Ihmiset

Isovanhemmuus on ihanaa - vai onko?

Entä jos ovet sulkeutuvat mummun nenän edessä: pysy kaukana? Tai mitä jos mummua ei huvitakaan hoitaa lapsenlapsiaan?

Isovanhemmuudesta piirtyvä kuva on tarkkaan rajattu. Vaikka siihen eivät enää kuulu annansilmät ja keinutuolit ja vaikka letut ja mansikkahillokin ovat jo marginaalissa, se tuntuu yhä kertovan vain yhtä ”oikeaa” tarinaa: isovanhemmuus on ihanaa.

Voiko isovanhempi olla kiukkuinen ja kärttyisä, mutta silti rakastava? Voiko hän tehdä muutaman inhimillisen virheen? Ja kuka oikeastaan viihtyy pelkän letunpaistajan roolissa?

– Ei kukaan varmaan viihdykään, psykiatri Anja Salmi sanoo. Hänen mielestään isovanhemmuudessa on aina ollut kysymys paljon enemmästä kuin annansilmistä ja mansikkahilloista. Isovanhemmuus tukee yhtä psyyken peruspilareista: tunnetta jatkuvuudesta.

”Poikkeavia” tarinoita on enemmän kuin uskommekaan. Joskus isovanhempien apu torjutaan kokonaan, joskus taas rajat puuttuvat puolin tai toisin lähes kokonaan.

– Isovanhemmuuteen liittyvät välienselvittelyt aiheuttavat ahdistusta, koska mielemme joutuu väistämättä lujille aina, kun välit vanhempiin tai lapsiin häiriintyvät tai särkyvät. Niin ihmismieli on rakennettu.

Anja Salmi arvelee, että keinutuolikuvan nitisemiseen tulee oma lisänsä myös vanhan ja uuden törmäyksestä. Nykyajan isovanhemmuudessa postmoderni törmää Niskavuoreen. Ongelmia näyttää tuovan myös sukupolvien välinen törmäys.

Lue lisää Kotilieden numerosta 4/2009.

Onko isovanhemmuus aina yhtä ihanaa? Kerro kokemuksistasi.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Isovanhemmuus on ihanaa - vai onko?

isoäiti

On ihanaa olla mummu ja auttaa lastenhoidossa joskus. Jatkuvaa hoitoa ei mummu enää jaksa, se kuuluu nuoremmille.
Lapsenlapsikin on iloinen päästessään mummon syliin!

fammu mallia-46

kyllä isovanhemmuus on mahtavaa.kun lapset on pieniä vaippaikäisiä niin mikä sen ihanampaa kun ovat yökylässä ja kömpivät aamulla viereen ja pulleat kädet kiertyvät kaulaan mikä ihana tuoksu heistä lähtekään??Vastuu heistä myös on aikaa ehkä enemmän kuin omille lapsille ja tietysti otettava vanhempien kasvatuslinjat huomioon tosi isovnhemmilla on omia oikeuksia lipsua hiukan???Paras kiitos siitä että on jaksannut olla heidän kanssaan kun he olivat pieniä että he tulevat vielä teini-ikäisenäkin yökylään ihan omasta halustaan!On vain osattava muuttua ajan henken mukaiseksi vaikka joskus pyöritteleekin silmiään??On mukavaa ommistaa lapsenlapsia!

mummo 72-v.

On rikkaus omistaa lastenlapsia. Heiltä saa paljon, joskin myös he saavat elämäänsä monenlaista vaihtelua isovanhemmiltaan. Lastenlapsia täytyy myös kuunnella ja samalla kuitenkin pyrkiä noudattamaan heidän vanhempiensa kasvatus- ym. periaatteita.
Mummo ja pappa voi opettaa lapsenlapsille mm.käsitöitä, leipomista, teatterissa, konserteissa,museoissa ym.käyntiä. Lasten vanhemmilla ei tähän ole aina mahdollisuutta. Myös entisaikojen elämäntavat kiinnostavat pikkulapsia.
On ihana,kun pieni lapsi kysyy: Mummo, rakastatko sinä minua yhtäpaljon kuin minä sinua ? Tai illalla kun rupeamme nukkumaan: Ollaan jo valmiiksi kasvot ”vastakkain”, niin aamulla nähdään heti toisemme kun avaamme silmät.

