Vilkas vai ADHD – Diagnosoidaanko lapsia jo liian herkästi?

Lukuisille lapsille halutaan nykyään jokin neurologiseen häiriöön perustuva diagnoosi, niin myös energiselle Eerikille. Äiti oli toista mieltä.

Poika oli vaivaton synnyttää, mutta sen jälkeen mikään ei ole ollut helppoa. Elena Uusitalo, 42, muistaa ihmetelleensä jo synnytyslaitoksella, miten vauvasta voi lähteä niin kova ääni.

Heti ensimmäisestä hengenvedosta pojalla oli paljon asiaa, mutta vasta reilusti parivuotiaana puheesta alkoi saada jotain tolkkua.

Jalat pelasivat vähintään yhtä vilkkaasti. Poika saattoi pudota puusta, polkaista hetkessä naapurikylään tai kadota marjametsään pelkissä kalsareissa. Vaatteet hiersivät tai puristivat. Yksinhuoltajaperheeseen avuksi tullutta perhetyöntekijää hän viskeli kiukuspäissään mandariineilla.

Ilmiselvä ADHD, päätteli psykologi.

Vaahteramäen Eemeli, ajatteli äiti.

Eerikillä todettiin tavallista vaikeampi lukihäiriö

Nyt tämä eemeli, Eerik Uusitalo, on 13-vuotias nuorimies. Pyörä on parkissa pihalla, ja hän malttaa istuskella rauhassa keittiön pöydän ääressä.

Toisella puolella pöytää äiti huomauttaa, että pojalla ei ole koskaan ollut vaikeuksia keskittyä tai noudattaa ohjeita.

”Toki vilkas ja suuritarpeinen hän on ollut aina.”

Eerikiä on vuosien varrella tutkittu ja tarkkailtu. Elena on istunut kerran jos toisenkin koululla selvittämässä pojan tekosia. Kun pulpetit alkoivat lentää, avuksi ilmestyi lopulta erityisopettaja. Hän ymmärsi vähitellen, mistä puristi.

”Halusin halata häntä, koska hän oli valmis kuuntelemaan ja tajusi sen, mitä olin itsekin epäillyt alusta asti. Eerikillä todettiin lukihäiriö, tavallista vaikeampi.”

Eerik ei itse lähde kommentoimaan asioitaan, mutta hyväksyy äidin analyysin:

”Totta hitossa se raivostuttaa, jos jatkuvasti tuntuu siltä, että ei ymmärrä asioita samalla tavalla kuin muut ympärillä.”

Elenalla on Eerikin lisäksi neljä lasta, ja hän toimii myös omaishoitajien tukihenkilönä. Vertailupohjaa siis löytyy.

Tällä kokemuksella hän sanoo huomanneensa, että jos lapsi ei jostain syystä solahda suureen ryhmään, syytä lähdetään herkästi etsimään neurologiasta.

”Siitä on tullut muoti-ilmiö.”

Lasten psyykenlääkitys yleistyy – 2000-luvulla kaksinkertaistunut

Näin voi olla. Yhdysvalloissa ADHD- eli tarkkaavaisuus- ja ylivilkkausdiagnoosi on jo useammalla kuin joka kymmenennellä lapsella.

Suomen tilannetta ei voi tarkistaa tilastoista, koska sellaisia ei ole. Toukokuussa päivitetty ADHD:n käypä hoito -suositus kuitenkin toteaa, että diagnoosien ja hoidon piirissä olevien nuorten määrä on kasvanut täälläkin, vaikka oireiden esiintyvyys ei sinänsä ole lisääntynyt.

Lapsia tuntuvat riivaavan monet muutkin käyttäytymisen ja tunne-elämän häiriöt.

Maallikkoa tautiluokitusten kirjo hämmentää. Jos puhe ei luista, lapsi kärsii selektiivisestä mutismista. Jos hermot eivät kestä jatkuvaa meteliä, syynä voi olla aistiyliherkkyys. Sensorisen integraation häiriö voi ilmetä vaikkapa niin, että lapsi ärsyyntyy vaatteiden likaantumisesta.

Jotain kertoo sekin, että psyykenlääkkeitä käyttävien lasten ja nuorten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut. Vuonna 2003 Kelan korvaamia psyykenlääkkeitä käytti 11 500 alle 19-vuotiasta lasta ja nuorta. Viime vuonna jo 22 000.

