Ihmiset

Jaana Veronikan tarina: "Parisuhde kesti lapsen kohtukuoleman, vaikka surimme eri tavoin"

Lapsen kohtukuoleman jälkeen meikkaaja-maskeeraajana työskentelevä Jaana Veronika Kuittinen, 36, kysyi kumppaniltaan, voisivatko he mennä naimisiin.

Olin 23-vuotias, kun tapasimme toisemme helmikuussa vuonna 2004 yhteisen ystävän luona.

Ystäväni kutsui minut luokseen illanviettoon, ja hänen poikaystävänsä oli kutsunut paikalle myös työkaverinsa Tuomaksen, joka asui Lahdessa.

Vietin silloin vielä villiä sinkkuaikaa eikä minulla ollut aikeita sitoutua. Olin ollut vuoden verran itsekseni, kun melkein viisi vuotta kestänyt suhteeni oli päättynyt.

Jatkoimme kaikki yhdessä iltaa helsinkiläisessä yökerhossa. Molemminpuolinen kiinnostus heräsi. Siitä alkoi vilkas viestittely ja tiivis tapailumme Helsingin ja Lahden välillä.

Huomasin heti suhteemme alkuvaiheessa, että Tuomas oli erilainen kuin muut kundit. Hän vastasi aina heti viesteihini eikä pelaillut mitään pelejä tai esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa. Hänessä oli jotain erityistä.

Seuraavana syksynä väsyin jatkuvaan ikävöimiseen ja sanoin Tuomakselle, että joko muutat tänne tai eroamme. Hän valitsi Helsingin, ja muutimme ensimmäisen yhteiseen kotiimme reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen.

Nuori äitipuoli

Tuomaksella on kaksi tytärtä edellisestä suhteestaan. Tytöt olivat tavatessamme kolme- ja viisivuotiaita, ja Tuomas kertoi heistä jo ensimmäisenä iltana.

Jälkikäteen olen ajatellut, että en olisi varmaan edes kiinnostunut hänestä, jos hän ei olisi jo ollut isä. Isyys toi hänen luonteeseensa vahvan vastuullisuuden piirteen.

Yhtäkkiä joka toinen viikonloppu elämäni olikin hiekkalaatikkotouhuja. Se oli tietenkin nuorelle naiselle yllättävää ja hämmentävää. Emme voineet suunnitella omia menojamme samalla tavalla kuin muut vastarakastuneet pariskunnat.

Äitipuolena olemisessa on ollut miljoonasti positiivisia asioita, mutta toki joskus myös haasteita. Minulla ja tytöillä on kuitenkin aina ollut hyvät suhteet.

Vauvan kohtukuolema

Tulin raskaaksi vuonna 2006, ja olimme todella onnellisia. Raskaus sujui oikein hyvin, kunnes kuukautta ennen laskettua aikaa vauva kuoli. Kyseessä oli kohtukuolema.

Lapsen menettäminen oli romahduttava kokemus. Tuomas ei ollut samalla tavoin avoin surija kuten minä. Hän käsitteli asiaa enemmän itsekseen, vaikka tietysti puhuimme asiasta yhdessäkin. Hän oli kuitenkin koko ajan tukenani.

Sain myös paljon iloa Tuomaksen lapsista ja olin onnellinen heidän olemassaolostaan.

Vauvan menettämisen jälkeen tunsin, että en osaisi elää ilman Tuomasta sen jälkeen, mitä olimme yhdessä kokeneet.

Kun synnytyksestä oli kulunut viikko, kysyin Tuomakselta, pitäisikö meidän mennä naimisiin. Halusin elämäämme jotain iloista odotettavaa. Katselimme kalentereja ja sovimme hääpäivän seuraavalle keväälle. En saanut romanttista kosintaa, mutta aina elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Menimme naimisiin Kallion kirkossa huhtikuussa 2007. Saman kirkon uurnaholvissa on vauvamme hauta. Halusimme hänen olevan läsnä. Holvista on varattu hautapaikka myös minulle.

Sain paljon lohtua vihkipapiltamme Leena Huoviselta, joka oli myös itse kokenut kohtukuoleman. Hän auttoi minua alun syvistä vesistä ja antoi uskoa tulevaan. Hän siunasi myös pienen enkelipoikamme ja kastoi myöhemmin molemmat elävät lapsemme.

Uuden vaiheen edessä

Olin naimisiin mennessämme uudelleen raskaana ja odotin nyt jo 10-vuotiaaksi varttunutta poikaamme Toukoa. Raskausaika jännitti, mutta koko ajan mukanamme seurasi positiivinen toivon ajatus. Seurasin lapsen liikkeitä tiuhaan, mutta en osannut panikoitua.

Touko syntyi lokakuussa 2007, vuosi esikoisemme kuoleman jälkeen. Synnytyksessä hän jäi jumiin ja häntä kiskottiin ulos useamman ihmisen voimin. Aluksi hän sai vain kaksi Apgar-pistettä kymmenestä, mutta muutaman minuutin kuluttua jo kuusi.

Ensin mielessäni ehti jo käydä toiset hautajaiset, mutta onneksi Touko toipui hyvin. Nyt hän on täydellinen, reipas poika.

Tyttäremme Elle syntyi tammikuussa 2009. Tahti oli tiuha. Olin melkein kolme vuotta putkeen raskaana.

Vanhemmuus on yhdistänyt minua ja Tuomasta valtavasti. Yhteinen perhe on aina ollut selkeä tavoitteemme.

Kun lapset alkoivat olla vähän isompia, kiinnostuin kovasti urheilemisesta. Se on parantanut elämänlaatuani ja ylläpitänyt työkykyäni, koska maskeeraajana työasentoni on usein haasteellinen. Laskettelu on koko perheemme yhteinen harrastus.

Nyt kun lapset kasvavat ja omaa aikaa on enemmän, olemme ikään kuin uuden elämänvaiheen edessä. Voimme jättää lapset hetkeksi kotiin ja käydä kävelyllä kahdestaan. Se tuntuu mahtavalta kiireisten päiväkotivuosien jälkeen.

Vastarakastuneina nukuimme aina aivan lähekkäin, rajat ristikkäin tai liki. Ruuhkavuosina etäisyyttä oli vähän enemmän, mutta viime aikoina olen huomannut taas palanneeni Tuomaksen peiton alle.

 Juttu on julkaistu Kotiliedessä 27/2017.