Tyttären ja pojan perheen mummi

Kristiina Harjulan jutusta sai sen käsityksen että isovanhempien tulee olla hiljaa ja alistua kaiken, huononkin käytöksen edessä mitä liiankin usein lastenlasten vanhemmilta saa. Minusta se ei ole oikeanlaista ajattelua. Nuorilla pareillakin on velvollisuus hyvään käytökseen isovanhempia kohtaan, samoin kuin isovanhemmilla nuortaparia kohtaan. Millaisen kuvan lastenlapset saavat ihmissuhteista jos mummulle vihoitellaan siitä syystä ettei se ole sataprosenttisesti onnistunut omassa kasvatustyössään. Kaikki me olemme keskeneräisiä. Aikuisten lastemme tehtävä on jatkaa kypsymistä ja kasvua eteenpäin siitä mitä saavutimme heidän kasvatustyössään. Joudummehan me työssämmekin olemaan vajavaisina vajavaisten ihmisten joukossa ja selviytymään. Miksi ei isovanhempien kanssa. Myös vaikea isovanhempi on oikeutettu tapaamaan lastenlapsiaan. Isovanhempien eristäminen ulos lastenlasten elämästä on julmaa henkistä väkivaltaa. Ne legendat jotka elävät varsinkin miniöitten ja vävyjen puheissaanopeista, ei tule automaattisesti soveltaa mummoihin ja vaareihin. Nuoret paritkin voisivat joskus pinnistellä sukusuhteissa muutakin kuin hyötytarkoituksessa.

Myös hauras on hyvää ja kaunista

Isovanhemmuus tosiaan viestii elämän jatkuvuudesta ja on psyykken peruspilari. Lapsen eristäminen vaikka toisesta isovanhempisuhteesta rikkoo sitä. Suhdetyö isovanhempiin on myös lasten vanhempien tehtävä, ei yksin isovanhempien. Varsinkin nuori polvi näyttää laajemminkin ajattelevan toisin. Halutaan kulkea vain tunneskaalojen mukaan ja unohtaa ihmissuhteiden rakentamisen vastuu josta hyötyisivät kaikki osapuolet. Suhteiden rakentaminen ja ylläpitäminen lastenlasten perheiden ja isovanhempien välillä vaikuttaa hyvinvointiimme mitä suuremmassa määrin. Vaikeimmissakin suhteissa ”anteeksiantotyö” kannattaa. Se eheyttää kaikkia osapuolia. Luulen että välinpitämättömyys näissä asioissa on syntynyt siitä ettei meidän yhteiskunnassamme ole ollut vuosikymmeniin vastuun velvoitetta eri sukupolvien kesken. Ajatellaan, että kaiken vanhan, raihnaisen, vaikean ja rikkinäisen huolehtikoon yhteiskunta.

fammu mallia 46

jatkoa kommenttiin fammu mallia46, lapsenlapseni ovat avoparin eron lapsia ja huomaan heidän hakeevan huomiota ja ehkä he haluavat olla vielä lapsia meidän kanssa, ja se heille suotakoon mutta missään tapauksessa ei saa mennä syyttelemään poissa olevaa vanhempaa ..vaikka joskus tekisi mielikin??koska onhan se oma lapsi aina lähellä sydäntä ..meillä ön onni olla läsnä lasten syntymäpäivillä äidin uuden perheen luona ja todeta että ”isäpuoli” on lapsenlapsillemme erittäin tärkeä ja hyväksyy myös meidät?+tämä on nyykyaikaa????????terveisiä kikille isovanhemmille!

Ritva

Lapsenlapsemme olivat viikonlopun mummun ja papan luona. Sunnuntai-iltana tyttäreni jutteli Kallen 4v kanssa .Poika oli viihtynyt hyvin ja ollut iloinen kahdesta mummosta ja kahdesta papasta jotka hänellä on. Sitten poika oli kysäissyt :mistä niitä (mummuja ja pappoja) saa?
Lastenlapsista iloisena Ritva

Surulliset isovanhemmat

lKiitos hyvästä aiheesta.Meillä on saatu kokea poissulkemista lapsemme perheen elämästä.Emme saa mennä käymään,ei saa soittaa,vain aivan lyhyeen tekstiviestiin saa lyhyen vastauksen.Asumme kaukana toisistamme,emmekä tapaa yleensä kuin hyvin pikaisesti jouluna ja juhannuksena.Syytä emme tiedä.Toisten lastemme perheisiin välit ovat aina olleet hyvät.Eniten suremme ettemme voi seurata 2-vuotiaan lapsenlapsemme kasvamista eikä hänkään tutustu meihin.Olemme jo iäkkäitä ja aika kuluu nopeasti.Kai tämä nuorin lapsemme puolisoineen ei vain ole tullut ajatelleeksi asoita tältä kannalta.

Erilainen mummi

Minä olen päässyt toisenlaiseksi mummiksi. Minulla ei ole omia lapsia, mutta nyt ystävystyessäni maahanmuuttajaperheen kanssa, perhe pitää minua lastensa (6) mummina. Oma mummi ja pappa ovat kotimaassa sodan jaloissa eikä toivoa päästä tapaaman heitä juuri ole. Olen nauttinut mummina olosta täysin siemauksin ja toivon, että olen voinut olla lasten tukena samoin kuin biologinen isoäitikin.

