Ihmiset

Jouko Ollikaisen lapsuudenperhe erotettiin lestadiolaisesta liikkeestä – häpeä leimasi lapsuudessa kaikkea

Jouko Ollikaisen lestadiolaisessa lapsuudenperheessä häpeä vaikutti kaikkeen. Vasta aikuisena hän sai tietää, mitä häpeän takana oli.

Taiteilija Jouko Ollikainen, 63, on tyyppi, jonka ei luulisi häpeävän mitään. Stand up -lavalla hän laittaa itseään huokealla. Harva myöskään vetäisi ruotsin keskustelukerhoa vajavaisella kielitaidolla, vain koska rakastaa kieltä.

Ei uskoisi, että Jouko kasvoi kodissa, ­joka oli kyllästetty häpeällä.

Joukon perhe kuului vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. ­Äiti Marjatta oli työteliäisyyden perikuva, joka teki kotona kaiken remonteista läskisoosiin. Isä käytti paperi­konetta Veitsiluodon tehtaalla ja toimi autokuskina. Kun Jouko oli pari­vuotias, isä lähti kuukaudeksi kyytimään tehtaan johtoa Saimaalle.

Sillä aikaa äiti kunnosti pihaa kankeamalla isoja kiviä ylös maasta, vaikka odotti perheen seitsemättä lasta ja raskaus oli pitkällä. Kun kiviä oli keko, hän pyysi naapurinsa rakennushommissa työskentelevää kuorma-auton kuljettajaa viemään lähtiessään kivet pois myös heidän pihastaan. Marjatta lupasi tarjota kahvit palkaksi.

Aviomiesten ollessa poissa lestadiolaisvaimoja tarkkailtiin. Siveyspoliisin virkaa toimittavia uskonveljiä sanottiin huopahatuiksi.

Kun kuljettaja istui Ollikaisilla särpimässä kahvia, huopahatut kulkivat talon ohi, näkivät kuormurin pihassa ja vieraan miehen keittiön pöydän ääressä.

Kuljettajan lähdettyä kivikuorman kanssa ovelle koputettiin. Huopahatuilla oli asiaa: Kuule Marjatta. Ollaan katsottu, minkälaista elämää sinä elät, he aloittivat. Äidillä ­pimeni päässä, ja hän kävi miesten kimppuun keittiörätti aseenaan. Hän hutki niin, että hatut lensivät.

Kun isä palasi kotiin, hänet laitettiin valinnan eteen. Jos hän eroaisi Marjatasta, hän saisi jäädä lapsineen liikkeeseen. Muuten koko perhe erotettaisiin uskonyhteisöstä. Isä valitsi äidin – ja häpeän.

Lue myös: Lestadiolaisuudesta kirjoittava Pauliina Rauhala: ”Hoitokokoukset ovat kipeä trauma”

Jouko Ollikainen
Jouko Ollikainen on taiteilija, kuvataideopettaja ja mainosgraafikko. Nyt tekeillä on näyttely kissojen kuninkaallisista potreteista. Sitä varten hän etsii kissanomistajia, joiden lemmikin saa maalata. Yhteyden häneen saa osoitteessa joukoollikainen.art © Sampo Korhonen

Heitä järjellä perään

Ulos potkaisemisesta ei puhuttu, mutta se leimasi perheen. Häpeä tuntui arjessa koko ajan. Taas saa hävetä silmät päästään, äiti toisteli. Hävetkää, hän huusi lapsille.

Jouko ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Oli paljon kysymyksiä, joihin ei saanut vastauksia, ja jos sai, ne olivat niin epämääräisiä, ettei niistä saanut selvää. Loppuun aikuiset aina lisäsivät: heitä järjellä perään.

”Ei tiennyt silloin enkä tiedä vieläkään, mitä se tarkoitti. Ehkä jotain sen suuntaista kuin mietipä itse.”

Ja niin Jouko teki. Hän oli herkkä lapsi ja aisti muiden tunnetiloja. Isä ja äiti olivat kuormansa alla välillä niin stressaantuneita, että he sihisivät.

”Raivo heidän sisällään näytti pelottavan suurelta, mutta samalla halusin nähdä, kuinka suurelta.”

Jouko haki tilanteita, joissa sen näkisi. Hän juorusi, jos veli laittoi vintillä linnunmunia taskuunsa, koska tiesi, että siitä vanhemmat räjähtävät.

”Kun niin kävi, olin helpottunut: huh, ei se raivo ollutkaan tuon pahempaa.”

Jouko Ollikainen keksi oman terapian

Isän suvun puolelta tuli ihan omanlaistaan raskasta, pimeää häpeää.

”Se siirtyi meihin jollain ihmeellisellä tunnetasolla. Aistin, että jotain oli pielessä.”

