Ihmiset

Jenni Haukio: "Moni tohtii pyytää apua vain, jos tietää voivansa vastavuoroisesti tehdä jotain toisen hyväksi"

Eläessäni lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 90-luvuilla oli vielä varsin arkipäiväistä järjestää talkoita ja osallistua niihin kuten taloyhtiön piha-alueiden siistimiseen kesä- tai talvikuntoon. Osallistuminen oli yhtä itsestään selvää kuin se, että taloyhtiön asukkaat kutakuinkin tunsivat toinen toisensa ja olivat ainakin jossain määrin selvillä kunkin elämäntilanteesta.

Kiinteistöalan ammattilaisten mukaan taloyhtiöiden talkooperinne elää edelleen, mutta innokkuus yhteiseen tekemiseen on selvästi laimeampaa kuin takavuosina. Kaupungistuminen on merkinnyt persoonattomuuden lisääntymistä: ihmisillä ei välttämättä ole juuri mitään käsitystä siitä, keitä muita heidän lähistöllään asuu. Naapureita saatetaan pikemminkin vältellä kuin pyrkiä kuulumistenvaihtoon.

Samalla kun kodeista on tullut eräänlaisia yksityisen ja henkilökohtaisen pyhättöjä, henkiset etäisyydet naapureiden välillä ovat kasvaneet.

Vaikka asutaan yhtä tiheämmin, ei sokeria tai sormipattereita enää noin vain kipaista lainaamassa siltä viereisen asunnon tai talon mummolta. Kun ei edes tiedetä, kuka siinä seinän takana oikeastaan asuu. Toki monissa naapurustoissa tilanne on yhä toisin, mutta etääntyminen ja eristäytyminen ovat silti todellisuutta.

Ilman vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta ei synny motiivia panna omaa korttaan kekoon yhteiseksi hyväksi.

Jos ei koe olevansa osallisena ja näkyvänä yhteisössä, tulee talkoopäivänä mieluummin pysytelleeksi kaukana pihalla puuhailevasta porukasta. Mökin rakentajat eivät enää kehtaa pyydellä sukulaisiaan avuksi, kun ihmisillä on nykyajassa tarkka käsitys oman aikansa ja osaamisensa arvosta.

Vapaa-ajan arvostuksen korostumisen myötä sen käyttö suunnitellaan huolella, ja kynnys ”lahjoittaa aikaa” jonkun toisen tarpeisiin on korkeammalla kuin aiemmin. Samoin on arkisen, pienenkin avun pyytämisen laita – moni tohtii pyytää apua vain, jos tietää voivansa vastavuoroisesti tehdä jotain toisen hyväksi.

Suomea on sanottu yhdistysten luvatuksi maaksi. Meillä on perinteisesti järjestäydytty ja kokoonnuttu, olipa harrastus, toimi tai tavoite mikä tahansa.

Kulttuuri-, urheilu-, ja harrasteyhdistyksiä on tuhansia ja yhä tuhansia – ja tänä päivänä moni niistä ”ukkoutuu”. Yhdistysten aktiivit ikääntyvät ja väsyvät velvollisuuksiinsa, mutta samalla nuoret eivät kiinnostu kokoustamisesta eivätkä kirjanpidosta, vaikka yhdistyksen ydintekeminen kiinnostaisikin.

Samalla syntyy tarve uudenlaiselle järjestäytymiselle, jota esimerkiksi puoluetoiminnan piirissä on visioitu jo pitkään. Miten saada ihmiset toimimaan yhdessä ilman muodollisuuksia, velvoitteita ja sitoutumisia?

Talvisodan hengellä tarkoitettiin aikoinaan kansallista yhtenäisyyttä maata kohdanneen uhan edessä – yhtenäisyyttä, joka syrjäytti kaikki sisäiset ristiriidat ja jakolinjat. Syntyi vahva kollektiivinen ymmärrys siitä, että kukaan ei selviydy omillaan ilman yhteen hiileen puhaltamista.

Kenties talkoohengenkin uusi renessanssi vaatisi vastaavaa oivallusta, meidän aikaamme mukautettuna. Jotta ei jäisi yksin vaille turvaverkkoja, on itse aktiivisesti hakeuduttava mukaan lähiyhteisöjensä toimintaan.

Vaikka olisi kuinka ujo, kyllä ujous karisee, kun käärii hihat ja lähtee tekemään – yhdessä muiden ujojen kanssa.