Erilainen mummi

Minä erilainen mummi, sain olla melkein tavallinen mummi aikaisemmin. Menin naimisiin lesken kanssa ja hänellä on kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Lastenlapset olivat tuolloin pieniä ja nautin lasten kasvun seuraamisesta. Alkuun asuimme lähellä ja meillä oli tapana, että lasten perheet tulivat noin kerran kuussa lauantaina tai sunnuntaina syömään meille. Oli kivaa kun oli perhe ympärillä. Kun muutimme toiselle puolelle Suomea, käynnit harvenivat, mutta kuitenkin lapset kävivät pari kertaa vuodessa meillä. Meille syntyi perinne: lapset leipoivat minun kanssani. Meillä sai rauhassa tehdä sellaisia pikkuleipiä kuin halusi. Etenkin pojat nauttivat siitä. Nyt lapset ovat isoja, ei ole tullut kysytyksi, mitä muistoje heille jäi. Mutta luulen, että myönteisiä kun aina Hesassa käydessä tavataan.

muoriliini.

Kun saa olla oma itsensä sekä isovanhempana että lapsenlapsena se alkaa siitä ei pidä yrittää olla ns. vieraskorea eikä sitä pidä vaatia läheisiltäänkään.vaan aito oma itsensä kun on ,antaa aikaa läheisilleen ei se ekstriim ole se joka tekee autuaaksi ,vaan arjen jakaminen sekä arkiset asiat on niitä jotka kantaa sekä pysyy.Jos pystyy vielä siirtämään jotain perinteeseen liityvää seuraavalle sukupolvelle siitä syntyy sellainen ketju jolla on siunausta.

Mummuleena

Isovanhemmuus ON suurenmoinen lahja. Kaikki kaskut mummoista ja mummojen nopeimmasta liikkeestä (lastenlasten kuva käsilaukusta), jutut elämän jälkiruuasta….kaikki ne ovat todempia kuin uskalsin uskoa. Olin yli 60 kun sain ensimmäisen lapsenlapseni, sitten heitä tuli pikavauhdilla 4 ja sitten vielä yksi. Olen siinä onnellisessa asemassa, että paras heistä on aina hän, joka juuri sillä hetkellä on sylissäni tai puhelimen päässä tai opettaa minulle uutta. Kaiken teen
lasten vanhempien luvalla, mutta minulla (ja miehelläni, joka on nuorimmalle paljon tärkeämpi kuin minä, koska hän ei sano koskaan mihinkään ei ja hän jaksaa kontata lattialla ja kantaa kelkkamäessä ja, ja ja) on lupa hemmotella enemmän
kuin vanhemmat. Lapset kysyvät miksi minun täytyy totella heidän äitiään ja vastaan pelkääväni rangaistusta. Mikä se rangaistus on, on seuraava kysymys.
En saa teitä lainaksi.