Saman aisti äitikin. Isä ei koskaan kertonut mitään lapsuudestaan. Kun äiti yritti kysellä siitä isän ­veljiltä, ­nämä vastasivat: Marjatta, antaa menneiden olla.

Vasta isän kuoltua selvisi, mitä vaikenemisen takana oli. Isän isä oli ampunut naapurinsa rajariidan takia.

Jouko yritti lapsena lopettaa puhumattomuuden. Hän kertoi naapureille kaiken, mitä perheessä tapahtui. Sen seurauksena Joukolle ei kerrottu enää mitään. Niinpä hänestä tuli sala­poliisi, joka kuunteli ovien takana.

”Naapureille puhuminen oli itse keksittyä terapiaa, joka toi minulle turvallisuuden tunnetta.”

Joukolla oli kuitenkin vielä sitäkin tehokkaampi keino raivata elintilaa häpeän keskellä.

Mekko pois ja hoitoon

Antakaa sen pojan olla rauhassa, ettei se taas ala parkua, äiti sanoi.

”Olin erityistapaus. Itkuherkkyyden ansiosta sain tietynlaisen oman tilan, jossa pystyin olemaan oma itseni.”

Erityisen paljon Jouko rakasti mekkoihin pukeutumista. Kyläreissuilla tädit sanoivat: katsotaan sinulle, Jokkeri, niitä vanhoja mekkoja. Jouko sujautti koltut ylleen ja alkoi pyöriä. Tärkeintä oli nähdä, miten helma pyöri.

Sisarusten nauravat naamat vilisivät Joukon silmissä, kun hän pyöri ympäri tupaa.

”Nauru oli hyväntahtoista. Nämä kokemukset olivat puhdasta onnea. Sain olla oma itseni, ja minut huomattiin. Siksi en tuntenut häpeää, vaikka naapurit nauroivat minulle. Tiesin, että kotona olen hyväksytty ja rakastettu.”

Kaikki sukulaiset eivät katsoneet häntä hyvällä. Kun mummo tuli käymään, hän ei edes vilkaissut poikaa. Mekko pois ja hoitoon, mummo tokaisi Joukolle. Tyttärelleen hän sanoi: Marjatta, tuo poika pitää saada normaaliksi.

Äiti oli eri mieltä. Antaa pojan pukeutua, hän sanoi. Jos vielä kouluun mennessä käyttää mekkoa, niin oma on häpeänsä. Mekkoja äiti ei ottanut hävetäkseen, vaikka melkein kaiken muun otti.

Jouko Ollikainen
Jouko Ollikainen löysi kuntosaliharjoittelun kypsällä iällä ja hurahti täysin. Hän aikoo voittaa kehonrakennuskilpailut 70-vuotiaana. ”Pohjatyö on jo tehty.” © Sampo Korhonen

Vaatteista selkäsauna

Kun Jouko meni toiselle luokalle, perhe muutti Ouluun.

Koulussa hänet hakattiin säännöllisesti äidin ompelemien housujen takia. Jouko toivoi, että iskut eivät osuisi naamaan, sillä hän ei voinut tuoda kotiin murheita. Niitä oli muutenkin tarpeeksi.

Äiti teki vaatteita öisin, kun ei päivisin ehtinyt. Jos äiti kysyi, mitä kaverit sanoivat uusista housuista, Jouko valehteli. Kaikki kehuivat, hän sanoi.

”Minun kävi sääliksi äidin työtaakka. Kehumalla pystyin tuottamaan hänelle onnistumisen tunteen.”

Kolmannen luokan keväällä kehuista kiitollinen äiti palkitsi poikansa oikein hienolla juhlapuvulla. Hän ompeli kirjavasta froteekankaasta pienen takin ja tiukat housut.

”Se oli ihan tyttöjen vaate. Tajusin, että sillä lähtee henki.”

Samaa tietä kulkevat koulukaverit tuijottivat värikkäissä vaatteissaan hohtavaa Joukoa, mutta kukaan ei sanonut mitään. He tietävät, että kuolen tänään, Jouko ymmärsi. Koulun pihalla vessojen edessä, siinä missä hän yleensä sai selkäänsä, seisoi poikia. Kaikki seurasivat Joukoa katseellaan, mutta kukaan ei liikahtanut. Eivät lyö vielä, koska miettivät, miten tappavat minut, Jouko tiesi.

Koko koulu kokoontui pihalle riveihin laulamaan Lippulaulua. Kukaan ei katsonut salkoon kohoavaa siniristilippua vaan Joukoa. Kotimatkalle hän lähti kohtaloonsa alistuneena. Kotia hän ei enää näkisi.

Vaan toisin kävi. Kun Jouko pääsi kotiin, hän tajusi tehneensä jotain peruuttamatonta, ylittäneensä jonkin rajan.

