Ihmiset

Inkeri, 76, harrastaa kestävyysjuoksua: 10 kilometriä joka toinen päivä

Ikänsä kovaa työtä tehneelle Inkeri Janhuselle, 76, kova kestävyysjuoksu on helppoa tai ainakin tuloksekasta. Hän on ikäsarjansa maailmanhuippu.

Kestävyysjuoksu on Inkeri Janhusen, 76, laji. Lapsena urheillut ja työikänsä kovaa työtä tehnyt Inkeri päätti jatkaa urheiluharrastustaan jäätyään eläkkeelle.

Inkeri kertoo, miten kestävyysjuoksu tuli hänen elämäänsä:

”Aloin urheilla taas, kun jäin eläkkeelle. Tajusin, että voin jatkaa lapsena alkamaani kilpailemista, kun siitä tykkään, eivätkä raskaat työt enää paina. Tykkäisin hiihtää, mutta se vaatii hyvää tekniikkaa, ja hyvät sukset ovat kalliit. Huonoina lumitalvina hiihto jää vähäiseksi. Luisteluun mielistyin hiljakkoin, kun ostin retkiluistimet. Toissatalvena luistelin 500 kilometriä.

Lue myös: Omaishoitaja, 86, juoksee maratoneja

Joka päivä liikun, sauvakävelen, pyöräilen, käyn marjametsässä. Näin peruskunto säilyy. Kirjoitan harjoittelut, mustikanpoiminnat, lumityöt, mukavat sattumukset ja lämpötilat ruutuvihkoon. Vihkoja on kymmeniltä vuosilta.

Minusta on tullut juoksija. Kestävyysjuoksu on halpa harrastus, ja Ruovedellä on hyvät lenkkimaastot. Talvisin juoksen vain kerran viikossa kympin lenkin. Jos kesällä tähtään ulkomaisiin arvokisoihin, juoksen neljäkin kertaa viikossa. Suomen veteraaniurheilukisoista juoksemiani SM-mitaleita on satoja.”

Lue myös: Trendikäs polkujuoksu vie metsään

Kestävyysjuoksu vie ulkomaille

Nyt juoksen N75-sarjassa. Suomessa ei ole monia kumppaneita. Tykkäänkin kilpailla ulkomailla. Hieno homma, kun toisella puolella maailmaa soi Maamme-laulu tämmöiselle rääpäleelle.

Toistaiseksi olen kilpaillut seitsemässä maassa Suomen ulkopuolella. Englantia osaan huonosti. Englannin Gatesheadin MM-kilpailuissa vuonna 1999 en ymmärtänyt, että minut halutaan dopingtestiin. Onneksi kielitaitoinen suomalaisurheilija auttoi, ja sain puhtaat paperit.

Lue myös: Näin aloitat sähköpyöräilyn

Pahin jalkavaivani on rasitusmurtuma. Molemmat polveni on leikattu, mutta vammat eivät tulleet urheilusta. Vanhemmiten pitää olla tarkka, sillä paraneminen kestää todella pitkään.

Urheilussa parasta ovat ystävät ympäri maailman, samanhenkinen seura. Ennen kaikkea urheilu tuo iloa. Siksi aion juosta vielä pitkään. Espanjan Malagaan (Veteraaniyleisurheilun MM-kisat 4.–16. 9.) olisi kiva lähteä. Pitänee alkaa harjoitella.”

Isä kannusti

”Kakarana tykkäsin hiihtää. Sain Kuoreveden Kärjeltä sukset, kun kotona ei ollut varaa. Samoilla vaatteilla hiihdimme neljä kilometriä nuorisoseurantalolle, hiihdimme kilpaa ja hiihdimme kotiin. Sotainvalidi-isäni kävi kerran nuorisoseurantalolla. Kun hiihdin isojen likkojen kanssa, isä sanoi, että kyllä sää kohta noille kantapäitäs näytät. Voi, kun se tuntui hyvältä, että isä yhden kerran kannusti.

Lue myös: Naisvoimistelua sata vuotta

Koti oli pieni mökki. Me lapset, neljä poikaa ja kolme tyttöä, liikuimme aina ulkona. Kesäisin kinusimme uimaan, mutta aina piti olla jollakin helvetin turnipsipellolla. Ei kuria liikaa ollut, mutta äiti oli auktoriteetti, jonka katse riitti. Koskaan emme sanoneet rumasti vanhemmille.

Kun olin 14, vanhempani lupasivat minut osuuskaupan johtajalle lapsenlikaksi. Sitten pääsin puotipuksuksi. Inhosin äärettömästi setelilaskukoneen veivaamista – se tappoi kauppiaan urani. Kävin vain kansakoulun ja jatkokoulun, mutta pääsin Vihtiin kotiteollisuuskouluun, ja sieltä Kellokosken sairaalaan ompelijaharjoittelijaksi. Sitten opiskelin Nikkilän sairaalassa mielenterveyshoitajaksi. Pääsin Nokian Pitkäniemen sairaalaan töihin kolmen muun likan kanssa. Kun menimme Tampereelle ensimmäisen tilin kanssa, olimme ihan pöhlöjä. Kaupassa huomasin, että oli se palkka silti hirveän pieni.

Pitkäniemessä tein töitä kaksi vuotta, kunnes lähdin töihin Ruoveden vanhainkodille. Kun pääsin töistä vapauteen, menin Tampereelle tansseihin, järjestötaloon. Sinne hieno sukulaiseni oli kieltänyt menemästä.”

Pitkiä työpäiviä

”Naimisiin menin 1965, jolloin minusta tuli maatilan emäntä Ruovedelle. Saimme kaksi tyttöä vuosina 1967 ja 1970.

Ei pieni maatila silloinkaan elättänyt. Isäni ja veljeni takasivat pankkilainan, että sain ostettua auton. Mieheni jäi koti-isäksi, kun menin Virtain terveyskeskukseen vuorotöihin. Niistä ja maatöistä tuli niin pitkiä päiviä, että kukaan ei usko. Joskus aamulla väsytti niin, että tuskin jaksoin käynnistää auton. Onneksi olen saanut olla terve. Se on ollut etuni tässä maailmassa.

Mieheni kuoli syöpään vuonna 2000, ja aloin setviä elämääni. Muutin kunnan keskustaan luhtitaloon, mutta ahdistuin. Kysyin kunnan rakennusmestarilta, saanko rakentaa mummonmökin. Sain hyvän, hiljaisen tontin, vaikka se on lähellä tietä. Rakensin talon vuonna 2006. Minulle riittää 80 neliötä. Siinä on jo autokatos mukana.

Olen ulkoilmaihminen ja aina jotakin teen. Odotan kesää. Silloin otan raivaussahan ja menen metsähommiin.”

Artikkeli on julkaistu Kotilieden numerossa 13/18.