Elämä on ihanaa

Isovanhemmuus tarkoittaa minulle että suku jatkuu ja minä olen yksi elävä todiste lapsenlapsille siitä ketjusta. Lapsenlapset ovat ennenkaikkea lahja lapsilleni. Ensisijainen iloni kohdistuu lapsiini, jotka saavat kokea mitä on kasvattaa ihminen pienestä olennosta. Minulle suurin lahja on se kun näen että lapseni kasvattavat omiaan paremmin kuin minä aikanaan osasin. On ilo todeta, että olen keskeneräisyydessäni aikanaan jättänyt jotain korjattavaa jota lapseni älyävät tehdä paremmin. Pidän lapsenlapsistani, mutta en ole niitä mummoja joka menee onnesta sekaisin. Se tapahtui kun omat lapseni syntyivät, nyt on heidän vuoronsa olla onnesta sekaisin. Minä olen käytettävissä, leikin, haen tarhasta, luen ja heittäydyn kun olen lastenlasteni kanssa. Annan vanhemmille sen hengähdystauon mitä olisi itsekin toivonut olevan mahdollista kun omat lapset olivat pieniä. Minun äitini oli töissä kun lapset olivat pieniä. En voinut vaatia häntä tulemaan 500 km:n päähän auttamaan. Hän sai tulla omilla ehdoillaan kun sitä ihan oikeasti halusi ja se sopi meille. Niin minä itsekin ajattelen. En tyrkytä itseäni enkä ole paapomassa turhia. Autan kun vanhemmilla on kiperä tilanne, työmatkat, sairaus tai muuta, jos se minun työni puolesta sopii. En hyväksy sitä, että lapset sanelevat tai syyllistävät vanhempiaan siitä kun eivät ole heidän mielestä tarpeeksi ”kiinnostuneita” lapsenlapsistaan. Työssä käyvät vanhemmat elävät omaa arkeaan, omia harrastuksiaan ja lasten perheitä tulee voida tavata omilla ehdoillaan. Entä jos sitten eläkeläisenäkään et uhraa kaikkea vapautuvaa aikaasi lapsenlapsille? Älä syyllisty. Olet tehnyt esim. 40 vuotta työtä, kasvattanut omat lapsesi ja antanut heille siivet. Kun siirryt eläkkeelle on sinun aikasi tehdä mikä sinua eniten kiinnostaa. Jos pidät matkustamisesta – matkusta. Jos pidät opiskelusta – opiskele. Jos pidät maalaamisesta, laulamisesta, puutarhanhoidosta – niin tee se. Jos pidät eniten lastenhoidosta – ryhdy lapsenlapsesi päivähoitajaksi. Paras yhdessäolo lastenlasten kanssa syntyy halusta olla yhdessä ei velvollisuudesta, ei siitä mitä joku muu odottaa sinulta tai mitä joku kuvailee ihanneisovanhemmaksi. Silloin olet aito mummi, sellainen kuin sinä olet. Ei kannata mitään ”hössö”-mummiroolia ruveta näyttelemään jos siltä ei tunnu. Lapset ovat fiksuja ja tietävät milloin joku ihminen on aidosti heidän kanssaan ja milloin olet läsnä jonkun painostuksen tai syyllistämisen sanelemana. Tapaan lapsenlapsiani keskimäärin kerran kuukaudessa siten että sovin ensin asian lasten kanssa, eli sopiiko tulla. He toimivat vastavuoroisesti samoin jos haluavat tulla mummolaan. Noudatan vanhempien sääntöjä mitä tulee lastenlasten karkkipäiviin, mitä sallitaan ja mitä ei ja hyvin on mennyt.

Kun mummia ei näy

Kateellisena ja murheellisena luen kommentteja ja kuulen kaveriperheistä kuinka heillä isovanhemmat oikein ”tappalevat” kuka saa lapsenlapsen hoitoon, on mummotorstaita, mummin kanssa taidekerhoa jne. Omat lapseni ovat sukuni ensimmäiset, mutta silti suhtautuminen on todella nuivaa. Toki juhlissa (ristiäiset, synttärit jne) oma äitini lapsia muistaa ja tuo joskus namia, mutta muuten osallistuminen lasteni elämään on todella vähäistä. Soittelen välillä kertoakseni lasten kuulumisia, mutta koskaan minulle ei soiteta kysyäkseen lapsesta jotain. 4 vuoden aikana lapset ovat olleet hoidossa tasan kaksi kertaa. Olen jopa pyytänyt voisiko mummimme katsoa lapsia jolloin vastaus on usein omia menoja, työkiireitä tms. Tuntuu että ranskan kurssi on tärkeämpi kuin lapsenlapsen kanssa vietetty aika.

Omaa isovanhemmuttani olen mieheni kanssa miettinyt ja olemme samaa mieltä että tulemme itse oma-aloitteisesti pyytämään lapsenlapsiamme meille hoitoon viikonlopun yli, viemään lasten teattereihin tms jotta vanhemmillakin olisi omaa keskinäistä aikaa.

rakastava mummo

Mummo ja ukki ovat olleet lapsille erittäin rakkaita ja tärkeitä ja sitten kun tulee lasten vanhemmille avioero, niin kaikki muuttuu. Ukki ja mummo muuttuvat silmänräpäyksessä lapsille vaaraksi, niin vaarallisiksi että kanssakäyminen pyritään estämään. Usein näin käy, ainakin niissä tilanteissa jossa miniälle jää lapset ja lasten isä ja hänen vanhempansa jätetään ulkopuolelle lasten elämästä. Sanon että jätetään, en sano että jäävät vapaaehtoisesti, sillä heillä ei ole mitään keinoa tilanteen parantamiseksi jos toinen osapuoli on niin päättänyt. Mitä ihmeen pahaa omat isovanhemmat voisivat tehdä
rakkaille lapsenlapsilleen, jotka ovat heille tärkeintä maailmassa, sitä ei voi ymmärtää. Miten me ihmiset voidaan olla näin kovia ? Mihin on hävinnyt inhimmillisyys ? Kuka pitää lasten puolta ? Paljon suuria kysymyksiä vailla vastauksia.

