Ihmiset

Kiistelevätkö isovanhemmat lastenlasten huomiosta?

Isovanhemmuus tuo mukanaan iloa ja onnea, mutta välillä myös pulmatilanteita.

Joskus isovanhemmat saattavat jopa alkaa taistella lapsenlapsensa huomiosta. Onko sinulla ongelmia isovanhempien tai isovanhemmuuden kanssa?

Pitääkö paikkansa, että äidin vanhemmat ovat läheisempiä lapsille kuin isän vanhemmat? Jäävätkö isän vanhemmat syrjään?

Joissakin tapauksissa isovanhemmat voivat alkaa kilpailla keskenään. Tuleeko isovanhemmille kiistaa lastenlastensa huomiosta?

Nyt sinulla on tilaisuus kysyä asiantuntijalta neuvoa tilanteeseesi. 1.7. ilmestyvässä Kotiliedessä perheterapeutit Maiju ja Kari Kuhanen käsittelevät isovanhemmuutta. Lähetä kysymyksiä tai kerro kokemuksistasi: Kotiliesi/ Suhteet solmussa, Maistraatinportti 1, 00015 KUVALEHDET tai suhteetsolmussa(at)kuvalehdet.fi.

Voit kirjoittaa kysymyksesi tai mielipiteesi myös alla olevaan Oma kommentti -kenttään, jolloin teksti on kaikkien kävijöiden luettavissa.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kiistelevätkö isovanhemmat lastenlasten huomiosta?

Juopon tytär

Parempi kiistelevät isovanhemmat kuin alkoholisti-isovanhemmat!!

Meidän ”isovanhemmille” on pullo paljon tärkeämpi kuin lapset. Lapsia ”ehditään” tavata puoli tuntia kerrallaan n. parin kuukauden välein. Ei ihme, että nuorempi lapsi oli päiväkodissa sanonut, ettei hänellä ole isovanhempia ollenkaan. Ja kaikki on minun syytä; miksi en vie lapsia ”mummolaan” ja he eivät voi tulla kylään. Ei nähdä tilannetta, miten voisin viedä lapsia kylään kun ”isovanhemmat” makaavat sammuneena sängyssä…? Mutta heissä ei ole mitään vikaa. Lastenhoito-apua en ole heiltä saanut koskaan. Näin meillä.

Mummo 76 v.

Odotan innolla kirjastosta Merete Mazzarellan kirjaa ”Illalla pelataan Afrikan tähteä”. Kirja kertoo juuri tästä miehen vanhempien asemasta. Minulle on jo yli kaksikymmentä vuotta ollut selvää, että on ”meijän äiti ja meijän isä”, joiden maailmankatsomus ja tavat, joulunvietto ym. juhlat ovat niitä oikeita tapoja ja meillä taas jotenkin erilaista ja meille tullaan silloin kun miniälle sopii. Olemme mielestämme olleet hoitoapuna jopa enemmänkin ja lapsenlapset ovat meillä viihtyneet.
Onneksi olen ammatissani opettajana saanut olla ”äitinä ja mummona” ihan tarpeeksi asti ja tälläkin hetkellä olen kongolaisen pikkuneidin ”varamummo”.
Lapsenlapset onneksi kasvavat ja päättelevät ihan itse kuka mitäkin on ja on ollut.
Pojat jo naureskelevatkin sanonnalleni:” Hauskaa oli kun tulitte, mutta vielä hauskempaa kun lähdette”.
Afrikkalainen tuttavamme ihmettelee, kun Suomessa on niin vähän lapsia. Kai ne kateudet johtuvat juuri niistä vähistä lapsenlapsista. Mahtavatkohan todelliset suurperheet keritä lapsenlapsiaan edes laskemaan, saati olemaan heistä kateellisia.