Onko nuoruus häiriö?

Eerik ei ole ainoa Elena Uusitalon lapsista, jonka normaaliutta on kyseenalaistettu. Psykologi tarjosi Eerikin pikkusiskolle Juulialle, 10, masennuslääkitystä, jotta tämä jaksaisi keskittyä tunnilla paremmin.

”Tyttö haaveilee. Hän on semmoinen, että kun muut ovat painelleet jo ovesta pihalle, hän etsii vielä vasemman jalan sukkaa. Tykkää piirrellä ja rallatella, upota omiin maailmoihinsa. Koulussa hänet täytyy välillä herättää, mutta ei siihen minusta lääkkeitä tarvita”, äiti Elena ihmettelee.

Lapset ovat liian nopeita, liian hitaita, liian ujoja, liian päällekäyviä, liian meluisia, liian hiljaisia. Aivan liian ihmismäisiä!

Vai ovatko?

Kymmenen vuoden välein Suomessa tehdyt epidemiologiset selvitykset väittävät, että lasten psykologisten tai neurologisten häiriöiden määrä ei ole kasvanut, jos ei vähentynytkään. Vakavia oireita saattaa kuitenkin olla aiempaa enemmän.

Maailmalla ja Suomessa tehtyjen tutkimusten perusteella ADHD-diagnoosin saa samassa ikäryhmässä helpommin sellainen lapsi, joka on syntynyt loppuvuodesta, siis porukan nuorin.

Ei kai nuoruus voi olla häiriö?

Elena ei liene ainoa vanhempi, joka miettii, miten tässä käy. Kapeneeko käsityksemme ihmisyydestä, jos keskiarvosta poikkeavaa luonteenpiirrettä aletaan pitää häiriönä ja ujoutta tai vilkkautta oireyhtymänä?

Kuka näitä diagnooseja tarvitsee­ ­ – ja mihin?

Diagnoosia tarvitaan, jos ongelmat haittaavat lapsen toimintakykyä

Tampereen yliopiston lastenpsykiatrian ylilääkäri Kaija Puura opettaa yliopistossa tulevia lääkäreitä ja on hoitanut vakavasti sairaita lapsia 30 vuotta.

Lääketieteen näkökulmasta vastaus on hänestä yksiselitteinen: diagnoosia tarvitaan, jos ongelmat haittaavat oleellisesti lapsen toimintakykyä. Oleellinen on tässä oleellinen sana.

”Diagnoosin tehtävä on helpottaa lapsen elämää, antaa nimi ja selitys sellaisille oireille, jotka tekevät elämästä hankalaa. Auttaa perhettä selviytymään arjestaan.”

Kuntoutusta ja muuta yhteiskunnan tukea on vaikea saada ilman diagnoosia.

Puura ei halua määritellä, millaisten oireiden tutkiminen on lääkärin mielestä turhaa. Näin siksi, että nykykäsityksen mukaan kaikki käyttäytymisen ja tunne-elämän häiriöt ovat sitä paremmin hoidettavissa mitä aikaisemmin niihin puututaan.

”Sellainen julkinen keskustelu, jossa suru tai tavalliset kurjatkin tuntemukset leimataan masennukseksi, on toki tarpeetonta.”

Vanhemmat vaativat diagnoosia

Eerikin äiti Elena Uusitalo pelkää liial­lisen diagnosoinnin johtavan siihen, että lapsi alkaa käyttäytyä odotusten mukaan.

”Erityislapseksi leimattu lapsi oppii pelaamaan joutuessaan epämiellyttävään tilanteeseen. Hänen on päästävä siitä pois, onhan hän kaikkien mielestä erityislapsi. Tästä on keskusteltu meillä aika paljon. Välillä kovaan ääneen.”

Samaan tulokseen on päätynyt myös kasvatustieteen tohtori Juho Honkasilta tutkittuaan, mitä mieltä diagnooseista ollaan ADHD-diagnoosin saaneiden lasten perheissä.

Hän väittää, että diagnoosien lisääntyminen ei johdu siitä, että lapset oireilisivat enemmän, eikä se johdu siitäkään, että häiriöt tunnistettaisiin aiempaa paremmin.

”Diagnoosit lisääntyvät, koska niiden merkitys on lisääntynyt”, hän sanoo.