Äitimuori

Minulla koko ihanuus on vielä edessäpäin; toivottavasti haave isovanhemmuudesta joskus toteutuu. Kolme aikamiespoikaa ei ole ottanut hienovaraisia (?) vihjeitäni vielä onkeensa. Murehtija kun olen, pelkään välillä etten koskaan pääse mummiksi. Tai jos pääsen, niin jospa miniän kanssa ei kemiat pelaa, enkä saakaan tavata lapsenlapsia. Kauheaa ajatellakin!
Tunnustan: olen kateellinen naapurinrouville, jotka näyttävät lastenlasten kuvia.
On se muuten kumma, että aina jotain kysellään. Kun poikani olivat pieniä, kyseltiin joko ovat oppineet kävelemään ja puhumaan jne. Sitten haluttiin tietää koulunkäynnistä ja ylioppilastodistuksesta, seuraavaksi korkeakouluun pääsemisestä. Nyt kysytään, joko on tyttöystäviä tuotu näytille, koskas pojat perheen perustavat, jne.
Aina ei ole helppoa, kun ei viitsisi jälkikasvunsa henkilökohtaisimpia asioita levitellä heidän tietämättään. Ja kaikkea en itsekään tiedä, kun muualla jo omaa elämäänsä elelevät.

pirre mamma

Olimme viime viikkolla Turussa ,lapsenlapsia tapamassa.Ada tyttö sanoi Vaarille ,puhutaan aikuisten juttuja. Hän on 4v. mutta kun asumme 600km päässä saamme harvoin nähdä. mutta on onekksi netti ja kamerat.Saamme nähdä ja keskustella ja näytää koiraa heille. Enkelit mukaan pikku tyttöt..maailman polulle,

lapsenlapseton ”farmor”

Suomen kielessä ei voi tunnistaa, onko lapsen isovanhempi äidin vai isän puolelta, monessa muussa kielessä ero tulee esiin nimityksestä, esim farmor, mormor, tai farfar ja morfar. Isän suvulle perilliset ovat olleet tärkeitä, nimikin tulee usein isän suvusta.
Olisi hyvä Suomessa tehdä tutkimusta isovanhemmuudesta, jossa selvitettäisiin, kummassa tapauksessa on enemmän ongelmia ja kummassa menee hyvin.
Jos riitatapauksissa äiti haluaa omistaa lapsen, tällöin isän oikeus lapsen tapaamiseen vaikeutuu. Samalla vaikeutuu lapsen isän vanhempien tapaaamisoikeudet ja isovanhemmuus.
Lapselta ei kysytä hänen mielipidettään ja lapsi on helposti manipuloitavissa enemmän lapsen kanssa olevan vanhemman puolelle. Ihmisoikeuksien periaatteiden mukaan lapsella on vääjäämätön oikeus omiin sukulaissuhteisiinsa. Lapsen ollessa alaikäinen, kukaan ei kunnioita hänen ihmisoikeuksiaan luoda suhteet omiin biologisiin isovanhempiinsa ja juuriinsa. Ei aina edes isäänsäkään ole mahdollista tavata. Mitään kuviteltua tai todellista vaaraa tai riitaa ei tarvitse olla.
Tämän päivän nuoret aikuiset voivat käyttää ymmmärtämättömyyttään ja itsekkyyttään lasta välikappaleena oman elämänsä tavoiiteitteiden saavuttamisessa. Vaatii aikuisuutta ja kypsyyttä ymmärtää lapsen ensisijainen arvo, merkitys ja tärkeysjärjestys.
Tämä juuri vaatisi ns. neuvoloiden vanhempainkouluja, joissa opetettaisiin vanhemmuutta.Samalla opetettaisiin isovanhemmuuden arvostamista lapsen minuuden eli identiteetin kehityksen peruspilariksi
On varmasti kypsiä perheitä, joissa ei ole ongelmia. On lkuitenkin liikaa ymmärtämättömyyttä ja lapsen oikeuksien polkemista, mistä voi tulla kallis jälkilasku.
Jonkin tahon olisi hyvä tehdä kartoitus kaikista maamme lapsista ja heidän oikeuksistaan esim. tavata molempia vanhempiaan ja isovanhempiaan! Itse olen 6-vuotiaan tytön ”farmor”. Tyttöä saan surukseni tavata harvoin, vähän aikaa ja valvotusti.