suso

olen uusperheen biolapseton äiti. Miehelläni on 2 lasta, jotka asuvat meillä koko ajan. Miehen vanhemmat huolehtivat ” lapsistamme” paljon miehen 1.avioliiton ja eron aikaan. Lapset olivat heille ainoat lapsenlapset. Kun menimme naimisiin, huolenpito siirtyi pitkälti minulle ja isovanhemmuus normalisoitui huolenpidosta ” mummoiluun”.
Miehelläni on yksi sisarus, jolla yksi lapsi. Nyt kelkka on kiekahtanut sillätavalla, että meidän lapsia ei ikäänkuin ole ollenkaan, koska on tämä ykköslapsi ja kaikki hänen ympärillään ” erikoista, mahtavaa…” Meidän pienokaiset katselevat suu ymmyrkäisenä, että mitä ihmettä….? eikö heitä ole enää olemassakaan???

Vanhempina meidän on vaikea sanoa tästä epäsuhdasta toiminnasta isovanhemmille ja lapsille pitää selittää juurta jaksain, että ” kyllä ne teistä vielä välittää, mutta nyt on vaan tämä tilanne….”

Lasten äidin vanhemmat ovatkin jo sitten asia erikseen… heille näyttää olevan ensisijaista se, että vain HE ovat OIKEITA isovanhempia juuri NÄILLE lapsille ja juuri HE osaavat kaikki temput NÄIDEN lapsien kanssa, koska onhan HEIDÄN TYTÄR lasten ÄITI vaikkei kykenekään huolehtimaan heistä ollenkaan… Isovanhemmuus on keikahtanut heille kuin asevarustelun puolelle. Kaikki muu mitätöidään sen varjolla, että lapset ovat syntyneet heidän tyttärelleen. Lapset saavat tavata heitä vapaasti jne. mutta silti käyttäytyminen on törkeää meitä kohtaan, jotka kuitenkin yritämme parhaamme pienokaisten kanssa.

Uusperheellisyys on asia, josta isovanhempien tulisi ottaa selvää ja asiallisesti tutustua uusperheen elämään ja antaa heille myös oma rauha elämään. Lasten varjolla ei pitäisi tulla sabotoimaan toisten elämää. Ja toisaalta taas, isovanhempien ei tulisi ” hyljätä” lapsenlapsiaan siinä vaiheessa, kun uusperheeseen tulee uusi vanhempi. Tämä kuvio on vaativa, se vaatii sietämistä ja kypsyttelyä kaikilta osapuolilta.

anjuli

Kolmen poikani perheissä on minulle yhteensä kuusi lastenlasta. Riippuu täysin miniöiden fiksuudesta, minkäverran anoppiin pidetään yhteyttä. Oma äiti on tietysti ykkösijalla, mutta yksi miniöistäni huolehtii sekä äitinsä että minut. Pojat ovat kiireisiä työnsä kanssa eivätkä paljon soittele. Tyydyn tähän pala kurkussa, nuorimman pojan poikia tuskin tunnen vaikka haluaisin. Riitaa ei ole, välit ovat korrektit. Ei sinne voi tuppautuakaan, vuosia sitten pistäydyin joskus kutsumatta ja sain pojaltani kovat haukut. Tähän minun on tyytyminen.
Kesällä kaihertaa yksinolo kun talviajan ohjelmat ovat tauolla. En kuulu heistä yhdenkään perheen kesäohjelmaan. Olisin joskus mielelläni lasten kanssa edes uimareissulla mukana, en enää itse autoile eikä ole mökkiä.
Ainoa huolehtiva miniäni tuo silloin tällöin lapsia kun sovitaan, teini-ikäinenkin tulla tupsahtaa pyörällään omia aikojaan. Näistä sisaruksista on paljon iloa ja minulle yleensä aina sopii. Tänne mummilaan mahtuisi kyllä enemmänkin serkuksia.
Kotilieden seuraavassa numerossa lienee taas kuvia yhteisestä juhannusvietosta, jossa ovat mukana isä, äiti, mummi, lapset ja kummi… Taidan antaa sen lehden naapuriin!