Lapset eivät itse koe tarvitsevansa mitään luokituksia, vaan saattavat päinvastoin kokea ne leimaaviksi. Kyse on siitä, että me aikuiset tarvitsemme diagnooseja helpottamaan elämäämme. Kun lapsi käyttäytyy haastavasti, on hankala ja vaikea, vanhemmille on helpottavaa saada käyttäytymiselle neurobiologinen selitys.

”Näin on pitkälti siksi, että perheillä on vahvasti sellainen kokemus, että heitä syyllistetään huonosta kasvatuksesta. Diagnoosi auttaa heitä ja lasta saamaan empaattisempaa kohtelua esimerkiksi koulussa.”

Erityislapsien tehtailua? Kova kilpailu erityisluokille

No siinä se lipsahti. Koulu.

Erityispedagogiikan professori Timo Saloviita on saanut aikaan harmaita hiuksia opettajanhuoneissa arvostelemalla koulujärjestelmää erityislasten tehtailemisesta. Hänen oma poikansa, aikanaan hyvin vilkas tapaus, sai viime keväänä vakituisen työpaikan ekonomina kansainvälisessä suuryrityksessä.

Saloviidalle on selvää, mihin diagnooseja tarvitaan.

Nopea katsaus tilastoihin: Raskaan tuen tarve kasvaa peruskouluissa vuosi vuodelta. Tällä hetkellä joka kuudes lapsi saa peruskoulussa tehostettua tai erityistä tukea. Erityisluokalla tai erityiskoulussa opiskelee yli 16 000 lasta.

Saloviidan mukaan se on aivan liikaa. Kansainvälisten vertailujen perusteella omaa ryhmää tarvitsee ja siitä ylipäänsä hyötyy puolet pienempi joukko.

Opettajien mielestä erityisluokille on kuitenkin jatkuvasti enemmän tarvetta kuin paikkoja. Siksi paikoista joudutaan kilpailemaan, ja tähän tarvitaan lippuja ja lappuja, siis diagnooseja.

”Jokainen opettaja haluaisi työskennellä sellaisten oppilaiden kanssa, jotka ovat kilttejä ja hyvätapaisia. Ei kukaan kestä luokassa kaveria, jota ei pysty hallitsemaan. Hänet on kivempi laittaa tutkimuksiin ja saada diagnoosi, jolloin on helpompi perustella rehtorille, että tämä lapsi täytyy saada pois luokasta”, Saloviita sanoo.

Lopulta kaikki kiertyy rahaan. Tai sen puutteeseen.

Saloviidan mukaan erityisluokille siirtäminen kasvoi jatkuvasti vuoteen 2010 saakka. Sen jälkeen kunnat pantiin maksamaan itse niistä koituvat kustannukset.

”Niin kauan kuin valtio maksoi kulut, siirrot lisääntyivät vuodesta toiseen. Erityisoppilaasta maksettiin jopa kolminkertainen korvaus tavalliseen oppilaaseen verrattuna. Kuntien oli helppo perustaa erityisluokkia.”

Turhaan vai varuiksi

Opettajien kouluttaja, Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila ei kiellä, etteikö kritiikki olisi oikeutettua.

Paljon tukea tarvitsevan oppilaan on saatava paljon opettajan huomiota. Kun hänellä on erityisen tuen päätös, koululla on lakisääteinen oikeus saada lisää rahaa, siis enemmän opettajavoimaa.

”Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta on ikävää, jos näitä päätöksiä tehdään rahan takia”, Niina Junttila sanoo.

Hänellä itselläänkin on kehnoja kokemuksia koulusta.

”Ekan luokan opettaja sanoi loppuvuodesta syntyneelle pojalleni suurin piirtein niin, että poika tulee ikuisesti olemaan luokan heikoin kaikissa aineissa koska I-kirjain meni välillä alhaalta ylöspäin, vaikka on annettu selkeät ohjeet kirjoittaa se ylhäältä alaspäin. Jälkeenpäin ajattelin, että oli hyvä, että opettaja sanoi näin. Sen vuoksi vaihdoin pojan toiseen kouluun, missä asiat sujuivat aivan toisin.”

Poika kirjoitti hiljattain ylioppilaaksi yhdeksän keskiarvolla. Elena Uusitalon poika Eerik selviää hänkin nykyään koulussa hyvin. Hän saa lukivaikeutensa takia tukiopetusta tunnin verran viikossa, aina maanantaisin. Se riittää.