Poissaolollaan loistava isovanhemmuus

Olen kahden alakouluikäisen lapsen äitinä seurannut sivusta jo usean vuoden ajan lastenlastensa arkeen osallistuvia isovanhempia. Heille korkea hatunnosto! Meidän isovanhempamme asuvat lähellä, mutta elävät kiireisinä uusperheissään. He varmasti välittävät lapsenlapsistaan jollain tasolla, mutta eivät osoita minkäänlaisia haluja luoda heihin läheisiä suhteita. Kaikki tapaamisemme menevät täysin aikuisten ehdoilla eivätkä isovanhempanne ole koskaan ehdottaneet tapaavansa lapsiamme ilman, että myös me vanhemmat olemme paikalla. Satunnaisia kertoja olemme pyytäneet heitä hoitoavuksi (noin kerran vuodessa), mutta koskaan he eivät ole itse tarjoutuneet. Itse avioeroperheiden lapsina mieheni ja minä tavallaan yritämme pitää yllä sellaista, jota emme ole itse kokeneet: ehjää, henkisesti tervettä perhettä, jossa myrskyisän parisuhteen sijasta keskiössä olisivat mukavat arkiset koko perheen yhdessäolon hetket. Isovanhemmilla on toki oikeus omaan elämäänsä ja harrastuksiinsa, mutta välillä kummastuttaa ja varsinkin surettaa, kun mummin aika menee uuden miesystävän kanssa erilaisissa kulttuuririennoissa, ja ukki kuskailee naisystävänsä lapsia harrastuksiin sen sijaan että he joskus keksisivät viedä lapsenlapsensa vaikka elokuviin tai kirjastoon.

Miniä

”Isovanhemmuuteen liittyvät välienselvittelyt aiheuttavat ahdistusta” Näin on!

Onhan se aika raivostuttavaa, kun anoppi repii vauvan sylistäsi synnytyssairaalassa ja tokaisee: ”Et sinä sitä lasta kumminkaan jaksa kantaa!” Tai kun anoppi antaa miniälle imetysohjeet, vaikka ei ole omia lapsiaan imettänyt. Tai kun appiukko, joka ei ole omia lapsiaan hoitanut, neuvoo, kuinka lapset puetaan pakkassäähän.

Jo anopin ja appiukon näkeminen aiheuttaa ahdistusta. Näen punaista, kun anoppi vyöryy kylään karamellinyssäköiden ja muitten makeitten ”tuliaisten” kanssa. Olemme ehdottaneet, että lapsille voisi tuoda puuvärit ja värityskirjan. Emme elä pula-aikaa ja lapsemme eivät tarvitse makeita nyssäköitä.

Minua ei haittaa tippaakaan, vaikka meillä ei ole ”mummotorstaita tai mummin kanssa taidekerhoa”. On aivan sama, vaikka ”mummua ei huvitakaan hoitaa lapsenlapsiaan”. Onneksi emme ole isovanhempien hoitoavun ja rahallisen tuen varassa. En ymmärrä, miksi lastenhoitoa pitäisi sälyttää isovanhempien vastuulle. En ymmärrä vanhempia, jotka kuskaavat lapsensa mummolaan hoitoon joka viikonloppu ja joka ikisellä lomalla. Ovatko nämä niitä uusavuttomia äitejä ja isiä, jotka eivät osaa ruokaa laittaa, kotiaan siivota eivätkä tiedä, mistä päästä sahaa, lapiota ja kirvestä pidetään kiinni?

Jokaisella sukupolvella tulee olla oma elämänsä. Usein tuntuu, että appivanhemmilla ei ole omaa elämää ollenkaan. Heidän elämänsä on aikuisten lasten asioihin sekaantumista ja kyttäämistä. On ihanaa, kuin tyttären kotona saa juosta harva se päivä. Oma tytär onkin aina oikeassa ja miniä väärässä. Minusta, miniästä on tehty ”ilkeä akka” miehen suvussa. Syystä, että miehen vanhemmat eivät saa järjestellä perhe-elämäämme niin kuin haluavat.

Vaikea isovanhemmuus on tabu. Isovanhemmat kuvataan lehtijutuissa seesteisinä, ystävällisinä ja kohteliaina ihmisinä. Mitään ongelmia ei koskaan ole ja jos olisi, niistä ei ääneen puhuta. Piste. Miksi ette tee lehtijuttua alkoholistimummosta, joka soittelee humalapäissään tyttärensä perheeseen keskellä yötäkin? Tai isoisästä, joka on täysin laiminlyönyt omat lapsensa ja tajuaa vasta isoisänä, mikä on isän rooli?

Äiti

Eivät kaikki isoäidit ole ihania. Anoppini oli jatkuvasti juovuksissa lastenlasten seurassa. Nyt hän ei saa enää tavata heitä. Suojelen lapsiani, en hippimummoa.

