpa missä päin maailmaa tahansa. Läheiseni tietävät, että reissuillakin minun on majoituttava lähelle vettä.

Aamuhetket luonnossa ovat upeita. Vaikka olen purjehtinut 45 vuotta, peilityyni meri tekee edelleen vaikutuksen. Miellän itseni kuitenkin enemmän kovien säiden ihmiseksi. Vaikka tyynenä avautuva ulappa on kaunis ja harmoninen, nautin enemmän rajusta säästä ja sen tuomasta haasteesta.

Merivesi myös tuntuu makeaa vettä paremmalta. Järvivesi on samettista, meri on toisenlainen, kovempi ja kiihkeämpi. En käytä mielelläni uima­pukua, sillä en halua mitään minun ja veden väliin. Alastomana vesi hyväilee minua heti syleilyssään.

Kun olin vielä työelämässä, kävin uimassa ennen töihin menoa. Nykyisin aamuhetkeni ovat kiireettömämpiä. Toisinaan otan mukaan valmiiksi haudutetun teen ja voileivät. Istun rannalla ja ihailen merta. Jokainen aamu on erilainen.

Olen ottanut tavaksi kuvata aamuhetkestäni pienen videon, jonka lähetän WhatsAppilla ystävilleni. Koska asun yksin, se on tapani kertoa läheisille, mitä minulle kuuluu ja että ajattelen heitä.”

Lue myös: Nyt polskitaan! Lääkäri listaa 7 syytä, miksi uiminen kannattaa – ja paljastaa yhden ihmisryhmän, jolle uinti ei välttämättä sovi

Kun Hanne käy kierroksilla, puoliso lähettää hänet uimaan

”Uintikokemus alkaa jo siitä, kun vedän kylpytakin päälle kotona Herttoniemessä ja aloitan kymmenen minuu­tin pyörämatkan kohti Kivinokan kesämajaamme. Mieleni rauhoittuu, kun pääsen lähemmäs merta ja kaupungin hälinä jää selkäni taakse. Sykkeeni laskee, ja koko kehoni tietää, ­että kohta on hyvää luvassa”, helsinkiläinen yrittäjä ja somevaikuttaja Hanne Valtari, 38, yrittäjä ja somevaikuttaja Helsingistä kertoo.

”Veden äärellä koen syvää yhteyttä luontoon, mikä on uskomatonta, sillä olen kuitenkin aivan Helsingin keskustan kainalossa. Metro vilahtaa taustalla, mutta Kivinokassa olo on kuin muumilaaksossa. Liu’un rauhallisella uloshengityksellä veteen, kuulostelen omaa oloani ja keskityn hetkeen.

Opiskeluaikoina kävin säännöllisesti uimahallissa, sillä se oli edullinen harrastus. Niistä ajoista mieleeni jäivät lähinnä vedessä killuvat laastarit ja aina epämiellyttävän kylmältä tuntuva vesi.

Uiminen oli lapsena luonnollinen osa arkeani. Kesäisin pulikoimme joessa, talvella isä kävi avannossa. Aikuisena luonnonvedessä uiminen on liittynyt lähinnä kesään ja mökkeilyyn. Kun korona lamaannutti harrastukset, aloin käydä meressä säännöllisesti.

Uida voi saunasta tai ilman. Kum­pikin kokemus on hyvä mutta aivan erilainen. En enää tarvitse saunaa, vaikka vesi olisi kylmääkin, mutta uinnin ja löylyjen jälkeen olo on jackymakupalamaisen venyvän onnellinen. Ilman saunaa uinti on freesaava ja piristävä kokemus. Sen jälkeen täytyy vain pukea paljon lämmintä päälle.

Kotonamme tunnetaan käsite uintivajarit, johon puolisoni viittaa, kun alan käydä turhan kovilla kierroksilla. Silloin hän lähettää minut uimaan. Kylmään veteen pulahtamisessa on jotain samaa alkukantaista kuin leijonaa pakoon juoksemisessa. Se tyynnyttää ja palauttaa. Stressini purkaantuu mereen.

Meri on minulle kuin alkukoti. Muutama minuutti siellä riittää, ja nousen rannalle tyyntyneenä ja rauhoittuneena. Toisaalta mustaan ja toisinaan hurjaankin mereen liittyy syvä kunnioituksen tunne. Kun meri ottaa minut pehmeään syleilyynsä, minun on luotettava siihen ja antauduttava kellutettavaksi.”

Joessa pinnan alla on pimeää, ja Marian mielikuvitus saa vallan

”Luonnonvedessä uiminen on osa triathlon-treeniäni. Siirryn uima­hallista avovesiin melkein heti jäiden lähdettyä, vapun nurkilla. Tuolloin veteen täytyy pukea märkäpuku sekä neopreeninen huppu, hanskat ja sukat. Ne suojaavat kylmettymiseltä, ja silti vetojen on oltava maltillisia. Kylmässä vedessä täytyy koko ajan tunnustella oman kropan jaksamista ja reaktioita”, Lieksassa asuva fysioterapeutti Maria Heikkilä, 34,  selittää.

”Kesää kohti uintitreenit muuttuvat nautinnollisemmiksi. Uin usein Lieksanjoessa, jossa vesi on tummaa ja sameaa. Joen virtaus luo erilaisia vastuksia, ja vesi tuntuu joka uintikerralla vähän erilaiselta.

Lempeässä kesäsateessa on mukava uida, kovassa tuulessa aallokko muuttaa treenin haastavaksi. Lisä­jännitystä tuo se, että pinnan alla on aina pimeää, toisin kuin uimahallissa. Siellä vesi on kirkasta ja altaan pohjassa on viiva, jota seurata. Ensimmäisillä kerroilla tuli jännä tunne, mitä kaikkea pimeydestä saattaa tulla vastaan. Mielikuvitus saa vesikasvitkin näyttämään käärmeiltä.

Uidessa aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä. Lähestyvän moottoriveneen ääni kuulostaa pinnan alla aluksi kaukaiselta hyrinältä. Välillä hengityksen lomassa on pakko kurkata, missä olen menossa.

Vedessä tunnen itseni vapaaksi, ja luonto antaa minulle voimaa haastaa itseäni. Vaikka uimiseni on tavoitteellista treeniä, suorituksessa on kuitenkin erilainen rauha. Istuskelen ensin hetken rannalla jokea katsellen ja fiilistelen. Myös treenin jälkeen on mukava olla vielä hetki veden äärellä.

Joessa uidessani mieleni rauhoittuu ja muut ajatukset unohtuvat. Hetkessä olemme vain minä, kehoni aistimukset ja ympäröivä luonto.”

Lue myös Seura.fi: Anna ja Henna uivat luonnonvesissä läpi vuoden: ”Talvella on ihanaa uida, kun ei tarvitse pelätä mitään!”

Juttu on julkaistu Kotilieden Ihana kesä -lehdessä 2022.