”Ymmärsin, että minä olen se vahva. Voimaannuin niin, että itsetunto alkoi kasvaa.”

Myös väkivalta loppui siihen. Jouko muuttui koulukavereiden silmissä turvallisen näkymättömäksi.

Onko kaikki valhetta?

Jouko Ollikainen oli niitä poikia, jotka eivät pelanneet jalkapalloa. Hänellä ei liioin ollut kavereita. Aluksi hän piirteli paetakseen yksinäisyyttä. Pian piirtäminen kuitenkin muuttui asiaksi, joka toi onnistumisen tunteita.

Silti hänelle oli yllätys, että vanhemmat suorastaan käskivät hänen lähteä toiselle puolelle Suomea Savonlinnan taidelukioon. Eivät he muuten olisi niin tehneet, mutta kuvaamataidon opettaja sanoi, että poika on saatava taidelukioon.

Kodista irtautuminen oli helpottavaa, mutta myös pelottavaa. Perheen keskellä ei ollut saanut selvää omista ajatuksistaan. Nyt Joukolla ei ollut muuta seuraa kuin ne. Hän alkoi hahmottaa, että hänen maailmankuvansa oli vääristynyt kaikesta järjellä perään heittämisestä.

Lukiosta tuli heräämisen aika. Kotoa oli evästetty, että kenenkään sellaisen kanssa ei kaveerata, joka polttaa tai käyttää alkoholia.

”Kaikki luokkakaverit joivat viikonloppuisin ja tupakoivat, mutta huomasin, että he olivat hienoja tyyppejä. Se, mitä minulle oli kotona puhuttu, ei ollutkaan totta. Joudun ajattelemaan kaiken uudestaan.”

Ensimmäisellä kotilomalla jouluna 1975 Jouko raivosi vanhemmille: olette valehdelleet kaikesta ettekä tiedä mitään!

”Oli aika lähellä, että he olisivat sanoneet, että jos taidelukio tekee sinusta noin pöljän, se on lopetettava heti. Minun oli pakko rauhoittua.”

Hämmennys siitä, mikä on totta ja mihin voi luottaa, jatkui pitkään.

”Sen jälkeen olen ollut tosi varovainen sen suhteen mihin uskon.”

Jouko Ollikainen ja tytär Laxmi
Joukon  perheeseen kuuluvat valokuvaajavaimo Magi Viljanen ja kaksi aikuista ­tytärtä. Kuvassa on heistä nuorempi, Laxmi, joka asuu vielä ­kotona. © Sampo Korhonen

Älkää katsoko!

Kun Jouko Ollikaisen perhe erotettiin lestadiolaisuudesta, isä hankki sivutyön kiertävänä Salora-kauppiaana. Myös Ollikaisille hankittiin televisio.

Kerran he istuivat ­katsomassa amerikkalaista elokuvaa. Yhtäkkiä pahaa-aavistamattomat sisarukset näkivät ruudussa jotain sellaista, mitä he eivät olleet koskaan nähneet.

Isä hyppäsi saunatakissaan television eteen ja levitti sen liepeet ruudun suojaksi. Älkää katsoko, hän huusi ja sammutti television.

”Ehdimme nähdä, kuinka mies ja nainen suutelivat. Emme olleet koskaan nähneet edes äidin ja isän koskettavan toisiaan. Suutelun synti jäi mieleen ja alkoi kiehtoa.”

Vuonna 1983 Jouko oli vähän päälle kaksikymmentä, kun tapasi vaimonsa. Hän oli mainosgraafikko, vasta Helsinkiin muuttanut ja tyttöystävän jättämä. Jouko tuumi, että laskuvarjohyppyharrastuksen aloittaminen voisi auttaa melankoliaan.

Laskuvarjokerholla hän kiinnitti huomionsa konkarihyppääjään, joka oli aina hyväntuulinen. Jouko pyysi naista tarkastamaan varjonsa.

”Kun Magi oli tarkastanut varjoni viisikymmentä kertaa ja se oli ­aina auennut, ajattelin, että tuosta saisi ihanan vaimon.”

Nolo pikkupoika

Joukon elämän alku oli sen oppimista, että itseään ei tarvitse hävetä. ­Sittemmin hän on joutunut huomaamaan, ­että joskus tekojaan voi olla hyvä hävetä.

Viisitoista vuotta sitten hän ja vaimo ajautuivat eron partaalle. He olivat mainostoimistoyrittäjiä ja kahden pienen Intiasta adoptoidun tyttären vanhempia. He uupuivat ja puhuivat toisilleen käskyillä.

Kesän alussa Jouko päätti, ­että omistaa lomansa maalaamiselle. Hän oli sen ansainnut, eikä vaimolla olisi siihen nokan koputtamista.