Mummu

Mitä tehdä semmoisessa tapauksessa kun tyttäreni ja avopuoliso ovat muuttaneet erilleen ja heillä yhteinen poika joka ei saa tavata isän puolen isovanhempia eikä isäänsä???
Kohta kait oikeudessa asioita puidaan???
Jos joku haluaa aiheesta kirjoittaa mulle niin mtaunimaa@kotiposti.net

mummi-60

Sydän karrella elän myöskin minä mummi -60. Poikani ja hänen avopuolisonsa päätyivät suhteessaan eroon. Olen huolissani jokaisesta ja jokaista rakastan. Mummina toivon voivani jatkossakin olla kahdelle pikkuiselle, joista toinen on ns. biolapsenlapseni. Tässä vaiheessa toivon vielä että ns. ”omaa” lapsenlastani saan tavata, mutta entä toinen, johon olen syvästi kiintynyt ja jolle myös minä olen tärkeä.
Työssäkäyvänä, leskimummina olen hoitanut lapsia silloin kun se on ollut mahdollista (useamminkin se olisi ollut tarpeen). Itsellänikin on vielä alaikäinen nuori kotona ja myös tämä oma elämä.
Mummina oleminen on tuonut elämään uuden ulottuvuuden, uuden tekemisen ja elämän innon. Vanhempien toiveita olen pyrkinyt kuuntelemaan ja mielestäni minulla on ollut kumpaankin hyvät välit, mutta tuoreessa erotilanteessa tuntuu että ns. ”ystävinä eroaminen” on sittenkin vaikeaa. Ehkä jopa terveempää on alkaa etsiä syyllistä puolin tai toisin. Tunnen itseni välillä täydelliseksi ”nössöksi” kun pyrin pysymään puolueettomana ja ymmärtämään kumpaakin.
Poikani saamat testiviestit viittaavat siihen että toisella mummolla ja ukilla on tarve syyllisen löytämiseen ja kostoon??? En vain tiedä mistä!
Olen äärettömän huolissani. En tiedä jaksaako poikani pitää puoliaan saadakset lapset tapaamisille -kadotanko kaksi ihanaa lapsenlastani.
Nyt päivää kerrallaan.

myyrä

Nyt on niin, että minun on pakko kysyä joltakin saman tunteen kokijalta.
Lapsenlapseni on kymmene vuotias. vahvaluontoinen harrastava tyttö. Olin yhdessä tilaisuudessa katsomassa hänen esitystään.esityksen jälkeen halusin viedä pienen ” esityslahjani ” .
Odotin iloista liitosta, mutta sainkin vain häpeilevän kommentin ” Voi ei ” ! Nyt olen niin loukkaantunut sydänjuuriani myöten, että mietin miten saisin mieleni takaisin. Onko vastaavia kokemuksia kenelläkään muulla isoäidillä ?

äiti

Myyrä: Pidähän järki päässä ja mieti millaista on olla 10v, silloin hävettää kaikki äitien ja isoäitien hössötys kavereiden edessä. Ei siitä voi pahoittaa mieltään, vai olisitko kaivannut vuolaita kehuja nostaaksesi itseäsi ylemmäs jalustalle?

Mammi

Olen 45-v viiden lapsen äiti ja 3-lapsen mammi. Minulle tai meille isovanhemmille, nämä lapsenlapset ovat suunnaton ilonaihe:) Kaksi lapsenlapsista asuu reilun 100 km:n päässä meistä, mutta silti tapaamme n.2 kertaa kuussa, kolmas taas asuu 5 km:n päässä ja näemme 1-2 kertaa viikossa. Tätä lähellä asuvaa haemme usein viikonloppuina päiväkylään/yökylään, omasta toivomuksesta sekä myös viikolla joskus iltaisin muutamaksi tunniksi töiden jälkeen. Kauempana olevista isompi on ollut yhden yön yksin luonamme, koska äitinsä ei ole häntä yökyläilyyn valmis vielä antamaan( me mielellämme ottaisimme). Olemme tarjoutuneet useasti hoitoavuksi myös kauemmaksi ja olemme lasta(silloin vain 1) siellä hoitaneetkin esim.vanhempien ollessa syömässä kahden. Nämä pienet eivät todellaan ole meillä taakka tai rasite vaan suunnaton ilonaihe, josta saa aina uutta energiaa. Onhan meillä omaa aikaa vaikka kuinka paljon (omistamme nuorin 14.v), vaikka pienien ipanoiden kanssa aikaa vietämmekin.

jutta

Nauttikaa mummot lastenlapsistanne, kun he ovat pieniä. Rajat nautinta ajalle määräävät lasten vanhemmat.Murkkuiän myötä tulee taas irti-otto aivan kuten omista lapsistannekin, mutta välit säilyy, kun osaa päästää irti ja on saatavilla, kun tarvitaan.Aina on kasvun paikka niin lapsilla lastenlapsilla kuin mummoillakin.