Sparraus auttaa arjessa

Lapset eivät elä pelkästään koulussa. Niina Junttila huomauttaa, että koko maailma tuntuu nyt olevan huolissaan kaikesta. Ihmiset jakautuvat ryhmiin ja syyttelevät helposti toisiaan.

Hänellä on näppinsä pelissä siinä, että kouluun tuodaan toisenlaista henkeä, hyvinvointiin erikoistuneita opettajia. Puutteiden ja vikojen sijaan aletaan korostaa lasten vahvuuksia.

Yksi esimerkki tästä on se, miten hyviä tuloksia Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskus sai aikaan yksinkertaisilla keinoilla.

Voimaperheeksi nimettyyn hankkeeseen valittiin käytösongelmista kärsineitä nelivuotiaita satunnaisesti ympäri Suomea. He saattoivat neuvolan havaintojen perusteella esimerkiksi suuttua helpommin kuin muut lapset.

Perhevalmentaja soitteli näiden lasten vanhemmille ja keskusteli aivan tavallisista perheen arkeen kuuluvista asiois­ta. Kyseli vaikkapa, miten ruokailu sujuu.

”Lapsesta ei tehty minkäänlaisia arvioita, vanhempia vain sparrattiin toimimaan hänen kanssaan. Pelkästään tällä oli valtavan suuria vaikutuksia. Tulosten mukaan jopa puolet lasten oireilusta poistui”, Niina Junttila sanoo.

Mikä on normaalia?

Millainen sitten on normaali lapsi?

”Sellainen, joka on iloinen ja nauravainen, mutta voi myös kiukutella ja suuttua ja raivota, olla vilkas tai hiljainen, ujo ja arka. Ehkä eniten painaa se, jos lapsi on itse sitä mieltä, että kaikki on hyvin, hänellä on kavereita ja hän saa ilmaista tunteitaan”, Niina Junttila vastaa.

Elena Uusitalon ja hänen poikansa Eerikin kotona Kihniössä, pitkän ja kapean maalaistien päässä, on aikaa ja avaruutta ajatella. Parhaillaan viidettä äitiyslomaansa viettävä Elena on miettinyt paljon sitäkin, mitä kenenkin näkökulmasta tarkoittaa normaali elämä.

Kun Eerik oli pieni, vanhemmat kävivät läpi myrskyisän avioeron, mikä varmasti vaikutti lapsen mieleen ja käyttäytymiseen. Toisaalta omasta lapsuudestaan 1980-luvun Tampereelta Elena muistaa, miten kirjava kokoel­ma erilaisia taustoja ja elämäntilanteita hänen koululuokkansa lapsilla oli. Kaikista kasvoi kuitenkin niin sanotusti normaaleja ihmisiä.

”Näillä 2000-luvun kriteereillä olimme varmaan aivan umpihulluja.”

Niin olisi moni muukin. Jos 1900-luvun suurin tiedemies, suhteellisuusteorian kehittänyt fyysikko Albert Einstein eläisi lapsuuttaan nyt 2000-luvulla, hän olisi taatusti saanut diagnoosin, ehkä useitakin. Olihan hän kuuluisa raivokohtauksistaan ja hajamielisyydestään.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 19/2017.

Keskustelu

Juttu sattui osumaan silmääni ja ihan pakko kerroa ikävimmät uutiset ”Eerikin tapauksesta”. Eli keväällä koulujen päätyttyä lähti ko nuorimies ikätoverinsa kanssa ”veneileen” takaisin tuli Eerik mutta kaveri jäi kadoksiin. Oli annettu ymmärtää että poikien vene oli kaatunut ja toinen pojista hukkunut nerkoon aaltoihin. Nyt kun kesä on kulunut niin tapaus tutkittu ja viranomaiset vaikenee kun alle 15 vuotias ei ole rikosvastuussa tekemisistään ei edes vaikka todettaisiin tappaneen ikätoverinsa. Ps. Eerikin nimikin jutussa väärä hän ei ole ”Uusitalo” kun Ko äidillä lapsia useemman miehen kanssa.

Kommentoi juttua: Vilkas vai ADHD – Diagnosoidaanko lapsia jo liian herkästi?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X