Jouko ajoi kesämökin pihaan ja kaivoi autosta siveltimet ja paperit. Hän näki Magin tulevan rannasta kahta vesiämpäriä kantaen. Magi huomasi Joukon ja laski sangot maahan.

Sillä hetkellä Jouko tunsi itsensä 14-vuotiaaksi, uhmakkaaksi pojaksi.

”Oivalsin, etten ole kasvanut mieheksi. Siirryin vahvan äidin sylistä vahvan vaimon syliin ja annoin naisten hoitaa kaiken. Tunsin puhdasta häpeää. Tajusin myös, että kohta Magi huutaisi minulle. Keräsin raivoa vastahyökkäykseen.”

Mutta Magi sanoikin rauhallisesti, että voisivatko he sinä kesänä jakaa arjen työt. Täysin oikeutettu toive, Jouko ymmärsi, mutta kiukku esti löytämästä kaunista sanaa.

Jäähdyttyään hiukan Jouko sai taiteellisen oivalluksen, joka on herättänyt hänen töistään eniten vastakaikua. Jouko alkoi maalata kultaisia kyyneleitä itkevän neitsyt Marian kuvia haravoihin, juuriharjoihin ja muihin arjen esineisiin. Maria joutuu itkemään uupumuksesta, koska mies ei kuuntele häntä.

Jouko Ollikaisen teos Itkevä Maria pyykkilaudassa
Itkevä Maria pyykkilaudassa. Jouko Ollikaisen arkisiin esineisiin maalaamat Mariat itkevät, koska miehet eivät kuuntele heitä. © Sampo Korhonen

Joulupukin näköinen Jouko Ollikainen

Pari selvisi kriisistä, mutta sitten tuli isompi isku. Vaimolta löydettiin syöpä. Tieto siitä, että kaikki voi päättyä kesken, oli järkytys. Shokissa Jouko ilmoittautui energiahoitokurssille, jotta voisi parantaa vaimon.

”Ajatus oli naiivi. Se kuitenkin johti minut hiljentymisen aikaan.”

Epävarmuus jatkui viisi vuotta, sitten syövän todettiin hellittäneen ainakin hetkeksi. Kun tilanne oli ohi, voimat valahtivat Joukosta kuin ­vesi rännistä. Hän roikkui töissä myöhään, otti omaa aikaa tai lojui kotona kaukosäädin kädessä.

Tuolloin teini-ikäinen vanhempi tytär pettyi pahasti isänsä käytökseen ja kirjoitti tälle kirjeen. Olen odottanut sinua syömään kanssamme monena iltana, mutta en odota enää, kirjeessä sanottiin. Sitten tytär lakkasi puhumasta hänelle.

Kerran Jouko taas makasi sohvalla televisiota tuijottaen. Nyt tytär rikkoi kolmen vuoden hiljaisuuden. Hän pyysi Joukoa kanssaan kuntosalille.

”Onneksi lähdin, sillä se oli hetki, jolloin saatoin vielä pelastaa suhteemme.”

Vuoden he kävivät salilla, ja Jouko alkoi viihtyä toden teolla. Vatsa katosi, ja häntä kutsuttiin salilla teräsmieheksi. Sellainen huumasi.

Vuonna 2017 samainen tytär halusi pyrkiä malliksi ja pyysi Joukoa viemään hänet mallitoimistoon. Parin viikon päästä Joukon puhelin soi. Oletko se joulupukin näköinen mies? Sinulle olisi töitä. Viikkoa myöhemmin hän oli Lapissa Nina Riccin parfyymimainoksen kuvauksissa. Niin alkoi elämä miesmalli Silver Foxina.

Lue myös Seura.fi: Lestadiolaiset maalitauluna – Miksi vakaumuksesta saa vapaasti pilkata? ”Kuuluu kuvioon, että uskovaisten kuuluu saada vihaa” 

Mitä olisi voinut olla

Mitä suoremmin pystyy puhumaan, sen parempi. Näin Jouko Ollikainen ajattelee nyt. Niin kauheaa asiaa ei olekaan, että sitä ei voisi sanoa.

Sen sijaan vanhempien kantama häpeä saa hänet surulliseksi: miksi heidän piti hävetä niin paljon ja vaieta niin paljosta? Miten erilaista heidän elämänsä olisi voinut olla ilman sitä?

Omat kokemuksensa Jouko on kääntänyt niin päin, että ei olisi tässä ilman niitä. Tärkein oli oivallus omasta voimasta, jonka hän sai kymmenvuotiaana koulun päättäjäisten jälkeen kirjavissa vaatteissaan.

Juttu julkaistu Kotiliedessä 1/2023

Kommentoi

Kommentoi juttua: Jouko Ollikaisen lapsuudenperhe erotettiin lestadiolaisesta liikkeestä – häpeä leimasi lapsuudessa kaikkea

Sinun täytyy kommentoidaksesi.