Tytär

Anjuli, miksi tyydyt tuollaiseen tilanteeseen? Miksi et puhu asiasta pojillesi ja miniöillesi? Tai miniöillesi, jos poikasi eivät halua kuunnella. On sääli, jos lapsenlapsilta jää hyvä mummo tuntematta, koska monella (myös itselläni) on se tilanne, että mummo ei halua ottaa lapsenlapsia luokseen vaikka yrittäisimme tarjota.

Famu

Kokemuksesta tiedän, että joskus on parasta olla puhumatta. Ainoa seuraus on, että lastenlapsia saa nähdä vielä harvemmin. Ikävintä on, että lastenlapset jopa käännytetään isovanhempiaan vastaan.
Meillä on kaksi poikaa, joilla kummallakin on kolme lasta. Toisen pojan lasten ja miniänkin kanssa käydään Linnanmäellä, teatterissä, syödään päivällisiä ja viihdytään yhdessä ja erikseen. Toisen perheen lapsia emme saa tavata muuta kuin kerran pari vuodessa syntymäpäivillä tai muissa perhejuhlissa. Äidin sukulaisten kanssa on jatkuvampi yhteys ja toiset säännöt. Kuitenkin yritämme kohdella molempia perheitä ja kaikkia lastenlapsia samalla tavalla.
Oma äitini ei pitänyt anopistaan, mutta hän ei koskaan estänyt meitä lapsia tapaamasta mummoa. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen, sillä mummosta tuli minulle hyvin läheinen, turvallinen ja kannustava ihminen.

oman onneni seppä

Onnellisia ne perheet joissa on sellaiset isovanhemmat jotka ottavat lapsenlapsia kylään ja niitä muistavat.
Meillä ainoa oikea mummo on ex-anoppi, joka pitää myös uusioperheen nuorinta ”omanaan”. Joten ei ole kilpailua 🙂

Famo

Meillä on läheiset ja hyvät välit nuoreenpariin.kaksi ihanaa pientä poikaa
ovat meille antaneet,saamme olla ihan niin paljon kuin vain haluamme ja kerkiämme lastenlastemme kanssa ja paljon kyllä olemmekin.pojat saavat tulla yökylään ihan milloin haluavat.iältään ovat isompi on 4v ja pienempi 1v.
Isompi on mustasukkainen ja kiukkuaa välillä oikein olan takaa ja silloin myös me joudumme komentamaan lasta.Kiitos vamhemmille ,että ovat ymmärtäväisiä ja eivät pahastu meidän komentamisesta.Rakastamme poikia yli kaiken parasta elämässä on todellakin päästä isovanhemmaksi.
Vietämme aika usein laatuaikaa keskenämme ja toivonkin että kaikilla lapsilla olisi rakastavat isovanhemmat.

Artemis

Mummeillekin
oikeuksia!
Keskustelu isovanhemmuuden syvimmästä olemuksesta tuntuu vellovan vuodesta toiseen, välineestä toiseen.
Hyvä, että puhutaan. Ja hyvä, että sorretut mummotkin saavat äänensä kuuluviin.
Omat riitani keskimmäisen tyttäreni kanssa ovat yhtä kroonisia kuin taannoisen Neuvostoliiton maatalousongelmat. Niitähän oli vain neljä: kevät,kesä,syksy ja talvi. Ja pahinta, että ne tulivat kaikki niin yllättäen.
Eihän tässä mitään, eihän meistä kumpikaan ole toisiaan valinnut. Ei tyttäreni minua tarvitse rakastaa, ei edes hyväksyä tai suvaita. Hänhän elää aikuista, taloudellisesti riippumatonta elämäänsä omilla ehdoillaan. Kun rehellisesti ajattelen, en minäkään omasta äidistäni pitänyt, hänen komentelustaan, kontrollistaan ja itsekkyydestään.
Ikävää on vain, että riitelymme vaikuttaa suhteeseeni lapsenlapsiin, joita en tulehtuneneissa tilanteissa saa tavata. Niin kauan kuin mummuja tarvitaan puistotädeiksi, iltalastenvahdeiksi, vaipavaihtajiksi tai sairastuneitten lasten akuuttihoitajiksi, me kyllä kelpaamme, mutta kun tulee aika, jolloin voisimme todella nauttia lapselapsistamme, keskustella kirjoista, elokuvista tai maailman menosta, siirtää perinnettä, kertoa omasta historiastamme, me emme yhtäkkiä kelpaakaan.
Nyt jos koskaan tarvitsisimme myös heidän apuaan mobiilimaailmassa. Ehkä meitä ei kelpuuteta kuvioihin, koska kymmenen korvilla lapsi alkaa ajatella omilla aivoillaan ja kenties kyseenalaistaa omien vanhempiensa arvomaailman?