Isä ahdingossa

Mitäs olette mieltä tilanteesta noin lapsen kehittymisen kannalta, jossa 15 vuotiasta ja 9 vuotiasta lasta hyysätään kuin pikkulapsia. Haetaan koulusta ja muutenkin puututaan heidän joka päivä heidän elämäänsä. Koulun loma-aikoina, jolloin lapset ovat kotona (ja vanhemmat töissä) haetaan syömään väkisin, vaikka lapset sanovat vanhemmille että pärjäisivät ilman isovanhempien apua ja mieluummin hakisivat lähikaupasta ruokaa ja laittaisivat itse…
Samaan kuvioon tosin kuuluu se, että isovanhemmat käyvät perheen kotona päivittäin omilla avaimilla siivoamassa ja tuovat iltaruoat perheelle. Tätä on nyt jatkunut jo toistakymmentä vuotta lähes tauotta siitä lähtien kun isovanhemmat jäivät eläkkeelle.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja mitä se on aikeuttanut esim. parisuhteelle kun koko ajan on ”hyyryläisiä” kylässä vain toisen vanhemman suostumuksella. Tämä vanhemmista tietenkin perustee ko. toimintaa pelkästään sillä, että ”vanhemmat vain haluavat auttaa… olisit vaan kiitollinen” ja sanoo, että jos ei toiselle puolisolle kelpaa, niin hän järjestää niin että lapset eivät koskaan tule näkemään toisen puolison isovanhempia.

äitiliini

Kuulostaa siltä, että toinen vanhempi ei ole vielä itsenäistynyt ja irtautunut omista vanhemmistaan. Ikävää on se, että hän siirtää oman riippuvuutensa eteenpäin lapsiin.

15 vuotias on iässä, jossa itsenäistyminen ja oman itsensä etsiminen on voimakkaimmillaan. Tuon ikäinen nuori tarvitsee omaa tilaa ja mahdollisuutta itsenäisyyteen. Mahdollisuutta kyseenalaistaa omia vanhempiaan ja ympärillä olevaa elämää. Ystäviin ja ympäristöön peilaamalla nuori rakentaa omaa identiteettiään ja kasvattaa itsetuntoaan. Teidän tapauksessa tuntuu, että nuoren mahdollisuus normaaliin kasvuun on tukahdetuttu toisen vanhemman ja isovanhempien ylisuojelulla ja läheisriippuvuudella.

Parisuhteessa joudutaan/saadaan olla suhteessa toisen vanhempiin, sukuun ja ystäviin. Itsenäisyyttä täytyy säädellä kumppanin lisäksi myös suhteessa muihin. Sitoutuminen rakkaaseen merkitsee irtautumista lapsuuden perheestä.
Tärkeää on se, että kumppanit kokevat olevansa samalla puolella.

Kyllä mielestäni parisuhteessa täytyy yhdessä päättää ”meidän perheen säännöt ja rajat”. On mukavaa, jos isovanhemmat ovat mukana elämässä ja auttavat tarvittaessa. Mutta rajansa kaikella. Ihmettelen, miten olet kestänyt noinkin pitkään? Eihän teidän perheellä ole ollut hetkenkään rauhaa ja mahdollisuutta elää ”teidän omaa elämää”.

Parisuhteessa molemmilla pitää olla sananvaltaa päättää asioista. Ei voi olla niin, että toisen asiat, ajatukset ja mielipiteet ovat tärkeimmät. Myös molemmilla pitää olla mahdollisuus olla yksilö omine toiveineen, ystävineen ja ajatuksineen- ilman, että se uhkaa kumppanin olemassaoloa. Sama asia koskee lapsia. Myös lapsilla pitää olla mahdollisuus omaan tilaan ja kasvuun.

Isovanhemmat ja suku ovat rikkaus, mutta näköjään voivat olla myös taakka. Jokaisella täytyy olla mahdollisuus rajat oma elämä. Ei aikuisuuteen kuulu se, että omat vanhemmat kävelevät ovesta sisään päivittäin kuten omaan kotiinsa, eivätkä anna hetken rauhaa. Kehottaisin sinua ”isä ahdingossa” käymään tiukan keskustelun kumppanisi kanssa. Eiköhän olisi jo aika pistää rajat moiselle touhulle.

lyytikkä

Kaikesta mistä mieli pahentuu, sen voi pahoittaa. Mutta mitähän tyttö tarkoitti? Ja mitä ehkä ei? Ehkä se ”voi ei” oli tarkoitettu hämilliseksi ajatukseksi, mutta lipsahti ääneen. Juttu selviää, kun mummu ottaa sen nätisti puheeksi tytön kanssa.

isotäti

Minua ei huoleta oma tuleva lapsenlapseni…

Vaan sisareni tyttären tyttären tulevaisuus.
3v. tytön vanhemmat ovat eronneet. Äidin tavattua nykyisen miehensä, lapsen oma isä ei saa tavata lastaan. Myöskin isovanhemmilta yhteydenpito, puhumattakanaan tappaamisesta estetään. Ajatteleekohan tytön äiti tosiaan lapsensa parasta?

Vastaa käyttäjälle Elämä on ihanaaPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.