Oma sodankäynyt ja sodan muokkaama äitini oli itsekkyydessään, kieroudessaan ja kovuudessaan omaa luokkaansa, johon varmasti annoin täyden vastuksen. Mutta meidän kunniaksemme on sanottava, ettemme koskaan huonoista väleistämme huolimatta pyrkineet sanalla tai eleelläkään vahingoittamaan mummin ja lastenlasten välisiä suhteita. Lapsillani oli hyvä mummi. Kumpa voisin olla itsekin sitä – mutta kun en saa.

Mummu

Itselläni on lapsen lapsia sekä tytöllä että pojalla. Olosuhteiden ”pakosta” annamme hoitoapua enemmän tytön perheelle. Heillä kun myös toinen mummula on kauempana. Poikamme perheellä taas miniämme vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja lisäksi ukki on eläkkeellä, niinpä on mielestäni luonnollista että lapsenlapset ovat enemmän heidän kanssaan. Myös nämä lapset ovat aika.ajoin meillä yökylässä sekä vanhempiensa kanssa että itsekseen. Jos suhteet omiin lapsiin ovat kunnossa ja miniät ja vävyt hyväksytään, uskon ettei ongelmia isovanhemmuudessakaan tule. Liika ”tuppautuminen” lasten perheiden elämään ei mielestäni kuulu isvanhemmuuteen.

mummo myös

minulla on kaksi ihanaa lapsen lasta. sain hoitaa heitä 6ja puolivuotta.sitten jysähti, tämä pariskunta on niin pois tästä elämästä, etten sanoisi aivan sairasta, he ovat maailman kiertäjiä, sitten kun tulevat taas kotiin niin saavat leuhkia kaikille missä sitä taas oltiin, muutenkin he eivät oikeasti välitä vähääkään lapsistaan heillä on imarreltuna joku sukulainen aina matkoilla hoitamassa lapsia. minäkin kelpasin niin kauan kuin jaksoin ottaa kaikki haukut päälleni, sitten lääkerini vihelsi pelin poikki ja kieltäidyin, niin sain päälleni uhkaukset,jopa uhattiin oikeudella ja hengenlähdöllä, nyt olen heistä kokonaan erossa lääkärini määräyksestä sairastan vakavaa sydän sairautta, mutta lapsenlapsia on kova ikävä, ei heitä tuoda luokseni, ja on aloitettu lapsillemummon musta maalaaminen, aina jotain tulee korviini,se on niin kamalaa ,lääkärini väläytti myös oisko narsisteista kyse. olen sen asian jo tiedostanut pitkään, mutta en ole koko asiaa ,sen enenpää ajatellut.mutta sen olen päättänyt on halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä, odotan kun lapsenlapset kasvavat niin isoiksi, että osaavat ajatella omilla aivoilla. ja tiedän sen että lapset rakastavat mummoaan ja ovat ikävissään. mutta en voi asioille mitään, :!!!!!

Vastaa käyttäjälle susoPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.